 |
| TS |
Kun puhutaan komediasta, niin olisi hyvä mennä teatterin ja länsimaisen kulttuurin aidoille alkujuurille.
Ateenan kaupunkivaltio otti komediat mukaan valtiouskonnon rituaaleihin mukaan, koska se halusi assimilisoida ikivanhan shamanistisen ja hierarkioita rienaavan Pan-uskonnon valtiouskontoon mukaan.
Pan-kom ediat olivat häijyjä, pilkkaavia, onanoivia, kuolaavia, horkkaisia, dadaistisia, karnevalistisia, ivaavia ja psykedeelisiä shamanistisia mekkaloita. Pilkkamuunnelmia kreikkalaisen eliitin sotahurmeisista sankaritarinoista.
Tämä auttoi vahvasti tragedian teatteridramaturgian muodostumisessa.
Tuntekaa historia.
Suomalainen teatteriyleisö on kosittu ja mielistelty pilalle ihanalla, sympaattisella, yksiulotteisella, pullanlämpimällä, katsojaa hyväilevällä ja todellisuuspakoisella viihdeteatterilla sekä konjakilta haisevilla väliajoilla.
Kun klassikkotekstin pohjavirrat tuodaan nyt esille sadan vuoden imelän ja omahyväisen porvarikuorrutuksen jälkeen niin kriitikotkaan eivät ole enää viihdytettyjä vaan loukkaantuneita viihtymättömyydestään.
Kulttuurilehti AKKU
" Sain luvan julkaista otteita ranskalaisen ystäväni Georges Banun kirjeestä, joka kommentoi a) Z:n Kirsikkapuistoa ja b) Z:n kohukirjettä:
"Näin Turussa uniikin, vahvan ja unohtumattoman Kirsikkapuiston, joka on tästä lähtien kaikupohjani kaikille uuden aallon Tshehov-ohjauksille."
"Olin myös vaikuttunut Alma Pöystin tulkitsemasta A. Z:n kirjeestä, jossa hän projisoi nuoren naisen teatterikapinaa ja toivoa vaatimukseen oman taiteenlajinsa uusiutumiselle. Se oli taiteilijan henkilökohtainen hätähuuto, jossa Andriy Zholdak haluaa sytyttää ja täyttää teatterin uudella energialla.
"Kirje on VOIMALLISIN MODERNI MANIFESTI, JONKA OLEN KUULLUT TEATTERIELÄMÄNI AIKANA. Ja se on hyvin merkittävä ajallemme ja yhteiskunnallemme."
Banu on tutkija ja tiedemies, kv-kriitikkoliiton kunniapuheenjohtaja, ja huom. Euroopan teatteripalkintojuryn pj. Ei mikään turhake.
- Kirsikka Moring
Paaninen kauhu Tätä tavataan sotajoukkojen leireissä, kun yhtäkkiä hevoset ja miehet säpsähtävät ilman tunnettua syytä. Tavanmukaisissa Pan-riiteissä naiset huusivat. Menandros sanoo Dyskoloksessaan: "Tätä jumalaa ei pidä vaitonaisen lähestyä." Tai kun Panin avulla selitettiin selittämättömiä asioita. Vihollinen näyttäisi hyökkäävän; sotilaat poimivat hälinässä aseensa, joutuvat vastakkain ja hyökkäävät toistensa kimppuun. . . ( Suda, bysanttilainen ensyklopedia)
II
Zholdakin avoin kirje
Kirsikkapuiston näyttelijöille herätti myös kuohuntaa - aika realistinen näkemys teatteritaiteen tilanteesta Suomessa.
- Kyllä kirje on näytelmässä mukana. Se on hyvin tärkeä. Se synnyttää kolmion: näyttelijä – ohjaaja – katsoja. Näytelmä pysyy tämän kolmion sisällä. Kirje on ikään kuin matka. Se auttaa pääsemään toisiin sfääreihin, kertoo ohjaaja.
