Kirkon hylätty tulevaisuus - Kapinallisen nimissä muuttumattomuuden puolesta

"Yhteys tökkii, ei pätki"

Kirkon "Yhteys pätkii-strategia"

Evankelisluterilainen kirkko on organisaationa fundamentalistien käsissä.

Eli juuri niiden homovihaajien ja rituaalianaalien perinnefriikkien kourissa. Mollia korvat täyteen itsesäälintäyteisessä penkkipunnerusjumalanpalveluksessa ja muutoksia vain median paineen puskiessa kipurajalle. Ja sitten armoa päälle kilokaupalla perinteitä suojaamaan. Kirkon olemassaoloa puolustellaan kansan rituaalikirkon ajatuksella. Kansa haluaa papin hautaamana varmistaa hyvää istumapaikkaa viimeiselle tuomiolle.

Kirkossa on jatkuva "näkymätön" valtataistelu.

Kirkon "eliitti", jonka linnake on kirkkohallitus, ylläpitää raivokkaasti korkeaa muuria tavallisten jäsenten ja kirkon valtaapitävien, aktiivien matalaotsaisten konservatiivien, välillä. Kirkko pysyy vanhoillisten ritualistien hallinnassa - koska kirkossa sovelletaan vallankäyttönä ns aktiivista passiivisuutta.

Muutoksesta saa puhua - kunhan se pysyy vain puheena. Mitä enemmän piispat ulisevat sympaattisesti toimittajille toivovansa muutosta ja uutta verta, sitä paremmin he pystyvät estämään muutoksen uikutuksellaan. Muutos tarvitsee muutosta. Ei voimatonta valitusta niiltä, joilla on konkreettinen valta. Uskomatonta.

Kirkko on ultrahierarkinen systeemi tavallisten lakien yläpuolella ja sen valtaapitävät kehtaavat valittaa vallan ja mahdollisuuksien puutetta. Suurempaa röyhkeyttä ja itsepetosta ei Suomesta löydy.


Passiivinen Toivoon vetoaminen on parasta propagandaa.

Tavat ja toivo. Pysy hiljaa, kirkolla on Tehtävä. 

Toivo passiivisena periaatteena estää tehokkaimmin terveen muutoksen. Kun on kiistämätön ja muuttumaton Toivo, ei tarvita strategisia johtopäätöksiä ja dramattisia linjanmuutoksia.

Näennäisen vapauden periaate. Startataan pikaisesti ja harkitsematta toimikuntia ja muutoskomiteoita, jotka sitten lakkautetaan nopeasti ja selittämättömästi. Palkataan mainostoimistoja tyhjien mielikuvien pystyttämiseksi. Hyödyttömiksi siitettyjä äpäräaikeita.

Toivotaan muutosta ideana mutta estetään muutos kaikin keinoin. Olen kuullut siitä käytännöstä lukemattomia kertomuksia. Piispat pelkäävät ja inhoavat karismaattisia yksilöitä, jotka voisivat saada muutosta ja inhimillisyyttä Jesuksen seuraajien seuraan.

Kirkon toiminnassa ei ole mikään niin hallittua kuin muutosvastarinta. Hallitsematon ja kaoottinen kirkkoinstituution alasajo on väistämättä edessä. Eläkkeelle tähyäjät voivat rauhassa unohtaa muutostarpeet, koska miksi nähdä kirkon todellisuuspakoa, kun rahaa vielä kassassa riittää ja verot juoksevat solkenaan eläkekassaan.

Mitä kirkko voisi olla?

Luterilainen kirkko voisi olla yksilöiden mielenkiintoinen ja ajan hermolla inhimillisesti monimuotoisuuden hyväksyvä organisaatio, jos Jeesuksen vallankumoukselliset opetukset vapaudesta, välittämisestä ja suvaitsevaisuudesta hyväksyttäisiin.

Luterilaisuus lähti perinteest vapaana henkisenä oivalluksena - jokaisen ihmisen yleisestä pappeudesta eli erillisiä pappia eikä kirkko-organisaation hierarkiaa enää tarvita alkuseurakunnan esimerkin tapaan.

Nyt meillä on yhä katoliset minipaavit, piispat - piispojen rautainen, keskinäisen hyssyttelyn ja pelon hierarkia.

Rahoja kirkossa ei käytetä ihmisten kommunikaatioon, vaikkapa keskusteluryhmiin, hyvin rahoitettuihin ryhmäprojekteihin, inhimillisiin tarpeisiin suunnattuihin strategisiin projekteihin, tehokkaaseen huumeriippuvaisten auttamiseen, nuorten ihmiskuvaa kehittävään toimintaan - yms. Rahat menevät etupäässä rituaalien, rakennusten ja sijoitusten rahoittamiseen.

Follow the money.

Kirkko järjestää kulissiprojekteja mutta todelliset resurssit kuluvat rituaalihirviön syöttämiseen.

Prioriteetit paljastavat todelliset arvot.
 
Pelot paljastavat todelliset arvot.




