Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bergman. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bergman. Näytä kaikki tekstit

torstaina, elokuuta 20, 2015

Elokuva - tuote, hype ja harha

Harhaa.


Amerikkalainen brändi-elokuva
ja mieletön kaupallinen painostus-vyörytys on luonut kuluttaja-identiteetin, hype-hysterian "elokuvan muodosta" ja lineaarisesta kaava-"plot-rakenteesta".

Tämä kaupallisen suggestion, mainos/tuote-"logiikan" hysteria vaatii että katsojien on saatava sama kokemus samasta tuotteesta, elokuvasta.  
 
Harhaista, harhaista. Takaisin ranskalaisten, puolalaisten ja italialaisten vapaaseen oivallukseen ilmaisun ehdottomasta vapaudesta - subjektiivisena välineen subjekteille.

Olet täydellinen idiootti, jos yksi kreikkalainen kirja ja amerikkalaisten juutalaisten tuottajien tulkinta siitä on totuus elokuvasta. Aristoteleen kirjoituksissa 50% väitteistä on tieteellisesti täysin halpaa schaibaa, valheita, satuja, statismia, höpöä, pappiskulttia, pseudotiedettä.




Spend 40 Illuminating Minutes   

   with Steven Soderbergh


as He Talks About Low-Budget Filmmaking

http://nofilmschool.com/2014/10/40-illuminating-minutes-steven-soderbergh-talks-about-low-budget-filmmaking




II

share on google+
The winners of the 68th Locarno Film Festival: independent and surprising

http://cineuropa.org/nw.aspx?t=newsdetail&l=en&did=297219






* III   lisäys


  • Psykedeliaa. Nuoriso tarvitsee psykedeliaa ja eliitin satiiria ohjelmoivan anemian aikoina.



    Ken Russell’s controversial 1971 film incorporates sexually explicit hallucinatory sequences into this story based on the supposed demonic possessions in that took place in 17th Century Loudon, France.

    An order of Ursuline nuns begin to exhibit wild, uncontrolled behavior thought to be led by Urbain Grandier (Oliver Reed), a proud priest, who has recently gained political control of Loudon. Sister Jeanne des Anges (Vanessa Redgrave), the sexually repressed hunchback Mother Superior of the convent becomes infatuated with Grandier, and her striking sexual fantasies haunt her guilty conscious.

    Once word of Grandier’s secret marriage to another woman reaches Jeanne, she collapses into fits of hysteria and claims to have been possessed by the Devil through Grandier. Other nuns in the convent also claim to be possessed and the convent explodes into a frenzy of sexual outbursts and bizarre public exorcisms.

    Russell boldly depicts the effects of sexual oppression mixed with religious mania. The censored scenes of the “demonic possessions” include a psychedelic orgy of naked nuns “raping” a statue of Christ and Sister Jeanne masturbating with a human bone. The uncut version of The Devils is a mind blowing, audacious exploration of ecstasy (both religious and sexual).
    The Devil (Diabel) (1972) dir. Andrzej Żuławski

    ii
    the devil


    Żuławski takes his viewer to the roots of insanity through his passionate saga vividly illustrating the monstrosties of war. The sensational performances and dynamic camera work take the audience on an emotional rollercoaster through the depths of hell.

    Amid the Prussian Invasion of Poland in 1793, a Polish nobleman named Jakub is imprisoned in a destroyed monestary turned hospital/jail/insane asylum. A mysterious, diabolical stranger on a white horse saves Jakub and the two of them, as well as a silent nun, embark to visit Jakub’s family and friends, whose lives are now crumbling. Jakub is driven to madness by the horrors around him, and with the stranger’s fiendish coaxing, Jakub commits brutal acts of violence (mirroring the all encompassing violence that surrounds him).

    Originally banned in Poland upon release, Żuławski’s film delves into the shattered psyche of the inhabitants of war ravaged Poland. There are no understated emotions in Żuławski’s film; every character in the film goes through hysterical fits of rage, devastation, and/or lunacy. With the emotional extremes expressed by the characters, the disorienting camera work (that includes POV shots and handheld roving shots), and the wild, lo-fi musical score, The Devil presents its viewer with the chaotic sensory experience of a living nightmare.



    iii

  • No psychedelic film list would be complete without a Jodorowsky film.

    The Holy Mountain, a surreal masterpiece abundant with religious symbology and references to Christianity, Tarot, and Alchemy, takes the viewer on a mind-bending spiritual journey. Like Buñuel’s Un Chien Andalou, the film opens with a symbolic and ritualistic action.


    A cloacked figure takes two women dressed like Marilyn Monroe and sheds them of their societal regalia, removing their make-up, stripping them naked, and shaving their heads. Similar to Buñuel’s slicing of the eye, Jodorowsky is making a symbolic statement to the audience, to shed themselves of their societal standards and cultrually biased values. He then presents to the viewer a film that follows one man, known as the Thief (Horacio Salinas), and his mystical odyssey.

    A Christ-like figure, the Thief, is found laying in pile of mud and garbage by a little person without hands or feet. The two go into town, where the people are performing a kind of religious ceremony, carrying crucified dogs while simutaneously executing groups of people, to the entertainment of tourists.

    After the people of the town make a wax cast of his body for their mass-produced sculptures resembling Christ, the Thief journeys up a mysterious red tower and meets an Alchemist (Alejandro Jodorowsky), who leads the Thief on a path of enlightenment.

