Tai sitten alamme vasta ymmärtää amerikanisaation mediacharmia.
Laimentamisen liturgiaa.
Brändiliturgiaa. Brändiarmoa. Bränditurvaa.
Kaksi kuuluisaa amerikkalaista pop-jetset-boxoffice-kirjailijaa vetoaa englantilaiseen kirjailijaan, ettei tämä kirjoittaisi noin 20000 tuhatta vuotta vanhan kerrontaperinteen mukaista tragediaa.
Olen niiin pettynyt Irvingiin.
Tämä oli varmasti Stephan Kingin ajatus, pakko olla. Siis että kirjailijan pitäisi toteuttaa kirjansa äänestyksen perusteella? Ja King joka on lahdannut kirjoissaan tuhansia ihmisiä ja päähenkilöitä, kehtaa esittää J.K. Rowlingille että tämän kirjansarja pitäisi edustaa amerikkalaisen disneydramaturgiaa?
Onhan se perusinhimillistä toivoa Harrylle Prinsessa Ruususen loputonta onnea täydellisessä lopunajassa. Vai onko? Onko perusturvaksi hyvä vaihtoehto hysteriaa peittelevää perusinhimillisyyttä, kun päähenkilö tottelee lukijan toiveita. totteleeko todellisuus ihmisen toiveita?
Olisiko esimerkiksi Woody Allen vedonnut Bergmaniin... terapeuttinsa pyynnöstä parempien yöunien saamiseksi, niin että tämä Bergman tekisi laimeampia ja kivempiä kuvauksia ihmissielun pimeästä nurkasta?
Hell no.
Kuulut kirjailijat siis haluavat että Harry Potter jätettäisiin eloon viimeisessä kirjassa.
Kaiken toivon edustajaksi.
Ihmiskunnan viimeiseksi toivoksi.
Heilllä on hyvä tarkoitus mutta nimenomaan tämä vetoomus tulee jonkinverran voimistamaan hysteerisiä vastailmiöitä ja lasten reaktioita viimeisen kirjan suhteen. Varmaa oli jo pari kuukautta sitten että vaihtoehtoisten PiraattiPotter-kirjojen määrä tulee varmasti lisääntymään netissä traagisen viimeisen kirjan jälkeen ja Harry tulee niin elämään iankaikkisesti. Amen.
Harry Potter on sen verran suuren luokan myyttinen olento että olisi autuus ja kohtuus, jos hän kuolisi. Maailman vanhin tallennettu tarina Gilgamesh-eepos on Harrynkin imagon takana. Niinkuin Jobin ja Punahilkan. Harrynkin perustaistelu on kuolemaa vastaan - kaiken alku hänelle seikkailuille - on selviäminen pimeän voiman murhayrityksestä - kuten Gilgamesh ensin uhoaa kuolemaa vastaan ja sitten taistelee kuoleman voittamiseksi ja tyttöystävähuoransa pelastamiseksi.
Kirjamarkkinoilla virallisista julkaisuistakin tulee lähitulevaisuudessa olemaan lukijoille tilattavissa kolme tai neljä eri pituista versiota - ja vaihtoehtoisia loppuja, jotka voi valita fiiliksen mukaan. Interaktiivisuus on vasta alkanut mediakäytäntönä - tai siis palannut alkujuurilleen: tarinankertojat reagoivat tarinaa tuunaamalla aikoja sitten kuuntelijoiden kommentteihin, reaktiohin ja kysymyksiin.
Keskeneräiseen käsikseen kyhätty tuorein tumma hahmokomedia "Tapaus Punahilkka"-animaatioelokuva on esimerkki tai alkulaukaus indieanimaatioiden tulolle. Omaehtoinen elokuvatuotantokin tulee lisääntymään häkellyttävään mittaan saakka kuten blogit ovat tehneet.
Ai kuinka Punahilkka perustuu Gilgamesh-eepokseen, maailman vanhimpaan kirjalliseen tarinaan?
Lue artikkelini.
Punahilkkakin kuten Gilgamesh, Harry ja Oedipus taistelee jumalia/vanhempia vastaan - Punahilkka lähetetään tahallaan yksin pimeään metsään ja uhka löytyykin isoäidin sängystä. Oidipus koetetaan tappaa vanhempien pelkojen täyttämiseksi. Siellä missä pitäisi olla turva löytyykin häpeää ja vihaa.
Nykydraamojen dramaturgia on lyhyesti määriteltynä laimennettua kreikkalaista tragediaa. Miksi laimentaa vaikuttavinta taidemuotoa ja varsinkin miksi kokea tragedian kautta koettava katharsis elämän korvaamattomuudesta ja hauraudesta jotenkin uhaksi? Tragedia lyhyesti määriteltynä laittaa mittasuhteet kondikseen katsojalle sekä antaa katsojalle kokemuksen, ettei ole yksin mielivaltaisten sattumien ja kärsimysten kanssa yksin.
Mutta yksi asia täytyy myöntää.
Vaikka Gilgamesh-eepos on tragedia, se on häkellyttävän Hollywood-konseptin mukainen kahden kaveruksen ja huoran sekoilufilkka.
Eepos suomeksi.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti