Antonioni

“My subjects are, in a very general sense, autobiographical,” he once wrote. “The story is first built through discussions with a collaborator. In the case of “L’Eclisse,” the discussions went on for four months. The writing was then done, by myself, taking perhaps fifteen days. My scripts are not formal screenplays, but rather dialogue for the actors and a series of notes to the director.

When shooting begins, there is invariably a great amount of changing. When I go on the set of a scene, I insist on remaining alone for at least twenty minutes. I have no preconceived ideas of how the scene should be done, but wait instead for the ideas to come that will tell me how to begin.”

-Antonioni / NYTimes

Scorsese on Antonioni's

expanding worlds

Kaikenkarvaiset käsikirjoitusoppaat ja elokuvatoimittajat kirkuvat nykyään epävarmuudessa kiehuville lukijoilleen muodon ja struktuurin tärkeyttä. Rytmiä, tulkinnallista selkeyttä, "loogisuutta" - yhteisen kokemuksen ja kulttuurin jaettavaa autuutta yhteisillä kriteereillä. Moraliteettilogistiikkaa.

Tämä johtuu pitkälle median hellimästä tuottajakeskeisestä katsojalukumäärä-kulttuurista, mitattavuuteen keskittyvästä kulutuskulttuurista, jolla on haluttu ohittaa elokuvan itseisarvo kulttuurina - ja korostaa siis elokuvaa standardien mukaan havaittavana välineenä, tuotekulttuurina. Määritelty tarve ja siten taattu tyydytys. Kiistämätön koodiavain elämyskulttuurin tuotepaketeille. Määrittelymania nojautuu aivan perustelemattomasti amerikkalaisen massatuotantokulttuurin kaava ja ratkaisu -hegemonialle. Moviemoralismille.

Elokuva luokiteltuna välineenä ja tuotteena mm romanssina, kauhuviihdepakona, (moraliteettina, rohkaisevana) "kasvu"kertomuksena tai oudon turvallisen amerikanisaation komediapakettina. Elokuvakulttuurin leimaajat ja linjaajat haluavat tietää ihanne-elokuvien määreet ja verrata kaikkia tuotoksia näihin ahtaisiin turvamielikuviin ja ihanteisiin. Ohjelmoiduilla syy-seuraus-suhteilla.

Tuotteistettu kokemistapahtuma on tarkkaan standardisoitu ja ohjattu.

Rituaali on ollut aina sitä shamanistisesta kulttuurista lähtien. Vaikka shamaani on tehnyt shamaanitrippinsä koko heimon puolesta, on hänen elämysmatkaansa ohjattu lauluilla, rytmivaihdoksilla ja kemikaaleilla haluttuun lopputulokseen, shamaania auttaen ekstaattisessa matkanteossa henkien maailmassa halutulla lopputuloksella. Shamaanin tehtävänä on yhteisön arvojen palauttaminen ja rajojen määrääminen henkien miellyttämiseksi. Henkien matkan lopputulos ja päätelmät ovat voineet olla (dramatisoituna) yllätys mutta shamaanin voimainkoetus ja matkan tehtävänasettelu on ennalta odotettu ja asetettu.

Elokuvan "laatua" ja genrekelpoisuutta voidaan mitataan jopa matemaattisella määrittelyllä "kolmiosaisesta kerronnasta", minuutintarkasti neuroottisten elokuva-asintuntioiden asettaessa kokemuksen kriteerejä omassa umalallisessa universumissaan. Ja kuinka hyvä on esim päähenkilön jämäkkä vakiolohdutus katsojalle päähenkilöyden suorittajana, suuresta voitosta, saavutuksesta ja autuudesta ongelmien yli. Vastoinkäymiset, tehtävä ja suoritus - lopputulos kuin pyhässä ikonostaasina.


Bergman ja Antonioni eivät lähteneet muodosta.

Heille muoto on vain sisällön ja sanoman palveluksessa. Sovelluksena.
Selkeyskään ei ollut heille itsetarkoitus tai kriteeri. Heille elokuvan jaottelu tai rytmitys ei noudattanut mitään yleistettäviä "sääntöjä" tai käsikirjoituslakeja. He eivät noudattaneet, he tekivät.

Muoto muotoutui kunkin itsenäisen teoksen itsenäiseksi muoto-opiksi. Voit tulkita taideteosta vain taideteoksen itsensä kautta. Heidän elokuviaan ei voi purkaa muotokoodeiksi sairaalloisen ratkaisukeskeisen plot-rakennekaavan ihmellisissä raameissa ja mitta-asteikoissa. Vaikka Bergman teki kuvakulmiltaankin ennalta määriteltyjä käsikirjoituksia, niin käsikirjoituksen muokkausprosessissa Bergmanilla ei ollut "työkirjassaan" ensin valittuna tyyliä ja muototavoitteita.

