keskiviikkona, elokuuta 30, 2006

ULTRAREALITY - ROOMA, USA

Nelosella alkaa raadollisen uljas Rooma-sarja. Rome.

Mielenkiintoinen tuotantorakenne, BBC/HBO.
Asia/viihde epäpyässä liitossa, viihteen ehdoilla siis kuitenkin. Jotkut blogit ovat tietysti suunniltaan historian pikku nippelitietojen muuntamisesta dramaturgian tehostamiseksi. Asiapitoisia blogejakin löytyy.



Hardcore-draamaa. Ultrareality-televisiota.
Historiaa, joka on tulevaisuuttamme.
'
Olisi erittäin valaisevaa, jos Nelonen fi hankkisi myös jonkin dokumentin myös ohjelmistoonsa, jossa pohditaan USA:n ja muinaisen Rooman (sotilas)politiikan yhdenkaltaisuuksia.
Niitä on paljon.

Rooman talous oli täysin sotilaspolitiikan ansiota.
Samoin on USA:n.

USA:n velkataakka on mieletön. USAn velka on yli $ 9 000 000 000 000. 9 miljoonaa miljoonaa. Jos väität käsittäväsi summan suuruuden, et ole käsittänyt mitään.
USAn arvovalta on vain ja ainoastaan sotilasmahdin kasvattamisessa. He eivät voi maksaa tuota valkaansa, joka kasvaa koko ajan. Eivätkä aijokaan.

Do the math.
Käykö USA:n kuten Rooman?
Jokainen inflaation merkki ja poliittinen epävarmuus ajaa uuteen veriseen valloitussotaan?


Rooma.

Ei mitään uutta auringon alla.


Ja historian yksi ironisin kulminaatio nousi roomalaisesta uhkailun ja nopean aggression avulla arvovaltaa ylläpidetystä Pax Romanasta: ilman Neron esifasistisia puhdistusvainoja keisarin jumalallisuutta kieltäviä ja verta juovia kristittyjä kohtaan ei olisi nykyistä kristinuskoakaan. Ei olisi. Kristittyjen pakkomielle olla palvomatta keisaria kuoleman hinnalla herätti hirveetä mediahaloota.

Aivan kuten Hizbollahin nykyinen suosio on kiinni vain Israelin aggressioista. Marttyyrin veri puhdistaa.

perjantaina, elokuuta 25, 2006

Espoo Cine iii - Adam´s apples Mélies d'Or

Mahtavaa. Kunnon rouhean synkeä draamafantasia voitti fantasiakilpailun Mélies d'Or.

Adam´s apples. Tämä piristää.

Paras käsikirjoitus voitti puolivillaiset fiilistelyrainat.

Ehdottomasti paras dialogi. Ehkä aistittavissa jotakin Kaurismäen vaikutteita, siis sitä ranskalaista 60-luvun leffaa jäyhyydessä ja eksistentialistisessa puutteen ja tyhjyyden dramaturgiassa.

Adam´s apples - Ohjaaja: Anders Thomas Jensen Käsikirjoitus: Anders Thomas Jensen Kuvaus: Sebastian Blenkov Tuotanto:
Tivi Magnusson, Mie Andreasen / M & M Productions

Vaikka ei ollut varsinaisesti fantasiaelokuva. Festareilla jotkut fantasiafanit tosiaan hieman ihmettelivät tätä kilpailuehdokkuutta fantasiasarjaan.

Kun juttelin tämän elokuvan tuottaja Mie Andreasenin kanssa, hän tunnusti ettei ole nähnyt muita suomalaisia elokuvia kuin Kaurismäkeä. Hän ei tuntenut mitään katumusta, sillä hän oli kuullut tarpeeksi kommentteja suomalaisista elokuvista.

Jobin tarina raamatussa on fantasiaa ja tämä on Jobin uusi versio, joten... voi tätäkin kutsua sitten eksistentialistiseksi fantasiaelokuvaksi. Ennenkaikkea tuhtia draamaa pienellä overdrivellä, käsittämättömän uskottavia vaikkakin yliammuttuja hahmoja. Fantastico.
Tematiikkaa voisi kuvailla inhimillisyyden puutteen dramaturgiaksi. Murjotut miehet tasapainoilevat oman olemuksensa tyhjien aukkojen reunalla.
Miten etsiäkään rakkautta jos ei tiedä mitä rakkaus on?
Miten olla, kun on ei olla olemisen oloa?

Nyt Adam´s apple ainakin, luulisin, tulee Suomen julkaisuun.
( * Ei tullut!)

Finnkino, perkele, toimittakaa hyvää eurooppalaista draamaa valkokankaille. Älkää kiskoko sikaprovikkaa filmijakelijoilta pikkuelokuvista. Ahneus ja ahdas elokuvaskaala ei rikastuta elokuvakulttuuria vaan ajaa kriittiset katsojat tottumaan ainoastaan kotiteattereihinsa.

Draamaelokuvia enemmän erilaisia teattereihin ja vähemmällä katteella, rahaa tulee kuitenkin aina piratesrummutuksista ihan tarpeeksi.

Palahniukin Choke on ehkä samaa lajityyppiä eksistentialistisena kuvaelmana; Job kadotuksen reunalla, Job väärän minäkuvan kantajana, Job itsensä kadottajana ja löytäjänä. Ja Chokestakin siis on tulossa filkka DVD-julkaisuna Eurooppaan.


Kuinka fantasiaelokuva sitten kehittyy Euroopassa?