 Kirkko ei suostu paljastamaan budjettinsa selkeitä kulumenoja.

Koulujen uskonnonopetus
jakaa puolueiden mielipiteet - 8/2009

Kun muoto on tehty tärkeämmäksi kuin sanoma, siistiksi ja monistetuksi McDonalds -valmisannokseksi, tulee muodosta muottiin sullova menneisyyteen vangittu sanoma eli instituutio - korkeakirkollinen evankeliumi, ylimielisyyden kaanon omahyväiseksi muutosvastarinnaksi. Se, että kirkon virkaintoisille on tärkeintä homeisten rakennusten ylläpito ja uskon muotoon sidottu piilofundamentalistinen moralismi, kertoo lahkomaisesta toimintaperiaatteesta.

Missä on: laaja kulttuurinäkemys, suvaitseva henkisen toiminnan liberalisuus mietiskelyn ja ymmärryksen etsinnässä, ajanmukainen mediatoimintanäkemys, tavoittava mediatuotanto, ajankohtainen tarinankerronta, ryhmien korostaminen seurakuntatyössä, todellisten eettisten kysymysten, merkitysten ja tarinoiden uudelleen pohdinta, nuorille suunnattu viestintä kuten nuorten ehdoilla ja elämänkysymyksille perustuva vuorovaikutuksellinen netti, elokuvat ja lyhytelokuvat, nuorten oma mediatuotanto ja luova toiminta uuden mediakulttuurin ennennäkemättömillä mahdollisuuksilla.


Imagonpuutteen liturgia. Se jyrää, se on pyhää ja autuuden varmistavaa.

Perinteellä leimattua. Perinteiden puolustamiseksi.

Perinteillä suojautuen. 


Koska kirkon pirstoutuminen on väistämättä edessä, on kirkon muututtava jossain vaiheessa ryhmätyökeskeiseksi. Joko romahtamalla tai aivan uudella muutosstrategialla.

Seurakunta kirkkoherran karjalaumana tarkoittaa yhä linnaketta, johon ihmiset eksyvät puoliväkisin juhaltilaisuuksissa ihmettelemään satoja vuosia vanhoja virsiä ja hampaattomia saarnoja.

Alkuseurakunta tarkoittaa solukkoa, joka on yhteydessä toisiinsa. Ei organisaation arkistoimaa sosiaaliturvatunnusta. Sekö on pyhin mielikuva onnistuneesta kristitystä, että ihminen istuu kirkossa hiljaa ja kuuntelee märehtii dogmaattisia juttuja, mahdollisimman kaukana elämän ja erilaisten ihmisten ongelmista, itsensä kaltaisten ihmisten seurapiirissä?

Uskon kokemuksen ekstaattiset ja meditatiiviset muodot on hyväksyttävä tietyissä terveen mielen puitteissä, esimerkiksi mietiskelyn ja sosiodraaman arvo on mittaamaton - muuten alkuperäisen ekstaattisen uskonkokemuksen etsintä kanavoituu varmasti pirullisiin lahkoihin,
joissa ei katsota mitään kokonaista ihmiskuvaa.

Pitääkö kirkon "valistaa" ja yhä muokata ihmisiä ikiaikaisen sadistisen kinkeriperinteen mukaisesti yhden opin kirkkokulttuuriin, jolloin pappi tuomitsi kelvolliset ja kelpaamattomat kansalaiset eri kastiin? Jotta ihmistä tulisi kirkkopolitiikalle sopivan nöyriä asiakkaita - vai pitäisikö kirkon muuttua radikaalisti organisaationa? Urkukulttuurin rahaa polttava ihannointi on paras esimerkki tästä koomisen perverssistä vieraannuttamisen ja alistamisen metaforasta.

Kulttuurikäytäntöihin ankkuroidut rituaalit tai papin roolin korostaminen eivät
todellakaan pelasta kirkkoa ihmiskuvan ja ihmisarvon korvikkeena. Se olisi
harhainen fantasia. Imago, joka nojaa perinteisiin puolustusmielessä, ei kommunikoi.

Papit samaistuvat vain toisiinsa eivät seurakuntalaisiinsa
- ja se on ollut kirkon jäykkyyden ja ehdottomuuden strategia 1700-vuotta.

Kirkon salainen voima? Painostus. Yli yksilön, yli yksilöllisten tarpeiden. Yli yksilöön kohdistuvat muokkauspaineen ryhmän kuvaksi.


Kapinallisen puusepän perintö on unohdettu, kapinan ja muutosvalmiuden perintö on toissijaista.

Jos kuvitellaan uusi kirkko, niin raha on laitettava pyörimään ihmisten elämän rytmiin ja ryhmätoimintaan, ei korkeakirkollisiin unelmiin miljoonasta neliömetristä kiinteistöjä
ympäri Suomea. Kirkkoja rakennuksina ei enää tarvita. Kirkon rituaalikeskeinen oheistoiminta tuhoaa kirkon toimintaa kohtaavana seurakuntana, yhteisönä.

