Mikkelin verisestä ja operatiivisesti typerästä panttivankidraamasta on kulunut 20 vuotta. Ryöstäjä pakotettiin käytännössä räjäyttämään itsensä ja vankinsa epäpätevän poliisijohdon takia. Poliisin itsetunnon takia.
Kantoiko poliisijohto vastuun? Miksi olisi. Eiväthän poliisit toteuttaneet annettua käskyä hoitaa hankalaa tilannetta pois päiväjärjestyksestä onnistuneesti. Tapahtui vain vahinko. Käskyä ei toteltu ja poliis toteutti itseään niin kuin mies.
Poliisit, jotka vammautuivat räjähdyksessä, tottelivat vain esimiesten käskyjä mutta saivat vasta 11 oikeusistuntovuosi kamppailun jälkeen valtiolta korvauksia."Ette saatana onnistuneet käskyä noudattamaan ja onnistuneet" - logiikkaa. Vaikka vammautunet eivät toiminet pähkähullun ja liipasinherkän työtoverinsa tavoin, he jotuivat ottamaan kollektiivisen vastuun työtoverinsa epäonistumisesta. Näinhän armeijassa opetetaan miehiä kansalaisuuden aakkosissa.
Jos he olisivat kieltäytyneet tästä työtehtävästä liian vaarallisena ja esimiesten epäpätevyyteen vedoten, he olisivat saaneet todella pitkän kakun linnaa virkavelvollisuuksien vakavasta laiminlyömisestä.
Suomalaisen pitäisi onnistua käskystä.
Hyvinvointiyhteiskunta, joka halveksii tottelevia uhrautujia? Tällä kaikella on laajempi historiallinen kontekstinsa. Silläkin, miksi esimiehiään uhmannut poliisi ei menettänyt työpaikkaansa vaan sai salattua ihailua miehuullisesta rynnäköstä - ja valittajat taas halveksuntaa.
Jatkosodan jälkeen sotaveteraaneille.
He eivät valinneet poliittisesti epärealistista ja idealistista Jatkosotaa mutta viranomaisten, Kekkosen, poliitikoiden, lehdistön ja osin kansalaisten suhtautuminen oli vähitellen vihamielistä heitä kohtaan. Jatkosodan aikana ylitetiin hyökkäyssotana rajat niin libidon kuin valtionrajojen suhteen - ja vallattiin järjettömän ison ja vaarallisen valtion maata, koska poliitikot ja Mannerheim uskoivat aluksi idealistisesti Hitlerin jumalalliseen tahdonvoimaan ja Saksan kansan aseisiin, kolmannen valtakunnan voittamattomuuteen koko maailmaa vastaan.
Sotakorvauksien aikana osa kansalaisista osasi tuntea suoraa häpeää kotiryssien vallatessa maatamme poliittisesti mutta osa suomalaisista torjui häpeälatausta korvikkeellisella vihalla. Neuvostoliittoa ei nyt saanut Kekkosen käskystä vihata vaan psykoottisesti täytyi yhtäkkiä julistaa vihollista maailman parhaaksi ystäväksi.
Häpeätaakka suunnattiin näkyville luusereille uuden poliitisen realismin pyyhkiessä entiset poliittiset pakkomielteet pois kartalta. Saksalaismielisyttä ei koskaan ollut ollut olemassakaan Neuvostoliiton ystävillä.
Varsinkin mielenterveysongelmaisia sotaveteraaneja osattiin halveksia sillä juuri heidän mielenterveyden ongelmansahan oli selvä todiste siitä, miksi sota hävittiin. "Alkoholistien, narkkarien ja paniikkihäiriöisten takia se sota hävittiin..." . Saksalaismieliset poliitikot kielsivät oman vastunsa ja tiesivät, keitä syyttää. Luuseriveteraaneja. Jotka eivät toteuttaneet käskystä poliittisen johdon toiveita murskata punakone pelkällä sisulla.