    Jodorowsky has a way of creating original religious iconography. His film uses entracing music, symbolic characters, and surreal visuals in order to dissociate the viewer from common religious beliefs and typical cultural values. Jodorowsky immerses the viewer in his own world, an amalgam of mystical philosophies.


















PS

           Espoo Cine 2015 alkaa kohta, vinkkejäni tulossa


Eräs vinkkisivu











#film #elokuva #movie #arts #taide #kulttuuri #propaganda #massmedia #mcluhan #analysis #philosophy #culture #theguardian #espoocine #finnkino #ses #moviecritic #kirjallisuus #existentialism

keskiviikkona, heinäkuuta 14, 2010

Tarkovskin elokuvat ilmaiseksi netissä

Tästä ei ukkossään laatuviihde ja mokkulasivistys mökillä parane, jos haluaa nopeasti elokuvakulttuurin ytimeen ja jos kuvanlaatu ei ole suurin vaatimus ilmaiseksi pikaelokuvahetkeksi.

Tarkovskin elokuvat ilmaiseksi netissä. 

Suositteluni katsomisjärjestykseksi, jos et ole aikaisemmin katsonut:

Mirror
Rublev
Offer
Solaris
Stalker

::

::
 
 Blade Rublev 
- mitä yhteistä on Blade Runnerila ja Andrei Rublev-elokuvalla?

::


Outoa ja hilpeää:

Lynchin 

tuottamaa ja laulamaa musiikkia

::



* Elokuvalataukset youtube torrent laatuelokuvat parhaat elokuvat mustavalkoelokuvat art poetic films elokvuakerronta dramaturgia elokuvasivustot.

lauantaina, kesäkuuta 06, 2009

Vapauttava vai sitova elokuva? - Antichrist



Kahden valtamedian arvostelut von Trierin uudesta elokuvasta kiinnittävät korostaen ensin huomiota elokuvan emotionaaliseen "antiin". Selvästikään kriitikoiden mielestä elokuva ei saisi olla angstinen ja mielenrauhaa uhkaava ilman kriitikoiden kriittistä moraliteettileimaa.

Maksava katsoja ei saisi joutua kantamaan taakkaa elokuvaelämyksen jälkeen? Uhka mielenrauhan, ennustettavuuden ja takuuviihteen elokuvakulttuurille? Katsoja pelastamassa elokuvan naisia?

Elokuva yhteisöllisen viihdeterapian vastuullisena ja vapauttavana muotona, yhteisön arvojen ja mielenrauhan tukipylväänä?

Elokuva moraliteettina, joka käsittelee katsojan tunnereaktiot katsojan puolesta?

Hs ja YLE-arvostelut elokuvasta.

(Älä lue ennen elokuvaa, jos haluat kaikki tehot elokuvan katsomisesta).

YLE: "Antichrist on pahan mielen elokuva" :
"hienosta
elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen kaikki se mitä ei olisi halunnut nähdä..."

"HS: "Lars von Trier mässäilee pahuudella",
" Trier teki omasta masennuksestaan elokuvan"
"Antichrist-elokuvan viimeinen puolituntinen on vastenmielistä katseltavaa. "


IS-arvostelu: " Antichrist on pöyristyttävän julma"


Aivan kuin kriitikkojen olisi ensin otsikkotasolla tuomittava tämä elokuva kulttuuria suojelevan papillisen virkansa puolesta moraalisesti, jotta voisivat antaa sille vasta sitten humanistisen ja taiteellisen absoluution kriitikon älykköroolin takaamiseksi.

Outoa emotionaalistettujen moraliteettien ristivetoa ja esittelyä. Onko kriitikolle aiheellista ja ammattimaista oman katsomiskokemuksensa/elämäntilanteen ahdistuksen takia leimata ohjaajan työ ohjaajan henkilökohtaiseksi elämänalueen osaksi? Kun viihdeväkivalta satojen ihmisten tappamisesta ei ahdista mutta Antichrist ahdistaa?

Jos suomalainen feministitaiteilija mässäilee verellä ja (naisen) masennuksella, niin hänen "emansipatoorista" naisteostaan arvioiva massamedia-arviointi ei "kritiikki"-diskurssissa vahingossakaan käytä tälläista valmista emotionaalisen tulkinnan, oikeastaan tulkitsemattomuuden projektion ja "pahan olon" luokittelun hegemoniaa.

Trierin elokuvien runnotussa naiskuvassa voi kuitenkin nähdä että Trier lyö pohjimmiltaan aina mieskuvaa.

Trier on feministi. Kyvytön feministi, miehen kanssa jaetun pimeyden naistuntija mutta feministi kuitenkin.

Miehethän sikoja on, jos tarkastellaan feministisesti syy-seuraus-suhteita Trierin projektiossa. Trierhän ihannoi yleensä feministien tapaan feminiinistä uhrautumisaktia maailmaa kannattelevana pylväänä ja perimmäisen hyvän tavoittelemisen vertauskuvana jopa itsetuhoisuudessa; Trierin ihannenaisen, ihanneuhrin uskallusta on elää itsensä, omien tunteiden kautta ja ilmaista kipunsa minä-muodossa eikä projisoimalla toisiin edes vihana (paitsi Dogvillen loppufinaali).