Kallion kirkonkin kunnostukseen sijoitettiin yli 50 miljoonaa markkaa kirkon, valtion ja kaupungin varallisuutta sekä toinen mokoma EU:lta. Kallion lohduttomat narkkarihuorat eivät paljoa kirkon kiinteistökiimasta kostu.

Logistisesti tarkasteltuna Helsingin seudulla on 70 prosenttia kirkoista käyttämättöminä eli kymmeniä miljoonia euroja hassataan joka vuosi turhaan kiinteistöpolitiikkaan kauniiden rakennusten keräilyideana.

Yhden piispan elitistinen ylläpitokustannus palkkana, etuina ja organisaatiokuluina on vuosittain n. 400 000 euroa. Kuinka moni kirkon jäsen todella haluaa todella rahoittaa luxuspiispojen huippujohtajapalkkausta ja keisarihovin diplomaattityylisiä etuja? Piispat puhuvat nykyään itsestään käyttämällä yritysmaailman vertauskuvia mikä on erittäin säälittävää, koska mitään johtamista ja kehittämistä ei tapahdu. Vain pyörittelyä.

Anna meille meidän jokapäiväinen tyytyväisyytemme. 

Siunaa se sokeudella ja välinpitämättömyydellä.

Amen

Paavi palautti tuoreeltaan kirkon perinteiset perusajatukset taas kunniaan ja jopa
uutisotsikoihin muhammetilaisuusvastaisilla lainauksilla -  sekä luterilaisenkin kirkon dissauksella.

"Paavi: Protestantit ja ortodoksit vajavaisia"

Vatikaani julkisti tiistaina kannanoton, jonka mukaan muut kristilliset kirkot kuin katolinen kirkko ovat vajavaisia, koska ne eivät tunnusta paavin asemaa kristillisen kirkon johtajana. Vatikaanin mukaan katolinen kirkko on "ainoa oikea Kristuksen kirkko". - HS

Silti piispojen mielestä on tärkeää madella ekumeenisen lähentymisen merkeissä kahta suurta pääkirkkoa. Ekumenia tarkoittaakin protestanttien kerjäämistä äitikirkkojen porteilla, ei mitään muuta.

Kun ensimmäinen lapsikasteeseen uskovien kirkko perustettiin Nikean kokouksessa yhden uskontunnustuksen eli määriteltiin dogmien alle, niin samalla muut ihmiset (gnostilaiset) tuomittiin kadotukseen äitikirkon ulkopuolella. Tämä on kirkon originaali tehtävä.

kts. kirjoituksen lopusta kirkon alkuhistoria

Eli kauas ei ole päästy, varsinkaan katolisessa kirkossa.

Luterilainen kirkko on periaatteessa hyväksynyt, että Jumalan hyväksymiä ihmisiä
on muissakin seurakunnissa mutta ev.lut kirkkohallitus Suomessa on estänyt kaikin tavoin valtiovarainministeriötä hyväksymästä kaikki uskonnot samalle viivalle. Eli suomeksi käännettynä, piispojemme tulkitsemat alkuperäistä uskontunnustusta lähellä olevat kirkot, eli vain luterilaiset ja ortodoksit, saavat verottaa tuottavasti jäseniään ja yrityksiä. Muita valtio ei saa tukea.

Suomalaisten uskonnollisten järjestöjen määrä ja monimuotoisuus on kiihtyvässä kasvussa.

Siihen on hyvät syyt.






Kirkko on tällä hetkellä rituaalilaitos, systeemi, joka vaatii tiukasti kohdeihmisiltä sopeutumista, passiivisuutta, tyhmää tyytyväisyyttä, täyttymyksen tunnetta kirkon empatiankaltaisista rituaaleista.

Onko siis sanoma ja ymmärrys ihmisyydestä vai itse systeemi tapoineen tärkeämpi kirkon kulttuuriselle omakuvalle?

Kirkko ei muutu, koska sillä ei ole tarvetta muuttua. Valtasysteemi on luotu ja valtaa hallitsevat ovat tyytyväisiä systeemiinsä, joka on ainutlatuinen Euroopassa keskiaikaisen valtiosuhteensa takia. Luterilainen kirkko Suomessa on katolinen kirkko luterilaisissa kulisseissa.

Systeemiä pyörittävät ovat luoneet systeemin omaksi kuvakseen.
Ja ovat siksi sihen varsin tyytyväisiä. Muutos estetään joka päivä,
jokaisella tasolla seurakuntaneuvostoissa tärkeilevien kirkkopoliittisten
wannabe-poliitikkojen määrätietoisella pelillä.


Kirkon täytyisi ymmärtää hylätä rituaalineuroottinen menneisyys, fasistinen kontrolliteologia vallanpitäjien tukena

moralismihalvaus itsekkyyden todellisuuspakoisena instituutiona ja nähdä toimintansa
täydellinen uudistumismahdollisuus niin ryhmätyökeskeisenä kuin
mediatodellisuuden haltuunottajana.