Suomalaisilla näyttelijöillä on aika harhainen mielikuva näyttelemisestä: nykyinen narsistinen eetos, tuottajien varmistelevaan keskinkertaisuuteen ja mediajulkisuuteen keskittyminen näyttelijöiden kesken merkitsee sitä, että tärkeintä on näyttelijän itsetyytyväisyys, "itsenäinen lahjakkuus" ja riippumattomuus ohjaajasta.
Rentoa eli otteetonta ohjaajaa kiitellään; "Meillä oli tosi hauskaa!"
Suomalaisten näyttelijöiden ja TEAK:in piirissä on todella älytön ideologinen egoilu nyt käynnissä: uuden ideologian mukaan ohjaaja on oikeastaan turha ja että ohjaajan tehtävä on vain kuunnella näyttelijöitä eikä ohjata heitä.
Surkeaa terapiakulttuuria eikä kunnianhimoista taidetta katsojien ja taiteen tähden.
Tämä näyttelijäkeskeinen eetos mitä harhauttavin ja perusteettomin näyttelijän ammattitaidon motiivi ja peruste. Näytelmä on ohjaajan näkemys käsikirjoituksesta. Tietysti on olemassa kokeellista teatteria (imaginäärisessä mielikuvituksessa, ei Suomessa) mutta teatteri on fokusointia taiteelliseen näkemykseen. Näyttelijä ei ole ohjaajan ohjaaja.
Ohjaajan tärkein tehtävä tässä uudessa näyttelijäkeskeisessä roolipelissä on kunnioittaa näyttelijää. Antaa tilaa. Olla kaveri. Varmistaa, ettei katsojan maailmankuva, viihdekokemus ja itsetyytyväisyys vain huojuisi. Katsojat tulevat nykyisin katsomaan niminäyttelijöitä eikä näytelmää. He haluavat tutun kokemuksen, brändätyn kokemuksen.
Tämä suomalaisen tilanteen ja koulutuksen kapean ihmiskuvan ongelmakimppu on nyt nähtävä taustana Andriy Zholdakin kritiikille: näyttelijät eivät ensinnäkään selviä perusprosessista hahmoon uppoutumisessa, jatkuvassa etsimisessä ja herkkyydessä muita näytelmän hahmoja kohtaan - joka esityskerta imulsiivisella aitoudella. Roolihahmo ei ole rakennetun hahmon toistamista vaan löytämistä. Näytteleminen ei ole taitojen esittelemistä. Paitsi Suomessa.
Näyttelijän rajojen kunnioittaminen ei ole samaa kuin ulottuvuuksien havaitseminen ja purkava ohjaaminen uuden löytämiseksi. Tähän liittyy kiinteästi ja oleellisesti näyttelijän itsekritiikin puuttuminen.
On sitten toinen kysymys, miksi on huonoja ja pelokkaita suomalaisia ohjaajia ilman visioita, ja jotka keskittyvät olemaan näyttelijöiden kavereita. Se on poliittinen valinta teatterinjohtajilta ja TEAK:ilta, mitä egosiimaa näyttelijöille annetaan ja mikä on teatterin tehtävä. Ja näyttelijöiden yllyttäminen egoiluun tuhoaa mainiosti hyvien ja visionääristen ohjaajien mahdollisuudet edes päästä samalle lavalle.
Miksi Turkka käristettiin pois?
Tahallisesti, oikeistolaisten teatteripiirien ja varsinkin oikeistolaisten opetusministeriön virkamiesten toimesta isompien poliitikkojen pelästyttyä ravistelijaa ja median moralismia "seuraajien anarkismista". Näyttelijöitä ja katsojia ei saa "häiritä". Katsojillekaan ei saa jättää liikaa työtä ja haastetta vaan kaikki tähtää porvarilliseen loppunostatukseen. Myös Turun kaupunginteatterissa.