Trierin mielestä ihmisten pitäisi osata tosielämässä ja reaaliaikaisesti kauhistua lähellä olevien ihmisten itsetuhoisuudesta - eikä kauhistua fiktionalisoitua väkivaltaa. Kysy: Mistä sodat nousevat. Onko ihmisyys jaettu, onko viha jaettu.



Trierin Idiootit-elokuva Idiots/Idioterna nosti maailmalla laajimman kuohunnan skandinaviasta (sitten Bergman Persona:n). Idiooteissa roolien vankeina olevat ihmiset etsivät totaalista vapautumista totaalisen vieraantumisprojektin kautta.

Bergmaninkaan mielestä elokuvan ei tarvitse olla vapauttava.

Elokuvasta jokainen voi tehdä analyysin vain oman elämänsä kautta.


Taiteen merkitys ei ole antaa merkityksiä vaan käynnistää prosessi. van Gogh ei tarkoittanut auringonkukkiaan kauniiksi vaan kyseenalaistaviksi. Kukaan ei pitänytkään niiden kaoottista muoto-oppia ensin kauniina ennen kuin kaaosteoreettinen arvoituksellisuus ja itsekantavuus sai oman myyttisen ja uudistavan arvonsa taidemaailmassa. van Goghin, taiteilijan halveksuvasta eristäytymisestä tulikin profeetallista.

"Taide"-elokuva "vapauttaa" prosessiin - pois turvamielikuvista, torjutun ahdistuksen sitovaan kohtaamiseen.


Solarishan on siis Tarkovskin vastaava versio viharakkaus-suhteesta.
Parasta tragediaa Antich on mutta se on aito tragedia, mitä kulttuuriväki pitää nykyään vulgaarina. Solariksessa päähenkilö pakenee lopulliseen anti-fantasmaan ja syyllisyydentunteensa äärimmäiseen emootiokatharsikseen, sielunsa jäätyneeseen maisemaan, toteutumattoman lapsuuden korvaavaan visioon.


Eli Solaris ei ole aito tragedia vaan tyypillinen loppupelastusdramaturgia lähes-tragedia venäläisenä nostalgispainotteisena draamana.  



If something gets too traumatic, too violent, gets too, even too
filled in with enjoyment, it shatters the coordinates of our reality:
we have to fictionalise it. - Zizek





"Idiootit"-elokuvan lopussa (nimenomaan) nainen "uhraa" itsensä ja kohtaa oman elämänsä kipupisteen toteuttamalla ryhmän kokeilemaa ideologiaa perinpohjaisimmin oman perheensä ja koteloituneen ahdistuksensa ja selvittämättömän kommunikaatioperinnön konfliktilla.
Suomalaiset elokuva-alan ihmisethän löivätsitä kuitenkin aivan kuin vierasta sikaa kun elokuvatuotantolaatu ei ollut "ammattilaisten" tuhlailevaa standardia. Katsokaa Idiootit uudestaan, se on aika huikee.

Antichrist-elokuva on kyllä hyvä mittari siitä, vaatiiko elokuvaa katsonut henkilö naiselle feminististä erityiskohtelua jopa taideteoksessa. Voiko nainen olla fyysisen kaaoksen aiheuttaja, ihminen, osa ongelmaa, osa umpisolmua, osa ihmisyyttä. Osa syntiinlankeemusta.

 










Punahilkka - myyttinen satututkimus
- Seksuaalinen ja moraalinen projektio
psykoseksuaalisten tragediatarinoiden tulkinnassa








Zizek:

"We often find references to psychoanalysis embodied in the very relations between persons. For example, the three Marx Brothers, Groucho, Chico, Harpo. Its clear Groucho, the most popular one, with his nervous hyperactivity, is superego. Chico, the rational guy, egotistic, calculating all the time, is ego. And the weirdest of them all, Harpo, the mute guy, he doesn't talk - Freud said that drives are silent - he doesn't talk, he of course is id.


The id in all its radical ambiguity. Mainly what is so weird about the Harpo character is that he is so childishly innocent, just striving for pleasure, likes children, plays with children and so on, but at the same time possessed by some kind of primordial evil, aggressive all the time. And this unique combination of utter corruption and innocence is what the id is all about."






.

lauantaina, toukokuuta 23, 2009

Cannes elokuvafestivaalin mustat hevoset 2009

Nelosen haastattelussa

Lars von Trier

2009

The top ten films at Cannes


If something gets too traumatic, too violent, gets too, even too
filled in with enjoyment, it shatters the coordinates of our reality:
we have to fictionalise it. - Zizek





But the biggest award of the festival, the Palme d'Or, went to Michael Haneke's chilly black-and-white parable of fascism set in a small German town on the eve of the first world war.

The White Ribbon is a complex and demanding
whodunit without a straightforward resolution.

Trailers


The White Ribbon
- Can Cannes spring
a late surprise?