Ruotsalainen Frosbiten oli pirteän humoristinen vampyyrielokuva. Les vampires svedus. Nuorehkot elokuva-alaa opiskelleet tyypit aloittivat elokuvan teon ilman että oli rahoitusta selvillä. Hurrjaa riskipeliä. Nyt se on myydyin uusi ruotsalainen elokuva Euroopassa. Olin todella yllättynyt tasapainoisesta dialogista ja toimivasta huumorista. Jotakin viilattavaa käsiksessä olisi vielä ollut, siitä olisi saanut mystisemmän ja pelottavamman, mutta ei purevassa huumorissa mitään pahaa ole.


Måns Mårlind & Björn Stein:
Storm
(Ruotsi 2005. 110 min. )
oli kilpailusarjassa opettavainen esimerkki innokkaasta ja estottomasta fantasiaelokuvasta. Mitä pitäisi olla fantasiaelokuvassa, mutta mitä fantasiaelokuvan ei pitäisi olla.

Intoa, mystistä kiihkoa, yllätyksiä, oivalluksia, angstia, jännitteitä, vauhtia, seksuaalista fantasmaa, jungilaisia hahmoja,nimetöntä uhkaa. Jätkillä on ollut ohjatessa mahtava draivi, libido rullaa mutta malttamaton kerronta heittelehtii ilman itsekritiikkiä.
Mutta. Taas se sama ongelma: keskeneräinen käsis.
Visioita on tuotettu filmille ekstaattisella pieteetillä mutta kokonaiskerronnan hahmottaminen ei kulje loogisesti. Liian paljon Herran haltuun, katsojan harhauttamiseksi ja menoksi. Päähenkilön irvistelyllä on sitten paikkailtu painovoiman menetystä. Mystiikkaa täytyy fantasiassa olla mutta jos kerrontaa ja uskottavuutta tärkeämpää onkin vain fantastisesti poukkoilevat mielikuvat, jotka runtataan rankalla kädellä lineaariseen jonoon, ei se tuota ehyttä tarinankerrontaa. Säkenöivä kerronta ei ole aina näkemyksellistä kerrontaa. Tämä käsis voi hyvinkin päästä Hollywood-kierrätykseen ja toivottavasti jäntevämpänä mysteeri-/identiteettiseikkailuna.

Tämä elokuva oli tavallaan lineaarinen muutamin takaumin... mutta huolettomat kerrontaratkaisut ja -hypyt olivat halpana ratkaisuna monessa kohtaa ikäänkuin nonlineaarisia. Katsoja hylättiin huolettomasti epäkoherenttien, epäuskottavien jännitteiden purkamattomuuteen ja epäloogisuuden taklauksiin. Nuoret ohjaajat "luottivat" perusteettomasti katsojaan että tämä antaisi anteeksi ontuvat hyppäykset, unenomaisen mielikuvaversoilun ja mihinkään liittymättömät viritykset. Ohjaajilla ei riittänyt tarkovskimaista näkemystä ja rohkeutta vapaasti kelluvaan elokuvastruktuuriin ja - kerrontaan vaan pikku kikat olivat vain lineaarisen töksähtelyn liimana. Tuotanto, joka olisi saatu "halvalla" käsisviilauksella paljon, paljon iskevämmäksi ja paremmaksi - jopa jos olisi valittu rehellisemmin lineaarinen skeema. Ikuiseksi tarinaksi olisi vaadittu unenomaisuutta ja hajotettua rakennetta, rohkeutta ilman hollywood wannabe angstia.

Mutta kuitenkin siis tämä on ihan mielenkiintoinen pseudojenkkitoimintafantasia DVD-elokuvana perjantaivieton startiksi.


Tämä liittyy valtavaan ongelmaan eurooppalaisen elokuvan kohdalla.

Kerronta. Kaupalliset paineet.
Käsis. Muotit. Ehdot. Viihdekriteerit.

Yksinkertaistukset.
Jenkkimoduuliratkaisut dramaturgisina giljotiineina.
Yksiulotteisuus. Toiminta ennen ilmavuutta ja tyyliä.

Milloin käsis on oltava ohjaajan auteur näkemys, milloin taas tarvitaan jopa kymmenen käsiskirjoittajan tiimityötä. Fellini ja Bergman eivät olleet tiimipelaajia. Kieslowskilla taas oli pari skriptikaveria. Suomessa elokuvatuottajien saunakaverit saavat saunahumalassa muuttaa elokuvakäsiksiä, kun kukaan ei tiedä, mitä ollaan tekemässä.

Hyvä idea ei ole hyvä elokuva.
Kaupallisuus ei ole persoonallisuutta.
Eurooppalainen elokuva olisi oltava aina enemmän käsikirjoittajan itseilmaisua kuin viihdepaketti.

Jokainen elokuvantekijä haluaa mahdollisimman paljon kunnioitusta originaalilla ja suojatulla työllä mutta huonon/tylsän/pakotetun elokuvakerronnan suojelu ei tee originaalista itsetarkoituksella hyvää ja ainutlaatuista. Joissakin tuotannoissa yksi keksii tarinan, toinen rakenteen ja kolmas dialogin.

Adam´s apple-elokuva olisi ideana Suomessa pilattu viimeistään huonolla dialogilla, koska täällä ei tajuta että koko elokuvatuotanto on kiinni hyvin herkästä dialogista. Dialogi on kirjallisuutta, tyyliratkaisuja, hienovaraisuutta, epäsuoruutta, vihjailua - ei vain asioiden esilletuontia. Tökkivän dialogin mukana kaatuvat lavasteetkin.