Vaikka he eivät lähteneet muodosta, on estetiikka äärimmäisen oleellinen osa heidän elokuviensa "ymmärtämisessä", non-verbaalisessa ja non-lineaarisessa aistimisprosessissa.

Elokuvan rytmitys, tyyli, fokusointi ja jaottelu seuraa täysin heidän teostensa yksittäistä ja yksilöllistä jänniteseikkailua. Muuttuen ja vaihdellen. Jopa lähtökohta voi muuttua kesken elokuvan. Juonikuvio vääristyä (harkittusti "tehokeinona"). Tulkintalähtökohdat vaihtua. Arvot haihtua. Varjo voi olla kuvaa tärkeämpi.

Jokaisen eksistentialistisen elokuvan sisäisten jännitteiden kudelma ei vertaudu mihinkään ohjeellistavaan kaavaan. Jokaisen elokuvan muotoutuminen on monitahoista ja katsojan subjektiiviseen tulkintaprosessiin ja omaan havaintorytmitykseen nojautuvaa. Eli jokainen katsoja on ikäänkuin evankeliumin evankelista, koetun todistuslausunnon ja merkitysskenaarion kirjoittaja mestareiden elokuvaa katsoessaan. Katsoja katsoo omaa katselukokemustaan - metakokemus ja metatulkinta, kaiken ytimenä.

Sivistykseltään hyvinkin vajaiden toimittajien pyörittämä elokuvakulttuurin raiskale on nyt todella puutuneessa ja korruptoituneessa tilassa. Toimittajien "kritiikit" ja tyytyväisyysperustelut ovat melkein aina kuin tuoteselosteita siitä, kuinka hyvin kukin elokuvatuote soljahtaa "genreen", jota oletettu "tiedostava" tilaaja/katsoja haluaa tilata valitessaan kyseisen ajanviete- ja emootioidenohjaustuotteen.

Psykologiassa neuroosin yleisin määre on toistopakko.

Samaan tapaan, uudestaan ja uudestaan, ilman prosessia, tyydytys neuroottisen toistopakon kaavamaisena toteuttamisena ja siis yllykkeiden rituaalinomaisena vaimentamisena. Toistopakon hallintaa toistopakon kautta. Jos neuroottinen kulutuskulttuuri tähtää neuroottisesti ohjattuun asiakkaaseen ja lokerointibrändeihin, johon vetoavat yksioikoisen neuroottiset markkinoimis- ja profiloimiskikat, ovat elokuvat ihailtavasti syventämässä neuroottisen turvallisuuskuluttamisen uria.


Bergman ja Antonioni loivat taideteoksia, joissa on usein vapaa pudotus.
Ultrasubjektiivinen tila ja kokijakeskeinen havaintomoodi.

Päähenkilön motiiveja ei aina eritellä, elokuvan rytmi muuttuu ilman selitystä, huomion siirtymistä ilman alustusta ja monimuotoista tyylivaihtelua. Eri katsojien tulkinnat ja reaktiot voivat vaihdella silloin todella hyvinkin rajusti.

Taide on taidetta vain silloin kun se haastaa. Iskee. Muotoilee lastuja hakkaamalla. Tarttuu hylättyyn ja hylkää tavanomaisen. Elokuvalla ei tarvitse olla koostavaa ja lohdullista wrapping-tarkoitusta. Katsomiskokemuksen voi jättää keskeneräiseksi, jatkuvasti muuttuvaksi tulkintaparadigmaksi, osaksi katsojan elämää. Sinertäväksi mustelmaksi, tulevia tapahtumia muuttavaksi kokemukseksi.

Elämän tunnusmerkki on keskeneräisyys ja muutos. Elämä on fragmenteissa, sattumissa, rytmimuutoksissa, havaitsijan tilannekeskeisessä tarpeiden tangotanssissa, elämän muljahduksissa ja nytkähdyksissä.

Kaupallinen mediaelokuvakulttuuri on nykyään kuin uskonnon korvike. Tuotteistetut "genret" luovat jäykkien arvojen ja moralististen teemojen laintaulun, joka luo lokeroja ja helposti jaettavia kriteerejä, painajaismaisen erehtymättömän tulkintakokemuksen takuun, muotin.

Kaikkien on tällöin tässä massamediassa ymmärrettävä ja koettava samalla tavalla, jotta kuluttajana voisi kokea tuotteilla hallitun yhteisen kokemuksen ja helpotuksen autuuden. "Meillä oli kivaa." "Tämä oli juuri sitä mitä odotin." Kollektiivinen tarve kohtaa siten kollektiivisen tuotteen ja jonkinlaisen hurmoksellisen helpotuksen maailmantulkinnan eheydestä. Positivistinen harha pakenee yksilön eksistentiaalista ainutlaatuisuutta ja individuaatiota, prosesseja. Se pakenee subjektiivisuutta.

Suomalaisessa elokuvakulttuurissa on täydellisesti hylätty Bergmanin ja Antonionin perintö. Totaalisesti.

.