Jury Prize Fish Tank




Violence dominates at Cannes BBC


What the US papers say about the Cannes film festival


What the UK papers say about the first week at Cannes

A bumper year at the Cannes film festival appears to have made UK critics more generous with their star ratings. Except for Lars von Trier's Antichrist

Prophet


Thirst

No doubt one of the more anticipated films
being shown at Cannes is Oldboy director
Park Chan-wook's foray into vampirism, Thirst

Loach batted away one question on the "psychology and sexual release of football" to explain his love of the beautiful game: "I've never felt that going to a football match was an anthropological exercise. I just want to see my team win. It does bring people together and it is an expression of community and it's also probably the only time it's permissible to be nationalistic."
"Also it's a time when people can let their feelings be expressed. At the game you go from despair to hope to triumph to sadness to elation within an hour and three quarters. If a film could achieve that it would be some film, I can tell you." - Guardian


Eli Roth, one of the Basterds of the title, described a scene in which he metes out violent justice to a high-ranking Nazi as "kosher porn". He said: "It's something I have fantasised about since I was a young child. It was like performing a sex scene."

A moment from "Colin", a British zombie movie made on a budget of just £45 which could be the surprise success story of the Cannes Film Festival

Cannes dearly needed a good smack

In some cases forcing people to push the boundaries is a win-win situation. Lars von Trier expertly milks the bear-pit atmosphere, dishing up nightmares then cackling at our discomfort. But, partly as a result, he's made a masterpiece – I'd far rather sit through Antichrist again than Jane Campion's wet blanket Bright Star.




Lars von Trier film
"Antichrist" shocks Cannes

They decide to go to an isolated wooden cabin in an unspecified
forest to recover, but the woman Gainsbourg portrays loses control of her senses.

Variety's Todd McCarthy called it "a big fat art-film fart", while The Times' reviewer described it as "emotionally uninvolving" and "turgidly dull". BBC

Five star: Absurd, deranged, sick

Lars von Trierin uusi elokuva aiheutti ensimmäisen kunnon kohun Cannesissa. Ensiesityksessä naurettiin ja buuattiin voimakkaasti, ja monien mielestä koko elokuvaa ei olisi edes pitänyt hyväksyä Cannesiin. Pitkin elokuvaa väki huokaili toistuvasti Trierin eroottisen ja väkivaltaisen shokkikuvaston alla. - HS.fi

Cannes report:

AC, 'The closest film to a scream'




cannes2009 france24




Francis Ford Coppola on his
most personal film yet

"Well, this film is obviously tackling some demons in my own family," he says. "You know families - you love all these people, but you hate them. But you love them. It's a very cloudy situation. But making a film like this was like asking a question and receiving some kind of answer. I learned some things about myself that I didn't know before. I didn't know that I felt abandoned by my brother. My brother was so good to me." He chuckles. "I'm 70 years old and I'm only finding this stuff out now.



BBC.Reporter's log: Cannes 2009



Cannes in 60 Seconds: Monday, May 18, 2009




Cannes keeps faith with auteurism



The cast of the film
"La Merditude des Choses" (The Misfortunates) by Belgian director Felix van Groeningen, ride bicycles naked on the Croisette on May 16th to promote their film





.

sunnuntaina, helmikuuta 01, 2009

Tarkovski Uhri





Maailman ja tietoisuuden rajalla, uuden identiteetin vaatima apokalypsis.

Tabu on se, mitä pakenet, kun huomaat sitä kaipaavasi.




Tarkovskin tärkein ja hämmentävin elokuva on nyt jokaisen nähtävillä.

Tarkovski

Uhri

DVD 





The Sacrifice

DVD Moviemail


Andrei Tarkovsky's Top 10 Films

1. Diary of a Country Priest (Dir: Robert Bresson)
2. Winter Light (Dir: Ingmar Bergman)
3. Nazarin (Dir: Luis Buñuel)
4. Wild Strawberries (Dir: Ingmar Bergman)
5. City Lights (Dir: Charlie Chaplin)
6. Ugetsu Monogatari (Dir: Kenji Mizoguchi)
7. Seven Samurai (Dir: Akira Kurosawa)
8. Persona (Dir: Ingmar Bergman)
9. Mouchette (Dir: Robert Bresson)
10. Woman Of The Dunes (Dir: Teshigahara




.

keskiviikkona, elokuuta 08, 2007

Antonioni



“My subjects are, in a very general sense, autobiographical,” he once wrote. “The story is first built through discussions with a collaborator. In the case of “L’Eclisse,” the discussions went on for four months. The writing was then done, by myself, taking perhaps fifteen days. My scripts are not formal screenplays, but rather dialogue for the actors and a series of notes to the director.

When shooting begins, there is invariably a great amount of changing. When I go on the set of a scene, I insist on remaining alone for at least twenty minutes. I have no preconceived ideas of how the scene should be done, but wait instead for the ideas to come that will tell me how to begin.”
-Antonioni / NYTimes


Scorsese on Antonioni's

expanding worlds



Kaikenkarvaiset käsikirjoitusoppaat ja elokuvatoimittajat kirkuvat nykyään epävarmuudessa kiehuville lukijoilleen muodon ja struktuurin tärkeyttä. Rytmiä, tulkinnallista selkeyttä, "loogisuutta" - yhteisen kokemuksen ja kulttuurin jaettavaa autuutta yhteisillä kriteereillä. Moraliteettilogistiikkaa.

Tämä johtuu pitkälle median hellimästä tuottajakeskeisestä katsojalukumäärä-kulttuurista, mitattavuuteen keskittyvästä kulutuskulttuurista, jolla on haluttu ohittaa elokuvan itseisarvo kulttuurina - ja korostaa siis elokuvaa standardien mukaan havaittavana välineenä, tuotekulttuurina. Määritelty tarve ja siten taattu tyydytys. Kiistämätön koodiavain elämyskulttuurin tuotepaketeille. Määrittelymania nojautuu aivan perustelemattomasti amerikkalaisen massatuotantokulttuurin kaava ja ratkaisu -hegemonialle. Moviemoralismille.