.

torstaina, elokuuta 24, 2006

Espoo Cine ii - 2006

Toinen päivä EC.
Pettymyksiä.
Christoffer Boe: Allegro Tanska 2005
oli 15 minuutin elokuva 6 kertaa liian pitkänä versiona. Odotin paljon tältä leffalta enkä voinut käsittää miksi keskeneräinen käsis on pitänyt kuvata pitkänä versiona. Tästä saisi editoimalla ja epäsuoralla kerronnalla mystisen ja kiehtovan rainan mutta tämä oli liikaa sormella osoittelua, katsojan ymmärrystä suojelevaa ja toistoa maagisiin tapahtumiin sydämensä kovettaneen taiteilijan elämässä. Miten laatutekijät voivat sortua skeidaan? No, oli yleisössä ihmisiä, jotka pitivät tästä dogma-mausteisesta ja rakeisesta tyylittelystä. Itse pidän tietysti dogma-tyylittelystä ja tästäkin - mutta tämä oli vain niin laimea yritys venyttää hyvä lyhäri pitkäksi elokuvaksi.

Mutta
taas yllätti norjalainen musta hevonen:
Paul Sletaune: Naboer (Naapuri) Norja 2005.
Vau.
Tanskanmalliin tuotettu ja näytelty. Raivokasta ultrafreudilaista kamaa. Mies herää tuntemattomana itselleen Kafkan Muodonmuutoksen tapaan. Makoisa elämän kiperä kierrepallo, joka varmasti tuottaa painajaisia ihmisille, jotka ovat torjuneet omat elämänkokemuksensa varjopuolet. Tätä elokuvaa ei kannata katsoa LSDn vaikutuksessa, se on varmaa. LSD on muuten taas jonkinlaisessa nousussa Hesassa - elkää seotko, myöhäishipit. Ekstaasin ja LSDn mixaus voi tuoda hyvinkin filmaattisen elämyksen tai sitten pahimman tripin, mitä voi kokea.

Tapasin tuottaja Mie Andreasen:in. Soihdunkantaja kaupallisen brandimössön keskellä. Outoa tavata todellakin tuottaja, joka ymmärtää käsikirjoituksia. Tietysti tarjosin hänelle luettavaksi uutta bergmanilaista käsikirjoitustani. Tulevaisuus näyttää.

* Mie Andreasen antoi televisiossa haastattelun. Häneltä kysyttiin, että miksi tanskalaisnen elokvua menestyy. Mien vastaus oli, että Tanskassa huolehditaan ja suojellaa erikoiskykyjä.

Niin se täytyy olla.

---------------------


Kolmas päivä.

Kohtuullisen kivaa sielunmyllerystä oli
Simon Rumley: The Living and the Dead , Iso-Britannia 2006. 83 min. Brittiläinen teatteri elokuvatyylinä.

Ja tietysti mestarillinen TROUBLE. Fantastinen Kain ja Abel tarina kafkamaisilla elämästä vieraantumisen mausteella. Kun turvallisuus paljastuu ansaksi.


Entäs Suomalaiset lyhärit , niin...
ovat huolella tehtyä kivaa kamaa mutta sisällöltään silkkaa huttua. Kivoja ideoita ilman näkemystä. Käsittämätöntä. Tässä maassa halveksitaan todellakin ammattimaisesti käsikirjoittamista. Leijutaan vain mielikuvien varassa ja tuotantomagiaan nojaten.

tiistaina, elokuuta 22, 2006

Espoo Cine i

Espoo Cine on käynnissä.
Go for it. Every year.

ADAM´S APPLE on keskiviikkona aivan ehdoton elokuva, joka on jokaisen nähtävä.
*On kuulemma tuottajan mukaan melko varmasti tulossa Suomalaisiin teattereihin... vaikka on ollut kädenvääntöä ennen tämän palkinnon saamista...

Se ja BROTHERS ovat tuoreita tanskalaisia elokuvia, jotka ovat parhaimpia tuotantoja pariinkymmeneen vuoteen skandinaviasta. BROTHERS on jo uudelleenfilmauksessa jenkkilässä. BROTHERS on nautittavan freudilainen ja selkeä kuvaus tuskan paljastumisesta ja siirtymisestä traumaattisesti eteenpäin jopa sukupolvesta toiseen. Tuskan, joka synnyttää kaikki sodat tällä planetalla.

Clevenin TROUBLE kin on myös parhaita eurooppalaisia elokuvia mitä on tehty vähään aikaan.
Näiden elokuvien käsiksiä ei olisi Suomen elokuvasäätiössä hyväksytty pari vuotta sitten. Liian puhuttelevia. Mutta nyt Irina Krohn on uusi toimitusjohtaja ja muutoksia saa odottaa. Järkeä ja laatutason vaatimuksia on löydyttävä.


Tänään oli yllätysleffa::
Jens Lien: Den brysomme mannen (The Bothersome Man).
Jestas.
Ensimmäinen hyvä elokuva Norjasta, jonka olen nähnyt.

Aivan ehdoton DVD-elokuvahankinta, kun tulee markkinoille. Lempeää huumoria ja koleerista freudilaista angstia. Uskomaton miksaus eksistentialistista oivallusta hyvinvointikelmuun tukehtuvista ihmisistä, ehkä ohjaajan visio nykypäivän åljynorjasta.
Kafka Norjassa: holhousyhteiskunnan herkullinen painajaiskuva. Elokuva ei sinänsä minusta kritisioi hyvinvointiyhteiskuntaa ajatuksena vaan sen liukumista materialismiin, pelokkuuteen, ristiriitojen häivyttämiseen näkyvistä YYA-hengessä ja pelastushegemoniaa brändihysterian sanomalla. Tämän elokuvan kuten Adam´s Aplenkin voisi harvinaisesti jopa kuvitella Kaurismäen ohjaustyyliin sopiviksi käsiksiksi.
Ostakaa DVD:nä kun tulee.
Maukasta angstia sunnuntailounaan päätteeksi.