Tämä kirkon kasvava kyvyttömyys saavuttavaan vuorovaikutukseen,
sokeus jäsenten tyytymättömyydelle ja kovettuva muutosvastarinta kertoo käpertyvästä ja sulkeutuvasta johtoportaan systeemistä, joka hylkää ensin  vertauskuvilla puhuvan kapinallisensa ja takertuu brezhneviläiseen laitokseen, jossa kirkkoherrat lymyävät kafkamaisesti tapojen, saavutettujen etujen, "opillisen tyytyväisyyden", hiljaiselon ja varsinkin talousjohtajien selän takana. Laitos, jossa kunnioitetaan nuoleskelua, mitäänsanomattomuuden liturgiaa ja johtajien pelkäämistä.

Kaikkea muuta kuin media-aikakauden mediaorganisaatio.

Kirkon voimavarat on suunnattu suojautumiseen ja pakenemiseen.
Kirkon Jumala on Rituaali.

Kirkkoherrat kutsuvat mielellään kirkoa julistavaksi kirkoksi. Mielenkiintoista. Niin kauan kuin kirkko kieltäytyy mediatodellisuuden kasvavasta vaikutuksesta, sitä merkityksettömämmäksi kirkko muuttuu. Ohjelmatuotanto on ainoa tie tulevaisuuden hallintaan maailmankuvakamppailussa, medioiden hallitsemassa todellisuudessa.

Kirkossa ei haluta luovuutta, muutoksia eikä näkemyksiä, koska sitä ei
tarvita. Erilaisuutta suvaitaan "hallitusti", koska erilaisuutta ei kaivata.
Systeemin haastaminen on siis vain häiriköintiä, joskus viihteellinen show-numero, jonkin julkkiksen tai vajaaälyisen mainoskampanjan kautta.

Useamman taidenäyttelyn sensurointi viimeaikoina kertoo kirkon moralistisesta linjanvedosta. Kirkossa ei saa käsitellä inhimillisiä asioita, vain kirkollisia.

Uudella tavalla ajattelu olisi hankalaa kirkon byrokratialle, joka keskittyy
vain jo luodun toimintatavan ikuistamiseen ja pyhittämiseen, uskonnolliseen romantismiin, uskonnolliseen nostalgiaan.

Ilman radikaalia muutosta on edessä vain drastinen romahdus.

Ihmisten uskonnolliset tarpeet ovat muuttuneet yhtenäiskulttuurin romahdettua. Kirkossa eletään yhä illuusiota, jonka mukaan yhtenäiskulttuuri on ylläpidettävissä. Kirkossa katsotaan taaksepäin, jotta tulevaisuus näyttäisi hyvältä.

Kirkon "muutoskokeilut" ovat olleet lyhytjänteisiä ja vain kokeiluita,
sillä muutos estetään aina esim rahoituksen lopettamisella.
Sillä mitä nykynen kirkko laitoksena olisi ilman massiivista
itsetarkoituksellista byrokratiaa ja
itsestäänselvien rituaalien, toimintamuotojen rahoitusta?

80% ihmisistä, joiden kanssa olen keskustellut, ja keskustelen usein
aiheesta mielelläni, haluaisivat kyllä erota kirkosta mutta eivät
muuta tapaansa sillä pelkäävät sukulaisten palautetta tai
epämääräistä pakanuuden leimaa epäsuomalaisuuden mielikuvana. Mutta
tuo varovainen ja pelkäävä asenne haihtuu kunnon kansalaisilta koko
ajan. Helvetti ei enää polta pelokasta talonpoikaa. Luterilaisin keinoin.

Suomi on kymmenien amerikkalaisten uskonnollisten järjestöjen kiikarissa,
jatkuvassa tarkkailussa.

Olemme lähetystyön kohdemaa.

Äärimmäisen organisoidut järjestöt tarjoavat laidasta laitaan kiihkeitä ja kiihottavia kokonaisratkaisuja kaaosta ja ahdistusta vastaan mm ultrakapitalistista mormonismia aina ekstaattiseen menestysteologiaan, sitä kalvinistista pikamoralismia.

 Ja kirkko tukee tätä.

Kulttuureissa on kaaoksen tuntemuksiin vastattu mustavalkoisilla uskonnollisilla ratkaisumalleilla. Tai uskontojen hajoamisella.

Modernin Tukholman pakanapitoisuutta voi ihmetellä täältä Suomenlahden yli - ja näemme tulevaisuuteemme. On monia syitä, miksi kulttuurimme on hajoamassa - perusongelma on menneisyydessämme.


Kohti autuasta tuhoa

Suomi valloitettiin ideologisesti pelolla, tuomiolla, miekalla ja
helvetillä. Se on kirkon tehokas fasistinen alkumuoto instituutiona
Suomessa, vuorovaikutukseton kuninkaan ja keisarin totuuslaitos. Ilman
niitä keskiaikaisia keinoja näyttää "Suomen virallisen" kirkon olemus
haihtuvan ilmaan.