Luuseri täytyy löytää ja merkitä, muuten jokainen on luuseri.
Ylivoimaisen taakan kanssa epäonnistunutta saa haukkua saatanan tunariksi.
Dissata. Leimata.
Hävetä. Dumpata.
Ja unohtaa historiaan.
Häpeä on häivytettävä ja lavastettava - itsestä poispäin.
Fasistisesti värittynyt valkoinen menneisyytemme oli niin kauhea ja käsittämätön mörkö, että siitä ei puhuttu, asiakirjoja hävitettiin ja se haluttiin vaijeta ikuisiksi ajoiksi.
Vae victis. Voi voitettuja.
Säälikää ja halveksikaa.
Viha on yksi mielen torjuntakeinoista ja yksi häpeän ja avuttomuudentunteen neutralisointikeino.
Valittiin häpeän kantajiksi sotaveteraanit tai Mikkelin shokkirynnäkön operatiiviset poliisit. Itse olen sivari, mutta tunnen empatiaa jo melkein kokonaan manan majoille menneitä sotaveteraaneja kohtaan.
"Katso tuota pultsaria, mikä sotasankari". Suojattomia syntipukkeja. Traumoistaan ja sodan aloittamisesta vastuullisia - poliitikojen puolesta
Moralismi on ihmisen tarpeiden väheksymistä, suurien ihanteiden veitsen terällä.
Moralistinen ihmiskuva on suorittajan ihmiskuva, joka ei kelpaa vajaana vaan vain ylisuorittajana, työhulluna, ei-epäilevänä, pukukoodiin sujahtavana, jees-ihmisenä, vertailevana statusolentona. Kapitalistinen kilpailuvietti nousee yks-yhteen uskonnollisesta kadotuskuvastosta. Pelastetut saavat kiittää kun eivät ole niin kuin ulkopuolelle tuomitut.
Nykyinen kilpailusivistyksemme on täydellinen antiteesi alkuperäiselle ja yhteisölliselle muinaissuomalaisuudelle. Kilpailusivistys pakkomielteisen riittämättömyyden, puutteen ahdistuksineen ja menestymisen arvopäätelmineen on aina uljas saavutus. Taistelutarina. Hylkääjä, ei hylätty. Voittaja.
Jokin aika sitten tehty tutkimus ala-asteelaisten oppilaitten joukossa selvitti, mikä on pahin ja loukkaavin haukkumasana lasten keskuudessa. Se on "Luuseri". Vain luuserilla on kaamea kapula.
Elämme yhä täydellisesti kadotuksenpelon häpeäkulttuurissa, jossa häviäminen ja suoriutumattomuus on sosiaalinen kuolema. Nöyrä syntinen, ylpeä armosta. Syntinen ja tyytymätön jumalan armosta. On vain reeaalipolitiikkaa, ei mukamas ideologiaa politiikan taustalla.
Vaatimuksia ei saa kyseenalaistaa.
Vain epäonnistuminen vaatimusten täyttämisessä on kauhua, ei itse vaatimukset.
Yksi selitys oudon intensiiviselle juomis- ja saunomiskulttuurimme obsessiivisuudelle on sen tuoma enstaattinen kokemus (turruttava, etäännyttävä, lamaavasti disorientoiva) - kokemus ehdottomasta samanarvoisuudesta. Siinä on säilynyt jotakin originaaleja fiboja Karhuäidin ja äitiauringon alkuperäisestä kultista. Vääristyneessä muodossa toki.
Kulttuuriimme on isketty samanlainen autoratiivisuuden kiila aivan kuin japanilaisillakin.
Despoottien autoratiivinen logiikka ja periaate on seuraava:
"Kuninkaan täytyy olla oikeassa ja jos alainen epäonnistuu käskyn noudattamisessa, käsky ei ole väärä vaan alainen ei ole toteuttanut käskyä tarpeeksi oikein".