.

sunnuntaina, elokuuta 13, 2006

Rehtorin piparkakku-ullakko - pedofiiliystävällinen maa

* + VIDEO asten hyväksikäyttö ja katolinen valtakulttuuri


Vuosi vankeutta.
Pikkutytön ikuisesta traumatisoimisesta. Rehtori lukitsee himonsa ullakolle kuin noita Hannun ja Kertun.

"Kun tytön isä etsi poliisin kanssa tytärtään, rehtori ei kertonut, että oppilas oli koulurakennuksessa. Lopulta ullakkohuoneen ovi murrettiin auki.
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1216226
Eteläkarjalainen 54-vuotias rehtori tuomittiin eilen vuodeksi ehdottomaan vankeuteen 12-vuotiaan tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vapaudenriistosta ja muista teoista. " - IS

Vuosi vankeutta.
Riittävä oikeustoimi?
Ennaltaehkäisevä?
* sekä uusin uutinen samaa kategoriaa::
"Lapsipornosta tuomittu jatkaa LASTENLÄÄKÄRINÄ
15.9.2006 Mies hoitaa muun muassa pedofilian uhreja."
Miksi oikeuslaitos yhä luulee että sosiopaatit parantuvat itsestään? Heidän älykkyytensä takia?
Ihminen, joka vie toisen ihmisen vapauden ja nauttii siitä, ei parane itsestään tai ehkä koskaan.
Miksi tuomari leikkii psykiatria? Kun Suomessa laki kuitenkin antaa tuomarille luvan määrätä sairas ja toisia ihmisiä uhkaava ihminen vankilamielisairaalaan kunnes psykiatri antaa luvan päästä normaalielämään. Eihän yhteiskunnallisessa asemassa olevaa miestä voida lähettää lääkärin armoille, sehän leimaisi miehen hulluksi.

Jos olet rehtori ja vangitset lapsen ullakolle, pääset tavallisten rikollisten seuraan.
Ilman mielentilatutkimusta.

Normaaliksi Rikolliseksi julistaminen on kuin kunniamerkki älykkäille sosiopaateille.
Psykopaatti on aina narsistisesti häiriintynyt, lapsena murskattu epäeheä persoona ja näkee aina tekonsa perustelemisen arvoiseksi. Toimii vain tunteittensa mukaan ja anta itselleen luvan mihin vain impullsien perusteella. Joskus laskelmoiden, joskus vain vihalla. Tarpeelliseksi teoksi. Sosipaatit ovat älykkäitä psykopaatteja, jotka osaavat suunnitella ja kontrolloida omaa psykopatiaansa. Hajonnutta persoonallisuuttaan. Sadistisesti, narsistinen persoonallisuushäiriö, muita hallitsevasti:

hurmaa, hajota ja hallitse.

Kognitiivinen psykologia on virallisen terapianäkemysten ohjaavan KELA:n mieleen terapian teoreettisena taustana. Kognitiivinen terapia on ns pikaterapiaa. Ihminen on sen mukaan vain omaksunut vääriä käyttäytymistapoja ja hänen täytyy oppia uusia tapoja nähdä itseään ja toteuttaa itseään. Siinä se. Jos rikollinen osaa puhua hienosti ja on arvostettu ammatiltaan, sosiaalisesti menestynyt, hänellä ei ole kognitiivisesti ajateltuna asiat huonosti.

Kognitiivinen teoria ihmisen psykologisesta eheydestä ei käsitä sosiopaatteja. Niitä ei ole olemassa. Teoriassa. Että hullut, toisten häpäisyn toteuttavat ennaltasuunnittelijat, sosiopaatit ovat vain Hichcockin keksintöä.

Mutta niin ei ole. Psykopatia ei ole erehdys. Se ei ole tilanteen luoma pakkotilanne. Kukaan ei pakottanut rehtoria vangitsemaan pikkutyttöä ullakolle. Hän halusi tehdä sen. Psykopaatit haluavat ulkoistaa tuskansa. Sitä voi kutsua pakkomielteeksi, mutta miksi ihmisiä vangitaan, jos rikokset toisen ihmisoikeuksia vastaan ovat pakkomielteitä.

Psykoanalyyttinen teoria näkee psykopatian lapsuudesta asti hajonneena persoonana, joka ei osaa samaistua toisiin ihmisiin mutta voi toimia äärettömän älykkäästi ja saattaa jopa kansakuntia sotaan suurilla visioilla.

Sosiopaatit eivät parane. Mutta heidät voidaan ajaa kasvotusten omien tekojensa seuraamusten kanssa ja ennen kaikkea oman lapsuutensa traumojen kanssa. Heille voidaan antaa kognitiivista terapiaa hyvän kansalaisen tavoista ja kiitoksen etsimisestä. Heille asetetaan peili ja samalla annetaan käteen hyvän kansalaisen kartta. Kuinka hakea hyväksyntää tuhoamalla muita ihmisiä. Jos psykopaatti tiedostaa tuhoavuutensa, hän voi tyytyä etsimään kiitosta ja kelpaavuutta yhteiskunnan pelisääntöjen mukaan.

Tämä on paradoksi.
Vaikka kognitiivinen psykologia ei teoriana käsitä psykopaatin kehitysprosessia, olemusta ja sadistista helpotuksen tarvetta, on kognitiivinen terapia ainoa terapia, joka auttaa psykopaattia hillitsemään itseään.
Pakkohoito kuulostaa keskiaikaiselta mutta psykopaatin mieli tottelee miljoonia vuosia varheisen liskoaivon impulsseja. Syö tai tule syödyksi. Käytä muita hyödyksi tai sinua käytetään hyödyksi.