Elokuva luokiteltuna välineenä ja tuotteena mm romanssina, kauhuviihdepakona, (moraliteettina, rohkaisevana) "kasvu"kertomuksena tai oudon turvallisen amerikanisaation komediapakettina. Elokuvakulttuurin leimaajat ja linjaajat haluavat tietää ihanne-elokuvien määreet ja verrata kaikkia tuotoksia näihin ahtaisiin turvamielikuviin ja ihanteisiin. Ohjelmoiduilla syy-seuraus-suhteilla.

Tuotteistettu kokemistapahtuma on tarkkaan standardisoitu ja ohjattu.

Rituaali
on ollut aina sitä shamanistisesta kulttuurista lähtien. Vaikka shamaani on tehnyt shamaanitrippinsä koko heimon puolesta, on hänen elämysmatkaansa ohjattu lauluilla, rytmivaihdoksilla ja kemikaaleilla haluttuun lopputulokseen, shamaania auttaen ekstaattisessa matkanteossa henkien maailmassa halutulla lopputuloksella. Shamaanin tehtävänä on yhteisön arvojen palauttaminen ja rajojen määrääminen henkien miellyttämiseksi. Henkien matkan lopputulos ja päätelmät ovat voineet olla (dramatisoituna) yllätys mutta shamaanin voimainkoetus ja matkan tehtävänasettelu on ennalta odotettu ja asetettu.

Elokuvan "laatua" ja genrekelpoisuutta voidaan mitataan jopa matemaattisella määrittelyllä "kolmiosaisesta kerronnasta", minuutintarkasti neuroottisten elokuva-asintuntioiden asettaessa kokemuksen kriteerejä omassa umalallisessa universumissaan. Ja kuinka hyvä on esim päähenkilön jämäkkä vakiolohdutus katsojalle päähenkilöyden suorittajana, suuresta voitosta, saavutuksesta ja autuudesta ongelmien yli. Vastoinkäymiset, tehtävä ja suoritus - lopputulos kuin pyhässä ikonostaasina.


Bergman ja Antonioni eivät lähteneet muodosta.


Heille muoto on vain sisällön ja sanoman palveluksessa. Sovelluksena.
Selkeyskään ei ollut heille itsetarkoitus tai kriteeri. Heille elokuvan jaottelu tai rytmitys ei noudattanut mitään yleistettäviä "sääntöjä" tai käsikirjoituslakeja. He eivät noudattaneet, he tekivät.

Muoto muotoutui kunkin itsenäisen teoksen itsenäiseksi muoto-opiksi. Voit tulkita taideteosta vain taideteoksen itsensä kautta. Heidän elokuviaan ei voi purkaa muotokoodeiksi sairaalloisen ratkaisukeskeisen plot-rakennekaavan ihmellisissä raameissa ja mitta-asteikoissa. Vaikka Bergman teki kuvakulmiltaankin ennalta määriteltyjä käsikirjoituksia, niin käsikirjoituksen muokkausprosessissa Bergmanilla ei ollut "työkirjassaan" ensin valittuna tyyliä ja muototavoitteita.

Vaikka he eivät lähteneet muodosta, on estetiikka äärimmäisen oleellinen osa heidän elokuviensa "ymmärtämisessä", non-verbaalisessa ja non-lineaarisessa aistimisprosessissa.

Elokuvan rytmitys, tyyli, fokusointi ja jaottelu seuraa täysin heidän teostensa yksittäistä ja yksilöllistä jänniteseikkailua. Muuttuen ja vaihdellen. Jopa lähtökohta voi muuttua kesken elokuvan. Juonikuvio vääristyä (harkittusti "tehokeinona"). Tulkintalähtökohdat vaihtua. Arvot haihtua. Varjo voi olla kuvaa tärkeämpi.

Jokaisen eksistentialistisen elokuvan sisäisten jännitteiden kudelma ei vertaudu mihinkään ohjeellistavaan kaavaan. Jokaisen elokuvan muotoutuminen on monitahoista ja katsojan subjektiiviseen tulkintaprosessiin ja omaan havaintorytmitykseen nojautuvaa. Eli jokainen katsoja on ikäänkuin evankeliumin evankelista, koetun todistuslausunnon ja merkitysskenaarion kirjoittaja mestareiden elokuvaa katsoessaan. Katsoja katsoo omaa katselukokemustaan - metakokemus ja metatulkinta, kaiken ytimenä.

Sivistykseltään hyvinkin vajaiden toimittajien pyörittämä elokuvakulttuurin raiskale on nyt todella puutuneessa ja korruptoituneessa tilassa. Toimittajien "kritiikit" ja tyytyväisyysperustelut ovat melkein aina kuin tuoteselosteita siitä, kuinka hyvin kukin elokuvatuote soljahtaa "genreen", jota oletettu "tiedostava" tilaaja/katsoja haluaa tilata valitessaan kyseisen ajanviete- ja emootioidenohjaustuotteen.

Psykologiassa neuroosin yleisin määre on toistopakko.