Kirkko on kulkemassa kohti tuhoa.

Kauniisti ilmaistuna kohti tarpeettomuutta. Umpikujaa. Johdonmukaisesti.

Kohti täydellistä epäuskottavuutta laitoksena, jossa tavat
ja rituaalit ovat tärkeämpiä kuin sanoma. Joustamattomana ja aikansa
eläneenä systeeminä se on kouristunut äksyyn puolustusasentoon ja
anomalisen omahyväiseen itsetyytyväisyyteen. Koska kirkko ei hyväksy
muita uskontomuotoja tasa-arvoisina valtion yhteistyökumppaneina
ja verotusoikeuden kätyttäjinä, EU tulee romuttamaan kirkon
verotusoikeudan kertalaakista.


"Ehtoollisen arvo, rituaalien arvo ei riipu papista"
"Kirkko ei saa olla henkilökeskeinen"
"Karismaattiset papit ovat narsisteja"

Onko kirkolla sanomaa?
Mikä on se ainoa Sanoma?
Ainoa päämäärä ja ainoa lähtökohta?

Ehkä:
"Jumalallisuus on inhimillisessä".

Inhimillinen on jumalallista.
Ei muuta. Siinä se olisi.


Luterilainen vallankumous perustui Jeesuksen perusoivallukselle. "Yleinen pappeus". Periaatteessa. Ilman mitään organisaatiota ja miljardien eurojen omaisuuksia.

Mutta kirkko armahtaa nyt itse itseään tulosvastuuttomana organisaationa. Rituaaliautomaatti tahkoaa toimintaa ja kansa etääntyy kirkosta. Mikään muu ei ole tehokkaampi kampanja kirkosta eroamisen puffaamiselle kuin kirkon omat sunnuntai-bulkkijumalanpalvelukset.

"Ehtoollisen arvo ei riipu papista"-periaate on tämän on kaiken kirkollisen
"arvokkuuden" teoreettisena perusteluna ja kaiken muutosvastarinnan suloinen mantra kirkon
johtajilla.

Vääristelty ja väärinkäytetty ajatus muutoksen pelon takia. Lutherin omana aikanaan tärkeä korruptiosta puhdistama rituaaliajatus yritetään nyt yleistää niin ettei kirkon tarvitse
muuttua eikä olla ihmisten mieleen eikä johtajien ottaa vastuuta epäuskottavuudesta ja alaisten tulosvastuuttomuudesta.


Kirkko on onnistunut muuttamaan kapinallisen opetuksen massojen manipulaatioksi.

Muutoksen idea ja vapautuksen uskonnollistettu rituaalisana on onnistuttu
valjastamaan systeemin puolustukseksi, korruption kahleeksi.

Kaipaavatko ihmiset kirkkoa muuta kuin tapana,
hätävarana häissä ja muissa kunnon kansalaisen rituaalitilanteissa?

Luuleeko kirkon johto kirkkosysteemin olevan Jumalan asettama ikuinen ja paras systeemi?
"Riittävä"? "Rikas perinteistä"? "Arvostelun yläpuolella jumalallisen
tehtävän takia"? "Olisiko jumalallisuus ja pyhän suoja sittenkin
eristäytyvässä systeemissä, niinkuin keskiajalla"?

Uskottelun, epädynaamisten tapavaatimusten ja moralismin
vuosituhantinen successio kirkossa ei ole tässä ajassa elämistä eikä
elämän uskon toteuttamista reaaliajassa. Jos elämä nyt ei ole
tärkeintä vaan "kontrolloidut" tavat, rituaalit ja ideologinen
tapakulttuuri ihmisten sopeuttamiseksi 70-vuotiaiden ihmisten
kulttuurikäsitykseen ja 50-lukulaiseen maailmankuvaan, niin kirkko
elää vain laitoksena fasistisessa rituaalilaitossysteemissä.

Luterilaisen kirkon raikas perintö on rationaalinen usko, jossa
ihminen valitsee, kokee ja itse jäsentelee oman elämänsä arvon, jotta
voi itse kasvaa uskonsa kanssa. Sakramentti ilman mieltä on turha
sakramentti.

Kulttuurifasismia on se tunnoton itsesääliin vajonnut byrokratia ja
ylhäältäpäin ohjattu rituaalitoiminta, jossa toimintatavat ovat
korkein arvo, ei sanoma, vallankumous ja kontakti. Urkukulttuuri on esimerkiksi tärkeämpää kuin ideologiasta ja uskonnollisesta painostuksesta vapaa lapsityö.

Taidottoman ja ihmisiä vihaavan papin ihmisarvon ja turvatyövirkojen suojelu on tärkeämpää kuin seurakuntalaisten mielenterveyden aktiivinen ja selkeä suojelu. Ihmisten sitoutumista kirkon toimintaan ei katsota tarpeelliseksi. Mitä vähemmän seurakauntalaisia sekaantuu seurakunnan toimintaan, sitä tytyväsiempi on kirkoherra omassa rauhassaan.