Suomi on lapselle yksi väkivaltaisimmista maista elää.
Aikuiset, jotka saavat omaa helpotusta suorittaessaan väkivaltaista käyttäytymistä eivät ole kohdanneet omaa tuskaansa ja valehtelevat itselleen oman lapsuutensa kokemuksista. Jos haluaa ylläpitää vanhempiensa propagandaa väkivallan välttämättömyydestä, olla pakkokiitollinen ja kompulsiivisesti tarrautua mielikuviin "lapsuuden onnellisuudesta", ihminen vähättelee traumojensa tuskaista latausta. Sadismi on väkivallan ja avuttomuuden kierrättämistä, toisen heikkoudesta ja tuskasta nauttimista, avuttoman ja umpikujaan joutuvan lapsen roolin kierrättämistä omille lapsilleen.

Tämä piparkakkurehtori ei muutu mutta hänelle ei myöskään tarjota peiliä.
Tämä rehtori tulee toistamaan tekonsa.
Tuomarin avustuksella.
Koska tuomarille hän oli vain rikollinen, erehtynyt, liian pitkälle mennyt miesparka - eikä kompulsiivinen psykopaatti.

Olihan hän sentään rehtori.
Ei rehtoriksi ihan hullut pääse...

Pedofiili-viritteinen toiminta ei ole vakava rikos Suomessakaan. Sitä ei nähdä vielä toisen elämän tuhoamisyrityksenä.

tiistaina, elokuuta 08, 2006

Häpeäkulttuurimme III

 
Mikkelin verisestä ja operatiivisesti typerästä panttivankidraamasta on kulunut 20 vuotta. Ryöstäjä pakotettiin käytännössä räjäyttämään itsensä ja vankinsa epäpätevän poliisijohdon takia. Poliisin itsetunnon takia.

Kantoiko poliisijohto vastuun? Miksi olisi. Eiväthän poliisit toteuttaneet annettua käskyä hoitaa hankalaa tilannetta pois päiväjärjestyksestä onnistuneesti. Tapahtui vain vahinko. Käskyä ei toteltu ja poliis toteutti itseään niin kuin mies.

Poliisit, jotka vammautuivat räjähdyksessä, tottelivat vain esimiesten käskyjä mutta saivat vasta 11 oikeusistuntovuosi kamppailun jälkeen valtiolta korvauksia."Ette saatana onnistuneet käskyä noudattamaan ja onnistuneet" - logiikkaa. Vaikka vammautunet eivät toiminet pähkähullun ja liipasinherkän työtoverinsa tavoin, he jotuivat ottamaan kollektiivisen vastuun työtoverinsa epäonistumisesta. Näinhän armeijassa opetetaan miehiä kansalaisuuden aakkosissa.

Jos he olisivat kieltäytyneet tästä työtehtävästä liian vaarallisena ja esimiesten epäpätevyyteen vedoten, he olisivat saaneet todella pitkän kakun linnaa virkavelvollisuuksien vakavasta laiminlyömisestä.

Suomalaisen pitäisi onnistua käskystä.

Hyvinvointiyhteiskunta, joka halveksii tottelevia uhrautujia? Tällä kaikella on laajempi historiallinen kontekstinsa. Silläkin, miksi esimiehiään uhmannut poliisi ei menettänyt työpaikkaansa vaan sai salattua ihailua miehuullisesta rynnäköstä - ja valittajat taas halveksuntaa.


Sama häpeävyörytysilmiö tapahtui kerran paljon laajemmassa mittakaavassa.

Jatkosodan jälkeen sotaveteraaneille.

He eivät valinneet poliittisesti epärealistista ja idealistista Jatkosotaa mutta viranomaisten, Kekkosen, poliitikoiden, lehdistön ja osin kansalaisten suhtautuminen oli vähitellen vihamielistä heitä kohtaan. Jatkosodan aikana ylitetiin hyökkäyssotana rajat niin libidon kuin valtionrajojen suhteen - ja vallattiin järjettömän ison ja vaarallisen valtion maata, koska poliitikot ja Mannerheim uskoivat aluksi idealistisesti Hitlerin jumalalliseen tahdonvoimaan ja Saksan kansan aseisiin, kolmannen valtakunnan voittamattomuuteen koko maailmaa vastaan.

Sotakorvauksien aikana osa kansalaisista osasi tuntea suoraa häpeää kotiryssien vallatessa maatamme poliittisesti mutta osa suomalaisista torjui häpeälatausta korvikkeellisella vihalla. Neuvostoliittoa ei nyt saanut Kekkosen käskystä vihata vaan psykoottisesti täytyi yhtäkkiä julistaa vihollista maailman parhaaksi ystäväksi.

Häpeätaakka suunnattiin näkyville luusereille uuden poliitisen realismin pyyhkiessä entiset poliittiset pakkomielteet pois kartalta. Saksalaismielisyttä ei koskaan ollut ollut olemassakaan Neuvostoliiton ystävillä.

Varsinkin mielenterveysongelmaisia sotaveteraaneja osattiin halveksia sillä juuri heidän mielenterveyden ongelmansahan oli selvä todiste siitä, miksi sota hävittiin. "Alkoholistien, narkkarien ja paniikkihäiriöisten takia se sota hävittiin..." . Saksalaismieliset poliitikot kielsivät oman vastunsa ja tiesivät, keitä syyttää. Luuseriveteraaneja. Jotka eivät toteuttaneet käskystä poliittisen johdon toiveita murskata punakone pelkällä sisulla.