Tämä periaate esiintyy kulttuurissamme monissa eri muodoissa. Pienikin kysymys ja kapina johtajaa kohtaan voidaan tulkita avoimeksi kapinaksi. Ihana järjestyksen kulttuuri.
Järjestys ennen muuta.
Nokkimisjärjestys.
Liian monet suomalaiset äidit odottavat lapsenkin tottelevan ehdottomasti ja nopeasti, muuten äiti ahdistuu ja kokee lapsen uhmaavan ja pilkkaavan häntä. Psykoottinen autoratiivisuus on ehdottoman tottelemisen vaatimus, ei neuvottelua, ei pohdintaa, ei suunnittelua, ei vuorovaikutusta. Managed by perkele.
Nokia ei ollut esimerkki dynaamisesta johtamiskuolttuurista kuin vasta pakon edessä. Johtajatason oli todettava ajan kuluessa, että insinöörien omaehtoinen ja pakkomielteenomainen kekseliäisyys voikin tuottaa rahaa, joten jonkinlaista neuvottelu- ja suunnittelukulttuuria Nokiaankin sitten pesiytyi.
On monta tekijää siihen, miten meistä on tullut suorituskulttuuri, jossa voidaan tuomita toisten puolesta uhrautujat. Kuninkaan ja Keisarin alaisiksi aivopestyinä meistä tuli suorittajia. Vieraan kulttuurin suorittajia. Käskyjä, lakeja, sääntöjä, uskontoa, tapoja, kieliä piti totella, suorittaa ja noudattaa puhtaasti - ilman tahtoa. Vain siten kelpasi kunnon kansalaiseksi maassa, johon on ulkoapäin pakotettu kaikki ihanteet ja uskomukset.
Aleksis Kivi sai vihaa (suomenruotsalaisilta) kulttuurijohtajiltamme, kun kirjoitti Seitsemän veljestä.
Miten halveksuttava teko tuo huuruisen Aleksin julkean hikinen kirjoitelma olikaan kulttuuriohjaajine mielestä. Sensuroimatttoman julkea.
Aleksin nuijiminen ja Seitsemän veljestä - kirjan julkaisukielto oli vain kulttuurirealismia, johon osallistui myös itse Snellman. Aleksis ei sopinut sivistysfantasioihin salonkisuomalaisista. Hän sai aimo annoksen häpeää ja halveksuntaa.
Eikä se ollut sattumaa.
Se oli reaalipolitiikkaa, juuri sitä vaihtoehdottomuuden politiikkaa, johon poliitikkomme nojautuvat yhä koko sydämestään. Ja hampaita kiristellen haluavat meidänkin uskovan. Kovat arvot pehmein puhein. Uskokaa sanaan säästö. Uskokaa sanaan "vain natokelpoinen, ei muuta". Uskokaa sanaan avohoito. Uskokaa sanaan pikavippi.
Esi-isiemme identiteetti vääristettiin karmealla tavalla 1000-vuotta sitten aloitetulla sivistyshäpeällä.
Helvetissä järkeä suomalaisille ja verotuloja Ruotsin kuninkaalle.
Itsenäinen metsäsuomalainen, muinaisuskonnon harjoittaminen, seksuaalisuuden hpeästä vapaa rituaalikulttien harrastaminen tai pellonkaskeaja oli jotakin junttia, kauheaa, epäeurooppalaista.
Olemme sittemmin yrittäneet kelvata sormet verillä milloin mihinkin suuntaan.
Itsenäisyys saavutettiin verisesti ja kansa oli jakaantunut vihaamaan toisiaan varsinkin sisällissodan jälkeen. Jos halusi yhteiskunnallisesti ylöspäin, piti olla täydellisesti oikeistolainen ja vihatakin mahdollisten isien punaista tai junttitaustaa.