Samaan tapaan, uudestaan ja uudestaan, ilman prosessia, tyydytys neuroottisen toistopakon kaavamaisena toteuttamisena ja siis yllykkeiden rituaalinomaisena vaimentamisena. Toistopakon hallintaa toistopakon kautta. Jos neuroottinen kulutuskulttuuri tähtää neuroottisesti ohjattuun asiakkaaseen ja lokerointibrändeihin, johon vetoavat yksioikoisen neuroottiset markkinoimis- ja profiloimiskikat, ovat elokuvat ihailtavasti syventämässä neuroottisen turvallisuuskuluttamisen uria.


Bergman ja Antonioni loivat taideteoksia, joissa on usein vapaa pudotus.
Ultrasubjektiivinen tila ja kokijakeskeinen havaintomoodi.

Päähenkilön motiiveja ei aina eritellä, elokuvan rytmi muuttuu ilman selitystä, huomion siirtymistä ilman alustusta ja monimuotoista tyylivaihtelua. Eri katsojien tulkinnat ja reaktiot voivat vaihdella silloin todella hyvinkin rajusti.

Taide on taidetta vain silloin kun se haastaa. Iskee. Muotoilee lastuja hakkaamalla. Tarttuu hylättyyn ja hylkää tavanomaisen. Elokuvalla ei tarvitse olla koostavaa ja lohdullista wrapping-tarkoitusta. Katsomiskokemuksen voi jättää keskeneräiseksi, jatkuvasti muuttuvaksi tulkintaparadigmaksi, osaksi katsojan elämää. Sinertäväksi mustelmaksi, tulevia tapahtumia muuttavaksi kokemukseksi.

Elämän tunnusmerkki on keskeneräisyys ja muutos. Elämä on fragmenteissa, sattumissa, rytmimuutoksissa, havaitsijan tilannekeskeisessä tarpeiden tangotanssissa, elämän muljahduksissa ja nytkähdyksissä.

Kaupallinen mediaelokuvakulttuuri on nykyään kuin uskonnon korvike. Tuotteistetut "genret" luovat jäykkien arvojen ja moralististen teemojen laintaulun, joka luo lokeroja ja helposti jaettavia kriteerejä, painajaismaisen erehtymättömän tulkintakokemuksen takuun, muotin.

Kaikkien on tällöin tässä massamediassa ymmärrettävä ja koettava samalla tavalla, jotta kuluttajana voisi kokea tuotteilla hallitun yhteisen kokemuksen ja helpotuksen autuuden. "Meillä oli kivaa." "Tämä oli juuri sitä mitä odotin." Kollektiivinen tarve kohtaa siten kollektiivisen tuotteen ja jonkinlaisen hurmoksellisen helpotuksen maailmantulkinnan eheydestä. Positivistinen harha pakenee yksilön eksistentiaalista ainutlaatuisuutta ja individuaatiota, prosesseja. Se pakenee subjektiivisuutta.

Suomalaisessa elokuvakulttuurissa on täydellisesti hylätty Bergmanin ja Antonionin perintö. Totaalisesti.


.

torstaina, elokuuta 02, 2007

Ingmar Bergman - elämää ja työtä TV 1 Pe 3.8.


Ingmar Bergman - elämää ja työtä

3.8. 07 - TV1
21:30 - 23:05


Jörn Donner vietti vuonna 1997 kolme päivää keskustellen Ingmar Bergmanin kanssa elämästä ja elokuvasta. Bergman paljastaa sielunsa ja puhuu ahdistuksestaan, luomisprosessistaan, ja siitä miten vähän julkinen huomio hänelle merkitsee. Olennaisinta on hyvin tehty työ ja yleisö. T: Top Story Filmproduction, Saksa/Jörn Donner Productions Oy. Osittain MV.


Bergmanin elämä Sediksen mukaan:



Film Legend Ingmar Bergman Dies at 89 - by Howie Movshovitz



Before them, films were just movies - Antonioni Dies at Age 94 - Herald Tribune

http://www.iht.com/articles/2007/08/02/arts/02scott.php


“My subjects are, in a very general sense, autobiographical,” he once wrote. “The story is first built through discussions with a collaborator. In the case of “L’Eclisse,” the discussions went on for four months. The writing was then done, by myself, taking perhaps fifteen days. My scripts are not formal screenplays, but rather dialogue for the actors and a series of notes to the director. When shooting begins, there is invariably a great amount of changing. When I go on the set of a scene, I insist on remaining alone for at least twenty minutes. I have no preconceived ideas of how the scene should be done, but wait instead for the ideas to come that will tell me how to begin.”
-Antonioni

Jörn Donner:

"Ei Ingmar koskaan helppo ollut"





Bergman for ever

Bergman on kuollut.


Remembering Ingmar Bergman

Kierkegaard was not the last preacher for transparency of individual wellbeingness in western civilization. Bergman broke bravely the shiny eggshell of the new Scandinavian materialistic hybris, this world famous clean and well defined welfare state certified vacuum happiness. Bergman´s art was kind of new phase of Gogol´s and Dostojevski´s heritage. He stretched tragicomedy in it´s modern level and there is no mistake Woody Allen sees Bergman as his grand tutor.