Luuseri täytyy löytää ja merkitä, muuten jokainen on luuseri.

Ylivoimaisen taakan kanssa epäonnistunutta saa haukkua saatanan tunariksi.

Dissata. Leimata.
Hävetä. Dumpata.
Ja unohtaa historiaan.

Häpeä on häivytettävä ja lavastettava - itsestä poispäin.

Fasistisesti värittynyt valkoinen menneisyytemme oli niin kauhea ja käsittämätön mörkö, että siitä ei puhuttu, asiakirjoja hävitettiin ja se haluttiin vaijeta ikuisiksi ajoiksi.

Vae victis. Voi voitettuja.
Säälikää ja halveksikaa.

Viha on yksi mielen torjuntakeinoista ja yksi häpeän ja avuttomuudentunteen neutralisointikeino.
Valittiin häpeän kantajiksi sotaveteraanit tai Mikkelin shokkirynnäkön operatiiviset poliisit. Itse olen sivari, mutta tunnen empatiaa jo melkein kokonaan manan majoille menneitä sotaveteraaneja kohtaan.

"Katso tuota pultsaria, mikä sotasankari". Suojattomia syntipukkeja. Traumoistaan ja sodan aloittamisesta vastuullisia - poliitikojen puolesta


Moralismi on ihmisen tarpeiden väheksymistä, suurien ihanteiden veitsen terällä.

Moralistinen ihmiskuva on suorittajan ihmiskuva, joka ei kelpaa vajaana vaan vain ylisuorittajana, työhulluna, ei-epäilevänä, pukukoodiin sujahtavana, jees-ihmisenä, vertailevana statusolentona. Kapitalistinen kilpailuvietti nousee yks-yhteen uskonnollisesta kadotuskuvastosta. Pelastetut saavat kiittää kun eivät ole niin kuin ulkopuolelle tuomitut.

Nykyinen kilpailusivistyksemme on täydellinen antiteesi alkuperäiselle ja yhteisölliselle muinaissuomalaisuudelle. Kilpailusivistys pakkomielteisen riittämättömyyden, puutteen ahdistuksineen ja menestymisen arvopäätelmineen on aina uljas saavutus. Taistelutarina. Hylkääjä, ei hylätty. Voittaja.

Jokin aika sitten tehty tutkimus ala-asteelaisten oppilaitten joukossa selvitti, mikä on pahin ja loukkaavin haukkumasana lasten keskuudessa. Se on "Luuseri". Vain luuserilla on kaamea kapula.

Elämme yhä täydellisesti kadotuksenpelon häpeäkulttuurissa, jossa häviäminen ja suoriutumattomuus on sosiaalinen kuolema. Nöyrä syntinen, ylpeä armosta. Syntinen ja tyytymätön jumalan armosta. On vain reeaalipolitiikkaa, ei mukamas ideologiaa politiikan taustalla.

Vaatimuksia ei saa kyseenalaistaa.
Vain epäonnistuminen vaatimusten täyttämisessä on kauhua, ei itse vaatimukset.

Yksi selitys oudon intensiiviselle juomis- ja saunomiskulttuurimme obsessiivisuudelle on sen tuoma enstaattinen kokemus (turruttava, etäännyttävä, lamaavasti disorientoiva) -  kokemus ehdottomasta samanarvoisuudesta. Siinä on säilynyt jotakin originaaleja fiboja Karhuäidin ja äitiauringon alkuperäisestä kultista. Vääristyneessä muodossa toki.


Kulttuuriimme on isketty samanlainen autoratiivisuuden kiila aivan kuin japanilaisillakin.

Despoottien autoratiivinen logiikka ja periaate on seuraava:
"Kuninkaan täytyy olla oikeassa ja jos alainen epäonnistuu käskyn noudattamisessa, käsky ei ole väärä vaan alainen ei ole toteuttanut käskyä tarpeeksi oikein". 


Tämä periaate esiintyy kulttuurissamme monissa eri muodoissa. Pienikin kysymys ja kapina johtajaa kohtaan voidaan tulkita avoimeksi kapinaksi. Ihana järjestyksen kulttuuri.

Järjestys ennen muuta.

Nokkimisjärjestys.

Liian monet suomalaiset äidit odottavat lapsenkin tottelevan ehdottomasti ja nopeasti, muuten äiti ahdistuu ja kokee lapsen uhmaavan ja pilkkaavan häntä. Psykoottinen autoratiivisuus on ehdottoman tottelemisen vaatimus, ei neuvottelua, ei pohdintaa, ei suunnittelua, ei vuorovaikutusta. Managed by perkele.

Nokia ei ollut esimerkki dynaamisesta johtamiskuolttuurista kuin vasta pakon edessä. Johtajatason oli todettava ajan kuluessa, että insinöörien omaehtoinen ja pakkomielteenomainen kekseliäisyys voikin tuottaa rahaa, joten jonkinlaista neuvottelu- ja suunnittelukulttuuria Nokiaankin sitten pesiytyi.

On monta tekijää siihen, miten meistä on tullut suorituskulttuuri, jossa voidaan tuomita toisten puolesta uhrautujat. Kuninkaan ja Keisarin alaisiksi aivopestyinä meistä tuli suorittajia. Vieraan kulttuurin suorittajia. Käskyjä, lakeja, sääntöjä, uskontoa, tapoja, kieliä piti totella, suorittaa ja noudattaa puhtaasti - ilman tahtoa. Vain siten kelpasi kunnon kansalaiseksi maassa, johon on ulkoapäin pakotettu kaikki ihanteet ja uskomukset.