Kirkko ei toimi ihmisten ehdoilla. Koska sen ei tarvitse. Kirkko näkee itsensä rituaalisten armovälineiden käyttäjänä ja siis ihmisille tarpeellisena itsestäänselvyytenä.

Kirkko on tällä hetkellä ainutlaatuinen suojatyöpaikka persoonallisuushäiriöisille.

Armoon vetoamalla sallitaan vittumaisinkin terrori papin virassa. Hävetköön piispat, sillä heillä on poikkeukselliset valtaoikeudet määrätä rahankäyttö ja erottaa alaisistanne kuka tahansa ammattitaidoton, persoonallisuushäiriöinen häirikkö, milloin tahansa ja nopeasti - eikä Suomen kirkkolaki, laki tai mikään instanssi estä siinä, koska kirkko on (vielä) erityisorganisaatio - mutta kuitenkin, juuri häiriköille ja hajottajille pelokkaasti taataan suojaa.

Armottomasti, ihmisiä altistaen, perusturvallisuutta hajottaen, todellisen armon todellisuuden kieltäen.

Mutta diakonit vääntävät sentään ihmetyötään Jumalan armosta,
mielenterveytensä uhalla - liian usein yhä kasvavan tunnottomina yhtä
aikaa psykiatrin, äidin, sosiaalityöntekijän, lähimmäisen,
suunnittelijan ja huumevieroittajan ammattiroolia - ja siis tietysti
minipalkalla tätä kristittyjen tärkeintä työtä, usein ylityönä.

Ylityöllä rasitetusita diakoneista tulee kuitenkin helposti zombie-työläisiä,  joille asiakkaat muuttuvat kohteiksi ja diakoniatyön suunnitelmatalouden tilastotiedoiksi. "Kuinka monta autoimme tässä kuussa".

Nuorisotyö kituu ja tuhoaa nuorison kokemuksia yhä kirkkoherrojen
"armollisesti" salliessa viidesläisen helvetillä pelottelun.
Piispojen erityisessä suojelussa ovat erilaiset kirkon sisäiset lahkot, jotka
saavat vapaasti halveksia luterilaista uskoa, tasa-arvoa. Kun tässä sopassa
esiintymiskelvottomat, mielenterveydeltään vaaralliset tai
sosiaalisesti kipeän rajoittuneet papit saavat passivoida ja masentaa
seurakuntalaisia on monen käsitys kirkosta realistisen ärsyyntynyt.
Lisäksi kaikki papit kiedotaan tasapäisen ja aivottoman byrokratian
pyörittämiseen eikä esimiesten taidottomuutta valvota laisinkaan.

Armoa olisi oikea ja päämäärätietoinen vallankäyttö.

Hyvän lisäämiseen pyrkivällä organisaatiolla ainoa voima olisi armo ja järki.
Aivoton armo on järjettömyyttä. Lutherinkaan mukaan armoa ei ole ilman järkeä.
Se on luterilaisuuden ydin. Organisaatio yksilöä varten eikä
yksilö organisaatiota varten.

Jos kafkamainen systeemi luo mielikuvan itsestään elämän yläpuolella olevana
riippumattomana ja tärkeämpänä entiteettinä, pyhänä Kirkkona,
"Ikuisena ja Oikeana instituutiona", se täytyy hylätä tympeänä väkivaltasysteeminä – kuten Lutherkin teki.


Kätkekää sanoma kaikelta maailmalta

Miksi kirkko karkoittaa tai tuhoaa lahjakkaimmat puhujat estämällä
heitä toteuttamasta ainutlaatuista kykyään pohtia ja saavuttaa tämän
aikakauden ilmiöitä ja ihmisten tarpeita? Lahjakkaimmat puhujat ja
persoonallisuudet voisivat keskittyä vain puheiden valmisteluun,
mediatoimintaan ja ryhmien vetämiseen. Lahjakkaita täytyisi
kunnioittaa resursseilla ja luovuuden hyväksymisellä.

Organisaatio ei ole koskaan itsetarkoitus. Byrokratiaa ei tarvitse kunnioittaa (epä)jumalankuvana.

Kirkko ei selviä enää ilman hyvää "mainontaa", mediatodellisuutta,
jossa ihmiset elävät. 2005-vuoden ARMO-mainoskampanja oli
kauhistuttava ja groteski esimerkki kirkon tiedotustyöntekijöiden
epätoivoisesta, korkeakirkollisesta fantasmasta, helposta armosta ja
ja mauttomuudesta, itse itseään ilkkuvasta koomisen irvokkaasta
asenteesta. "Tehdäänpä armosta helppo ja tuskaton mielikuva, sillä
eihän sitä kukaan todella tarvitse".

"Jumalanpalvelusuudistus"-pelleilyt ovat myös olleet varavoisina projekteina esimerkillisen
halveksivia muruja henkisesti nälkää näkeville. Virsien masokistinen
ihmiskuva on täynnä pelottelukulttuurin savunkatkuisia hajujälkiä eikä
sovi mitenkään elämänvoimaisen Jeesus-paimenpojan ylösnousemukseen
2000-luvun nuorten evankeliumiksi.