Bergman broke misused Greek "three act dramaturgy"-formula, that American plot neurosis to set structure and form most important. His approach to film-making was focused on characters in this time, not copying thousand year old story lines or mythically dull obviousnesses. Contrast and shades should always grow with watcher´s self reflection. Character centered journey defy the commercial tendencies to have illusion of perfect control, perfect imago. Bergman proved that feature film´s deconstructive grip can also be mesmerizing. Specially our overflowing digital media age is fast creating absolute need for surprisingly subjective story telling. Consumption of experiences is no more matter of easiness.

For Bergman an audience of one, each watcher is ultimately subjective observer, observing always primarly own reactions and life experiences. Film art doesn´t need to have hopelessly entertain audience or get defined as "primarly visual art form". New Nordic film makers should see the Bergman´s lasting existentialistic impact in it´s brave focus on human defences, traumas and obsessive impulses under society´s status answers that distorts each individuation process endlessly through neurotic control culture. Look inside, grab substance, see the light.

Commercial form of film industry stands now on fluttering claw foot and there is growing demand for army of independent productions in the spirit of Bergman. Bergman´s legacy is to set free from legacies. Learn, forget, express. 
Arhi Kuittinen, Finland
 

Demonology
Early in his career, Ingmar Bergman earned
the nickname of the "demon director".
His own personal demons are legendary, too.


Jos joku kysyy minulta, mitä on freudilainen psykoanalyysi tai freudilainen ihmiskuva, kysymys ihmisyydestä ja sen rajoista sekä mahdollisuuksista, niin minä käsken katsomaan Bergmanin elokuvia.

Persona, Suden hetki, Hiljaisuus, Kuiskauksia ja huutoja, Kohtauksia, Kuin kuvastimessa ovat psykoanalyyttisen ihmiskuvan ja sen kysymysten parasta aineistoa. Länsimaisen ihmisen traumaattinen ja neutroottinen elämänhallinta on näissä elokuvissa mainiosti ja elävästi kuvattu - ilman freudilaista käsitemongerrusta.

"Persona" on Bergmanin elokuvista se tykein ja abstraktein. Jos olet nähnyt vain Bergmanin vanhempia romanssisekoiluja, niin tämä elokuva voi luoda hieman erilaisen perspektiivin pohjoismaiseen elokuvaan.

Tässä elokuvassa Bergman syväluotaa järkyttävän selvänäköisesti länsimaalaisen ihmisen pakkomielteistä tarvetta luoda rooleja kelvatakseen ja määrittääkseen itseään muiden ihmisten hyväksynnän kautta.




Bergman ei tehnyt eroa henkisen ja fyysisen väkivallan välille.

Kävin kesäkuussa katsomassa Elokuva-arkistossa Jörn Donner:in karun haastatteludokumentin INGMAR BERGMANIN MAAILMA (Tre scener med Ingmar Bergman), Suomi 1976. Aikamoista häpeän valtaa oli pikku Ingmar joutunut kokemaan. Jos hän oli isän hakkaamisen tai tukasta repimisen jälkeen kastellut vuoteensa, hän joutui pukeutumaan äidin avustuksella seuraavana päivänä tytön pukuun - koko päiväksi. Melkein kaikki sarjamurhaajathan ovat myös nimenomaan tämän saman seksuaali-identiteetin kyseenalaistamis-häpäisytoimenpiteen uhreja. Onko äidin tyttö nyt kiltisti?
Bergman piti kasvatustaan selkeästi järjestelmällisenä kidutuksena, jossa harkitusti tuotettiin lapselle tuskaa ja lamaannusta. Lapsi ei saanut kokea turvallisempaa lapsuutta kuin vanhemmat, sillä aikuisen olisi silloin täytynyt tunnistaa viha vanhempiaan vastaan. Viha lapsia kohtaan oli siten helpotus vanhemmalle ja hänen sadistisille ratkaisuilleen. Vihan helpottava pako menneisyyden tulkinnasta.



Woody Allen:
Only in the late 50’s, when I took my then wife to see a much talked about movie with the unpromising title ‘’Wild Strawberries,'’ did I lock into what was to become a lifelong addiction to the films of Ingmar Bergman. I still recall my mouth dry and my heart pounding away from the first uncanny dream sequence to the last serene close-up. Who can forget such images?
In addition to all else - and perhaps most important - Bergman is a great entertainer; a storyteller who never loses sight of the fact that no matter what ideas he’s chosen to communicate, films are for exciting an audience. His theatricality is inspired. Such imaginative use of old-fashioned Gothic lighting and stylish compositions. The flamboyant surrealism of the dreams and symbols. The opening montage of ‘’Persona,'’ the dinner in ‘’Hour of the Wolf'’ and, in ‘’The Passion of Anna,'’ the chutzpah to stop the engrossing story at intervals and let the actors explain to the audience what they are trying to do with their portrayals, are moments of showmanship at its best.
There is no building saga of how he began and gradually worked himself up to dominate the Swedish stage and screen. The story skips around, back and forth, apparently depending on the author’s spontaneity. It includes odd tales and sad feelings. An odd tale: as a young boy being locked inside a mortuary and becoming fascinated by the naked corpse of a young woman. A sad feeling: ‘’My wife and I live near each other. One of us thinks and the other answers, or the other way round. I have no means of describing our affinity. One problem is insoluble. One day the blow will fall and separate us. No friendly god will turn us into a tree to shade the farm.'’ It leaves out things you’d bet he’d discuss.




kw: condolences memoriam memorium dead passed away history timeline

keskiviikkona, elokuuta 02, 2006

My fingers are crossed for Harry...