Aleksis Kivi sai vihaa (suomenruotsalaisilta) kulttuurijohtajiltamme, kun kirjoitti Seitsemän veljestä.

Miten halveksuttava teko tuo huuruisen Aleksin julkean hikinen kirjoitelma olikaan kulttuuriohjaajine mielestä. Sensuroimatttoman julkea.

Aleksin nuijiminen ja Seitsemän veljestä - kirjan julkaisukielto oli vain kulttuurirealismia, johon osallistui myös itse Snellman. Aleksis ei sopinut sivistysfantasioihin salonkisuomalaisista. Hän sai aimo annoksen häpeää ja halveksuntaa.

Eikä se ollut sattumaa.

Se oli reaalipolitiikkaa, juuri sitä vaihtoehdottomuuden politiikkaa, johon poliitikkomme nojautuvat yhä koko sydämestään. Ja hampaita kiristellen haluavat meidänkin uskovan. Kovat arvot pehmein puhein. Uskokaa sanaan säästö. Uskokaa sanaan "vain natokelpoinen, ei muuta". Uskokaa sanaan avohoito. Uskokaa sanaan pikavippi.


Esi-isiemme identiteetti vääristettiin karmealla tavalla 1000-vuotta sitten aloitetulla sivistyshäpeällä.

Helvetissä järkeä suomalaisille ja verotuloja Ruotsin kuninkaalle.

Itsenäinen metsäsuomalainen, muinaisuskonnon harjoittaminen, seksuaalisuuden hpeästä vapaa rituaalikulttien harrastaminen tai pellonkaskeaja oli jotakin junttia, kauheaa, epäeurooppalaista.

Olemme sittemmin yrittäneet kelvata sormet verillä milloin mihinkin suuntaan.

Itsenäisyys saavutettiin verisesti ja kansa oli jakaantunut vihaamaan toisiaan varsinkin sisällissodan jälkeen. Jos halusi yhteiskunnallisesti ylöspäin, piti olla täydellisesti oikeistolainen ja vihatakin mahdollisten isien punaista tai junttitaustaa.

Monet sotaveteraanit ovat kertoneet dokumenteissa, kuinka sodasta ehjänäkin palannut sotilas oli sai tuntea nahoissaan vihaa ja halveksuntaa. Miksi? Ennen kaikkea siksi, että poliitikoiden ja piispojen puheet Suur-Suomesta eivät toteutuneet. Olimme epäonnistuneet suorittamaan poliittista fantasiaa. Suomineito oli nyt mielikuvana impotentti ja lutkaneito.

Kansallisuusaatteisiin, nationalismiin, liittyy aina voima, entisten nöyryytysten hyvittäminen vihollisen tuhomisella - tai "petturien", köyhien, avuttomien häpäisemisellä. Se on arkaaista vihaa. Mutta sitä ovat Suomessa ylläpitäneet ennen kaikkea sivistyneet oikeistopiirit ja oikeistomedia, jotka ovat suunnanneet valloittajia kohtaan kytevän vihan köyhiä ideologeja vastaan. Rationaalisesti.

Makasiinien palo (joka nimitettiin heti valmiiksi tuhopoltoksi vaikka se ei ollut poliisitutkimuksen mukaan tuhopoltto) nostatti jotakin käsittämätöntä kauhun väristystä TV-uutisten juontajien ja toimittajien ääneen.

Vaikka vain homeinen poliittisen eliitin mieliksi purkutuomion saanut varastorakennus paloi. Mutta se pelko, joka väreili herkästi ja voimalla on "vain" sitä samaa sisällissodan kierrätettyä ja nimetöntä kauhua. Yhä ja uudestaan.

Suomineidosta tehtiin YYA-mannekiini kommunismin parhaana kaverina itään ja länteen päin, se oli jotain niin paradoksaalista ja häpeällistä, että viha piti suunnata sodan jälkeen luusereihin, sotilaisiin, jotka eivät voittaneet ja luoneet uutta Suomea.

Kekkonen oli hyvin, hyvin vihainen kaikille, jotka olivat uhmanneet Neuvostoliittoa. Vaikka itse hän oli ollut teloittamassa punaisia suomalaisia ja venäläisiä Sisällissodan aikana.

Poliittinen "realismi", poliittinen puhtaus vaatii uhreja. Aina.
Hävettäviä luusereita puhdasmielisten vihattavaksi.
Kriittiset ihmiset uskon vihollisina.

Oikeusvaltiorealismia meillä edustaa räikeimmin Joensuun oikeuden eettisesti syvällinen päätös 2005, jolloin liikemiehen raiskaustuomiota lievennettiin, koska se olisi aiheuttanut hänen liiketoiminnalleen rahallista tappiota. Uskomatonta.

Suomessa on siis yhä korvaamattomia arvoja.


Mieletön maailmanhistoria. Mieletön poliittinen korrektius.

Suomen hallitus ei katkaissut diplomaattisia suhteita Israeliin, vaikka sen armeija tappoi harkitusti, tarkoituksella, täsmäpommituksella YK-tarkkailijoita. Jos suomalaiset tullimiehet olisivat ampuneet hirvikiväärillä raja-asemalla heitä kuvanneen israelilaisen lehtimiehen ja Suomen ulkoministeri kutsuisi tapahtumaa "vilpittömäksi vahingoksi", Israel katkaisisi välittömästi kirkuen diplomaattisuhteet Suomeen.