Monet sotaveteraanit ovat kertoneet dokumenteissa, kuinka sodasta ehjänäkin palannut sotilas oli sai tuntea nahoissaan vihaa ja halveksuntaa. Miksi? Ennen kaikkea siksi, että poliitikoiden ja piispojen puheet Suur-Suomesta eivät toteutuneet. Olimme epäonnistuneet suorittamaan poliittista fantasiaa. Suomineito oli nyt mielikuvana impotentti ja lutkaneito.
Kansallisuusaatteisiin, nationalismiin, liittyy aina voima, entisten nöyryytysten hyvittäminen vihollisen tuhomisella - tai "petturien", köyhien, avuttomien häpäisemisellä. Se on arkaaista vihaa. Mutta sitä ovat Suomessa ylläpitäneet ennen kaikkea sivistyneet oikeistopiirit ja oikeistomedia, jotka ovat suunnanneet valloittajia kohtaan kytevän vihan köyhiä ideologeja vastaan. Rationaalisesti.
Makasiinien palo (joka nimitettiin heti valmiiksi tuhopoltoksi vaikka se ei ollut poliisitutkimuksen mukaan tuhopoltto) nostatti jotakin käsittämätöntä kauhun väristystä TV-uutisten juontajien ja toimittajien ääneen.
Vaikka vain homeinen poliittisen eliitin mieliksi purkutuomion saanut varastorakennus paloi. Mutta se pelko, joka väreili herkästi ja voimalla on "vain" sitä samaa sisällissodan kierrätettyä ja nimetöntä kauhua. Yhä ja uudestaan.
Suomineidosta tehtiin YYA-mannekiini kommunismin parhaana kaverina itään ja länteen päin, se oli jotain niin paradoksaalista ja häpeällistä, että viha piti suunnata sodan jälkeen luusereihin, sotilaisiin, jotka eivät voittaneet ja luoneet uutta Suomea.
Kekkonen oli hyvin, hyvin vihainen kaikille, jotka olivat uhmanneet Neuvostoliittoa. Vaikka itse hän oli ollut teloittamassa punaisia suomalaisia ja venäläisiä Sisällissodan aikana.
Poliittinen "realismi", poliittinen puhtaus vaatii uhreja. Aina.
Hävettäviä luusereita puhdasmielisten vihattavaksi.
Kriittiset ihmiset uskon vihollisina.
Oikeusvaltiorealismia meillä edustaa räikeimmin Joensuun oikeuden eettisesti syvällinen päätös 2005, jolloin liikemiehen raiskaustuomiota lievennettiin, koska se olisi aiheuttanut hänen liiketoiminnalleen rahallista tappiota. Uskomatonta.
Suomessa on siis yhä korvaamattomia arvoja.
Mieletön maailmanhistoria. Mieletön poliittinen korrektius.
Suomen hallitus ei katkaissut diplomaattisia suhteita Israeliin, vaikka sen armeija tappoi harkitusti, tarkoituksella, täsmäpommituksella YK-tarkkailijoita. Jos suomalaiset tullimiehet olisivat ampuneet hirvikiväärillä raja-asemalla heitä kuvanneen israelilaisen lehtimiehen ja Suomen ulkoministeri kutsuisi tapahtumaa "vilpittömäksi vahingoksi", Israel katkaisisi välittömästi kirkuen diplomaattisuhteet Suomeen.
Suomella on moneen maahan yhä nöyrä YYA-suhde, jossa Suomi etsii nöyryyttävällä tavalla kiitosta muilta mailta kaikin keinoin. Ja häpeää sälytetään "säästöinä" aina vain sairaiden, vammaisten, työttömien, mielenterveysongelmaisten suuntaan, ikään kuin he olisivat yhteiskunnan vihollisia.
Menesty tai tuhoudu. Nahkurin orsilla tavataan.
Tekstit
1 kommentti:
Loistava kirjoitus, mutta eikö tuo "paniikkihäiriöisten" ole anakronismi tuossa?
Lähetä kommentti