Elämme lopun aikoja.

Tai sitten alamme vasta ymmärtää amerikanisaation mediacharmia.

Laimentamisen liturgiaa.

Brändiliturgiaa. Brändiarmoa. Bränditurvaa.












Kaksi kuuluisaa amerikkalaista pop-jetset-boxoffice-kirjailijaa vetoaa englantilaiseen kirjailijaan, ettei tämä kirjoittaisi noin 20000 tuhatta vuotta vanhan kerrontaperinteen mukaista tragediaa.

Olen niiin pettynyt Irvingiin.

Tämä oli varmasti Stephan Kingin ajatus, pakko olla. Siis että kirjailijan pitäisi toteuttaa kirjansa äänestyksen perusteella? Ja King joka on lahdannut kirjoissaan tuhansia ihmisiä ja päähenkilöitä, kehtaa esittää J.K. Rowlingille että tämän kirjansarja pitäisi edustaa amerikkalaisen disneydramaturgiaa?

Onhan se perusinhimillistä toivoa Harrylle Prinsessa Ruususen loputonta onnea täydellisessä lopunajassa. Vai onko? Onko perusturvaksi hyvä vaihtoehto hysteriaa peittelevää perusinhimillisyyttä, kun päähenkilö tottelee lukijan toiveita. totteleeko todellisuus ihmisen toiveita?

Olisiko esimerkiksi Woody Allen vedonnut Bergmaniin... terapeuttinsa pyynnöstä parempien yöunien saamiseksi, niin että tämä Bergman tekisi laimeampia ja kivempiä kuvauksia ihmissielun pimeästä nurkasta?
Hell no.

Kuulut kirjailijat siis haluavat että Harry Potter jätettäisiin eloon viimeisessä kirjassa.
Kaiken toivon edustajaksi.
Ihmiskunnan viimeiseksi toivoksi.

Heilllä on hyvä tarkoitus mutta nimenomaan tämä vetoomus tulee jonkinverran voimistamaan hysteerisiä vastailmiöitä ja lasten reaktioita viimeisen kirjan suhteen. Varmaa oli jo pari kuukautta sitten että vaihtoehtoisten PiraattiPotter-kirjojen määrä tulee varmasti lisääntymään netissä traagisen viimeisen kirjan jälkeen ja Harry tulee niin elämään iankaikkisesti. Amen.

Harry Potter on sen verran suuren luokan myyttinen olento että olisi autuus ja kohtuus, jos hän kuolisi. Maailman vanhin tallennettu tarina Gilgamesh-eepos on Harrynkin imagon takana. Niinkuin Jobin ja Punahilkan. Harrynkin perustaistelu on kuolemaa vastaan - kaiken alku hänelle seikkailuille - on selviäminen pimeän voiman murhayrityksestä - kuten Gilgamesh ensin uhoaa kuolemaa vastaan ja sitten taistelee kuoleman voittamiseksi ja tyttöystävähuoransa pelastamiseksi.


Kirjamarkkinoilla virallisista julkaisuistakin tulee lähitulevaisuudessa olemaan lukijoille tilattavissa kolme tai neljä eri pituista versiota - ja vaihtoehtoisia loppuja, jotka voi valita fiiliksen mukaan. Interaktiivisuus on vasta alkanut mediakäytäntönä - tai siis palannut alkujuurilleen: tarinankertojat reagoivat tarinaa tuunaamalla aikoja sitten kuuntelijoiden kommentteihin, reaktiohin ja kysymyksiin.

Keskeneräiseen käsikseen kyhätty tuorein tumma hahmokomedia "Tapaus Punahilkka"-animaatioelokuva on esimerkki tai alkulaukaus indieanimaatioiden tulolle. Omaehtoinen elokuvatuotantokin tulee lisääntymään häkellyttävään mittaan saakka kuten blogit ovat tehneet.

Ai kuinka Punahilkka perustuu Gilgamesh-eepokseen, maailman vanhimpaan kirjalliseen tarinaan?
Lue artikkelini.

Punahilkkakin kuten Gilgamesh, Harry ja Oedipus taistelee jumalia/vanhempia vastaan - Punahilkka lähetetään tahallaan yksin pimeään metsään ja uhka löytyykin isoäidin sängystä. Oidipus koetetaan tappaa vanhempien pelkojen täyttämiseksi. Siellä missä pitäisi olla turva löytyykin häpeää ja vihaa.

Nykydraamojen dramaturgia on lyhyesti määriteltynä laimennettua kreikkalaista tragediaa. Miksi laimentaa vaikuttavinta taidemuotoa ja varsinkin miksi kokea tragedian kautta koettava katharsis elämän korvaamattomuudesta ja hauraudesta jotenkin uhaksi? Tragedia lyhyesti määriteltynä laittaa mittasuhteet kondikseen katsojalle sekä antaa katsojalle kokemuksen, ettei ole yksin mielivaltaisten sattumien ja kärsimysten kanssa yksin.


Mutta yksi asia täytyy myöntää.
Vaikka Gilgamesh-eepos on tragedia, se on häkellyttävän Hollywood-konseptin mukainen kahden kaveruksen ja huoran sekoilufilkka.

Eepos suomeksi.