Suomella on moneen maahan yhä nöyrä YYA-suhde, jossa Suomi etsii nöyryyttävällä tavalla kiitosta muilta mailta kaikin keinoin. Ja häpeää sälytetään "säästöinä" aina vain sairaiden, vammaisten, työttömien, mielenterveysongelmaisten suuntaan, ikään kuin he olisivat yhteiskunnan vihollisia.

Menesty tai tuhoudu. Nahkurin orsilla tavataan.




keskiviikkona, elokuuta 02, 2006

My fingers are crossed for Harry...

Elämme lopun aikoja.

Tai sitten alamme vasta ymmärtää amerikanisaation mediacharmia.

Laimentamisen liturgiaa.

Brändiliturgiaa. Brändiarmoa. Bränditurvaa.












Kaksi kuuluisaa amerikkalaista pop-jetset-boxoffice-kirjailijaa vetoaa englantilaiseen kirjailijaan, ettei tämä kirjoittaisi noin 20000 tuhatta vuotta vanhan kerrontaperinteen mukaista tragediaa.

Olen niiin pettynyt Irvingiin.

Tämä oli varmasti Stephan Kingin ajatus, pakko olla. Siis että kirjailijan pitäisi toteuttaa kirjansa äänestyksen perusteella? Ja King joka on lahdannut kirjoissaan tuhansia ihmisiä ja päähenkilöitä, kehtaa esittää J.K. Rowlingille että tämän kirjansarja pitäisi edustaa amerikkalaisen disneydramaturgiaa?

Onhan se perusinhimillistä toivoa Harrylle Prinsessa Ruususen loputonta onnea täydellisessä lopunajassa. Vai onko? Onko perusturvaksi hyvä vaihtoehto hysteriaa peittelevää perusinhimillisyyttä, kun päähenkilö tottelee lukijan toiveita. totteleeko todellisuus ihmisen toiveita?

Olisiko esimerkiksi Woody Allen vedonnut Bergmaniin... terapeuttinsa pyynnöstä parempien yöunien saamiseksi, niin että tämä Bergman tekisi laimeampia ja kivempiä kuvauksia ihmissielun pimeästä nurkasta?
Hell no.

Kuulut kirjailijat siis haluavat että Harry Potter jätettäisiin eloon viimeisessä kirjassa.
Kaiken toivon edustajaksi.
Ihmiskunnan viimeiseksi toivoksi.

Heilllä on hyvä tarkoitus mutta nimenomaan tämä vetoomus tulee jonkinverran voimistamaan hysteerisiä vastailmiöitä ja lasten reaktioita viimeisen kirjan suhteen. Varmaa oli jo pari kuukautta sitten että vaihtoehtoisten PiraattiPotter-kirjojen määrä tulee varmasti lisääntymään netissä traagisen viimeisen kirjan jälkeen ja Harry tulee niin elämään iankaikkisesti. Amen.

Harry Potter on sen verran suuren luokan myyttinen olento että olisi autuus ja kohtuus, jos hän kuolisi. Maailman vanhin tallennettu tarina Gilgamesh-eepos on Harrynkin imagon takana. Niinkuin Jobin ja Punahilkan. Harrynkin perustaistelu on kuolemaa vastaan - kaiken alku hänelle seikkailuille - on selviäminen pimeän voiman murhayrityksestä - kuten Gilgamesh ensin uhoaa kuolemaa vastaan ja sitten taistelee kuoleman voittamiseksi ja tyttöystävähuoransa pelastamiseksi.


Kirjamarkkinoilla virallisista julkaisuistakin tulee lähitulevaisuudessa olemaan lukijoille tilattavissa kolme tai neljä eri pituista versiota - ja vaihtoehtoisia loppuja, jotka voi valita fiiliksen mukaan. Interaktiivisuus on vasta alkanut mediakäytäntönä - tai siis palannut alkujuurilleen: tarinankertojat reagoivat tarinaa tuunaamalla aikoja sitten kuuntelijoiden kommentteihin, reaktiohin ja kysymyksiin.

Keskeneräiseen käsikseen kyhätty tuorein tumma hahmokomedia "Tapaus Punahilkka"-animaatioelokuva on esimerkki tai alkulaukaus indieanimaatioiden tulolle. Omaehtoinen elokuvatuotantokin tulee lisääntymään häkellyttävään mittaan saakka kuten blogit ovat tehneet.

Ai kuinka Punahilkka perustuu Gilgamesh-eepokseen, maailman vanhimpaan kirjalliseen tarinaan?
Lue artikkelini.

Punahilkkakin kuten Gilgamesh, Harry ja Oedipus taistelee jumalia/vanhempia vastaan - Punahilkka lähetetään tahallaan yksin pimeään metsään ja uhka löytyykin isoäidin sängystä. Oidipus koetetaan tappaa vanhempien pelkojen täyttämiseksi. Siellä missä pitäisi olla turva löytyykin häpeää ja vihaa.

Nykydraamojen dramaturgia on lyhyesti määriteltynä laimennettua kreikkalaista tragediaa. Miksi laimentaa vaikuttavinta taidemuotoa ja varsinkin miksi kokea tragedian kautta koettava katharsis elämän korvaamattomuudesta ja hauraudesta jotenkin uhaksi? Tragedia lyhyesti määriteltynä laittaa mittasuhteet kondikseen katsojalle sekä antaa katsojalle kokemuksen, ettei ole yksin mielivaltaisten sattumien ja kärsimysten kanssa yksin.


Mutta yksi asia täytyy myöntää.
Vaikka Gilgamesh-eepos on tragedia, se on häkellyttävän Hollywood-konseptin mukainen kahden kaveruksen ja huoran sekoilufilkka.

Eepos suomeksi.