Teatterialan ja varsinkin teatterin ihmiskuvan ohjailu kohti kompromisseja ja "rentoa" varmistetun viihteen tavanomaisuutta on puhtaasti poliittista touhua. Kaupunginteatterin viihderalli eläkeläisten rahojen tavoittelua ja omahyväisen muuttumattoman maailmankuvan tukemista varten on jotain apokalyptista.
Yhteiskuntakritiikki ja "ehjän" ihmiskuvan viipalointi on oikeistolaiselle viihdyttävän taiteen eetokselle kauhua.
"
"Krista Kosonen Ranevskajana jatkaa jo Anna Kareninassa ja Morbror Vanjassa nähtyä antaumuksellista työtä. Hän on ilmiömäisen monipuolinen, ja hänen näyttävä ja ilmaisuvoimainen habituksensa on kuin luotu Zholdakin ohjauksiin."
Kulttuuri Kirjailija ja elokuvaohjaaja Jörn Donner ruotii suomalaista elokuvatuotantokulttuuria Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. Donner hämmästelee Suomen elokuvatuottajien keskusliiton puheenjohtajan Aleksi Bardyn suhtautumista alan pitkiin työpäiviin.
–Elokuvan työolot ovat skandaali, Donner kirjoittaa.
Tekstit
1 kommentti:
Teatteriarvostelu:
http://susannarahkonen.blogspot.fi/2012/09/patriarkka.html
Niin.
Suomalaisten näytelmien arvioinnin kanssa on tehtävä selvä jako:
- Ne herättävät tunteita ja katsoja kertoo tunteistaan sekä varsinkin torjutuista tunteista, joita näytelmän teema tuo esille tässä tukahdetussa maassa.
- Näytelmän dramaturginen skeema ja siis sen voima dialogissa, karakteerien luomisessa, eteenpäin kulkevassa rakenteen prosessissa ja dramaturgisissa jännitteissä on arvioitava dramaturgisin kriteerein taidon, monitulkintaisuuden ja universaalin tehon perusteella - eikä vain emotionaalisin perustein!
Tässä mielessä suomalaiset näytelmät ovat surkeita.
Verovaroin on yritetty viedä Tukholmaan ja Lontooseen muutamia suomalaisia näytelmiä julkisuuteen toivorikkain odotuksin - mikä on sinänsä hyvä ajatus - mutta näiden näytelmien selvästi ankeat käsikirjoitukset ja lavatoteutukset ovat niin alkeellisia ja lapsellisia että eurooppalaiseen teatteriin tottuneet katsojat torjuivat ja ihmettelivät vahvasti näitä suomalaisia ohuita tekeleitä.
Muistaakseni viimeksi Tukholmassa teatteriarvostelijat jopa kieltäytyivät tekemästä arvioita näkemistään suomalaisista näytelmistä laatuongelmien takia, mm. Fundamentalisti. Katsojiakin oli vaikea löytää.
Tästä pitäisi käydä julkista keskustelua mutta teatteripiirit kieltäytyvät puhumasta vierailukatastrofeista ja eurooppalaisesta palautteesta.
Taso on mielestäni taiteellisesti surkea vaikka uskonkin, että vahvoja emotionaalisia reaktioita suomalaisille uskollisille teatterientusiasteille nämä valtavirran teatterieden tuotannot pystyvät kyllä herättämään.
Koska suomalaiset eivät tiedä paremmasta.
Halutaan pitää "suomalainen teatteri" jotenkin alkukantaisen puhtaana lapsenomaisena ilmiönä ja erillään eurooppalaisesta teatterista, jossa dramaturgian osatekijät ja jännitteet voi jättää aivan levälleen ”katsojan tehtäväksi”.
Teatterin kriteeriksi on nyt asetettu vain köyhä ja ohut emotivismi ja kuitttelu, mikä on esteettistä masturbaatiota ja dramaturgian voiman totaalista väärinkäsittämistä.
Teatterin täytyy olla myös filosofista, yhteiskunnallista ja dramaturgista. Pyhä neliyhteys, jota ei Suomessa ole.
Lähetä kommentti