Luterilainen kirkko on nyt enstaattisen (epäekstaattisen, ei-kokemuksellisen)
"jäsenyysuskonkokemuksen" julistaja:

"Kelpaat ilman henkilökohtaista valintaa ja kokemuksia".

Sisäänpäinkääntymisen ihannoiminen ja jähmettyminen tunnottomaksi
rituaalinukeksi jumalanpalveluskaavan mukaan ovat luoneet skitsoidisen
ihmiskuvan, jota on syytä paeta kauas. Syntien tunnustaminen
ane-automaationa ja kaavana on jo teologisesti irvokas vitsi, jolla ei
ole mitään päämäärää ajattelevalle ihmiselle, joka etsii tunteiden
eheytymistä kapitalitisen raiskaavassa ja sadistisessa
mainospropagandakulttuurissamme.

Rituaalikaavat ovat pakenemista eksistentiaalisesta olemuksesta.
Ja kun se pyhä Kirkollisvero poistuu, kirkko on vain hysterian
vallassa ja apokalyptisesti kyykytetty narsistisesti loukkaantunut
valtakulttuurikoneiston entinen osa ja kaikkeamuuta kuin hallitussa
muutostilassa.

Armo yksilön tarpeita kohtaan ajoi Lutherin ja Jeesuksen armottomiksi systeemin tuhoajiksi, tärkeimmän takia.

"Köyden on helpompi mennä neulan silmästä läpi
kuin rikkaan päästä taivaaseen".

Muutos vaatii muutosta.

Varsinkin jos kapinallisten nimeen esiintyvä yhteisö on olevinaan kapinallisten perillinen.

Suomen matalimman äänestysprosentin vaalit. Seurakuntavaalit. Vaalit pimein valoin. Juttelin pubissa ystäväni kanssa, joka vielä kuuluu kirkkoon vaikka onkin aika buddhisti joogan harrastaja. Hän oli yrittänyt etsiä tietoa alueensa vaaliehdokkaista ja tietoa ei suoraan ollut saatavilla. Löytyi sitten vaalikone, jossa oli vain osa ehdokkaista jotenkuten vertailtavissa. Yksi ainoa ehdokas kannatti avioliittojen vapauttamista heteromielikuvapakosta.

Kirkkohistorian alku

menee suurinpiirten näin:



n. vuonna 34
Jeesus katoaa opetuslasten tutkasta - katoaa joko salamurhan kautta, teloitetaan Golgatalla tai autetaan lahjomalla roomalaisilta pois elävänä kesken kidutusta ristiltä, sen jälkeen hoidetaan haavayrteillä (Markuksen mainitsemat yrttiöljyt eivät ole hautajaisrituaalin yrttejä vaan lääkärin lääkeyrtejä)

http://en.wikipedia.org/wiki/Crucifixion_of_Jesus#Medical_aspects_of_the_crucifixion

- ja Jeesus siis ehkä pakenee Aasiaan joidenkin opetuslasten kanssa.

n. vuonna 34
Magdalan Maria perustaa ensimmäisen ryhmän, joka salaa muistelee Jeesuksen eettisiä opetuksia. Maria murtaa leipää muiden Jeesusta kuunnelleiden seuraajien kanssa, luultavasti "12 opetuslapsesta" ehkä vain Juudas on ensimmäisessä ryhmässä mukana.

n. vuonna 36
Kun Marian ryhmän eettiset opetukset ja muisteluhetket muutosta vaatineesta Jeesuksesta alkoivat saada mielenkiintoa ja kannatusta laajemmin, Pietari ja pari muuta miesopetuslasta vaativat äkkiä johtajuutta itselleen.

Juudasta ja Mariaa mustamaalataan ylikorostuneesti, poliittisesti (korostetaan Jeesuksen epämääräisiä sanoja miesopetuslapsista, varsinkin Pietarista) ehkä juuri sen takia, että Juudaksen ja Marian johtajuutta kyseenalaistetaan vahvalla propagandalla. Jeesuksen sanojen vahva uudelleentulkinta ja lisäily uuden juutalaisen uskonnon perustamiseksi on alkanut. Pietarin petturuutta ja pelkuruutta Jeesukselle perustellaan dramaturgisesti Jumalan ennaltamäärätyksi opetukseksi ("kolmesti olet kieltävä") Pietarille ja siten väistämättömäksi ilmiöksi, jotta pietarin maine pelastettaisiin.

n. vuonna 37
Hyvin pian Jeesuksen biologinen veli Jaakob vetoaa juutalaiseen tapaan ja synagogan (temppeli)järjestykseen, jonka mukaan uskonnollisen johtajan veli perii uskonnollisen vallan itselleen - Jaakob siis kaappasi ensimmäisen protopaavin tittelin itselleen muiden sukulaisten avustuksella. Paavin tuolissa lukee yhä tänäkin päivänä "Kristuksen sijainen".

n. vuonna 39
Paavali aloittaa itsekseen 10-vuotisen ristiretken ja on lopulta aivan omin luvin perustanut n. 13 seurakuntaa arabiaan ja aasiaan. Hänen lähetystyönsä perustui hyvin omintakeiseen opetukseen Jeesuksesta ei-ihmisenä, uutena uskonto-Mooseksena ilman aidon saarnaaja-Jeesuksen eettisiä vaatimuksia. Paavalin kirjeitä n. vuonna 46.

n. vuonna 48
Markuksen evankeliumi kirjoitetaan Q-lähteen hajanaisista muistiinpanoista. Maailmanloppua ei enää odotetakaan saapuvaksi "ensi vuonna". Markuksen evankeliumi voi olla vastalause Paavalin opetuksille ja teksteille. Markuksen evankeliumin alkuperäinen loppu on kadonnut, tuhottu - viimeinen originaali kohta kertoo opetuslasten vain lähtevän pakoon (Mark 16:8).

n. vuonna 50
Paavalin menestys tässä Paavalin opin levittämisessä antavat hänelle lopulta suurta arvovaltaa, vaikka Jaakob ensin vihasi tätä hellenistisesti "väärinoppinutta" ja itsevaltaisesti touhottavaa juutalaista.

n. vuonna 65-100
Markuksen loppuosa lisätty myöhemmin eri kirjoittajien toimesta - Paavalin ylösnousemus- ja kasteoppi etenee Markuksen evankeliumiin päälleliimattuna.

n. vuonna 70
Ei-juutalaiset hyväksytään täysivaltaisiksi Jeesuksen seuraajiksi juutalaisten kanssa Roomassa, kun Jerusalem tuhotaan ja protopaavin valta siirtyy Rooman pääkaupunkiin. Luukkaan evankeliumissa Marian merkitystä vähätellään kuten myöhemmissäkin evankeliumeissa.

Gnostilaisia kristittyjä on Rooman valtakunnassa enemmän kuin Pietarin ja Jaakobin seurakuntien Rooman pääkaupungin kristittyjä.

Gnostilaiset opettavat filosofista Jeesuksen oivaltamista ja kohtaamista opettajan, mentorin avulla ja mystistä, eettistä puhdistumista Jumala-yhteyteen aikuisena ilman kastetta.

Gnostilaiset eivät pyri yhteistyöhän keisarin kanssa. Rooman keisari on Rooman valtio-opin mukaan aurinko-Jumalan poika. Paavali kopioi Rooman keisariopetusta Jeesus-kuvaansa.

Ensimmäiset Jeesuksestä piirretyt kuvat Roomassa kuvaavat nuorta paimenpoikaa lampaan ja huilun kanssa. Jeesus on siis vielä viattomuuden, lohdutuksen ja nuorekkaan muutoksen symboli.

Rikkaat naiset rahoittavat salaa kokouksia pitäviä kristittyjä kuten rahottivat Jeesuksenkin toimintaakin - köyhiä ja sairaita autetaan, ruokitaan ja kristittyjen hyvä maine leviää hurjaa vauhtia erilaisena, tasavertaisten ihmisten uskontona. Kristittyjä vainotaan.

Mutta mitä enemmän Jeesus-kultin "kristityt" saavat jäseniä, sitä vallanhimoisempia ja väkivaltaisempia johtajia ilmaantuu ottamaan valtaa ja rahaa itselleen. Paavalin opetukset kristityn alistumisesta ja tottelevaisuudesta ovat psykopaattijohtajien mieleen.

Jeesus-kultin uskomaton ja organisoimaton leviämisvauhti päättyy keisari Konstantinuksen yhteisvaltaan protopaavin kanssa: keisari ottaa poliittiseen käyttöön kansan mielenkiinnon Jeesukseen, muokkaa pääkaupungin Jaakobin seurakuntakirkon oppeja; Jumalaa ja Jeesusta verrataan keisariin metaforisesti, kirkolliskokous saa käskyn organisoida ja valikoida kristittyjä viralliseen keisarikirkkoon ja keisarin hyväksymä protopaavi saa vähitellen luvan vainota ja tappaa toisin uskovia ihmisiä Roomassa Konstantinuksen kuoleman jälkeen.

Magdalan Mariaa aletaan opettaa syntisenä ja heikkona naisena vastoin alkuperäisen Markuksen evankeliumin henkilökuvaa. Kirkon opetukseen sulatetaan Rooman uskontojen peruskäsityksiä, mm. "Jumalan poika"-oppi ja Aurinkojumaluuden pyhä sunnuntaipäivä.

Paavi julistetaan erehtymättömäksi kirkon johtajaksi "ainoassa" valtiokirkossa. Kaikki maailmassa tulee käännyttää lapsikasteeseen uskoviksi.

:: 2009 2010 ÄÄNESTYSOIKEUS 16-VUOTIAILLE.