sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008

Piispa-setä on hyvin, hyvin vihainen

* päivitetty ii - loppuosan linkkilistaa

Piispa-setä on hyvin, hyvin vihainen aikuisille, jotka seurustelevat hetken siellä ja sitten tuolla. Kuin lapset. Se ei sovi Eero Huovisen tapamoraalille, että aikuiset, kaiken mittapuut, seurustelevat kuin nuoret ja tunnustelevat elämää erilaisten ihmisten kanssa. Elävät ehkä elämätöntä nuoruuttaan mutta ei, ei kelpaa selitykseksi.


Piispa Huovinen moittii poliitikkoja,
jatkuva parinvaihto huolettaa piispaa

Poliitikkoja kovisteli keskiviikkona yllättävä taho, kirkko. - Ei ole hyvä, jos esimerkiksi poliitikot kertovat jatkuvalla syötöllä monista liitoistaan, eroistaan ja uusista ihastuksistaan. Huovinen muistuttaa, että irtosuhteet tekevät todella kipeää. Tämän hän toteaa "ihmistä puolustaakseen". - Aamulehti

Piispat elävät vielä armotonta vuotta 1950.

Kun itsemurhaajat haudattiin metsään eikä siunattua kirkkomaata saastuttamaan. Kun raskaana olleet naiset eivät saaneet astua maaseutukirkkoon ilman kirkkoherran puhdistavaa siunausta. Kun homoja ei ollut Suomessa, vain rikollisia. No, eivät piispat nyt ihan niin kaukana ajastamme ajelehdi mutta jotakin kummaa heidän maailmankuvassaan on.

He ovat niin tottuneet ajatukseen voivansa valtiokirkon "arvovaltaisena" patriarkkapiispana olla kulttuurin moraliteetteja määrääviä tekijöitä, että he eivät aina muista katsoa kalenterin vuosilukua. Joskus ihmisten yksityiselämä ja sosiaaliset valinnat eivät olleet heidän yksityiselämäänsä eikä toisaalta poliitikkojen toiminta ollut kenenkään arvosteltavissa. Piispat olivat silloin hiljaa kun Kekkonen ja ministerimme astuivat naisia ympäri Suomea ja viina valui ulkoministeriössä.

Piispatkin haluavat nyt oman osansa tosi-tv-kulttuurista ja jatkaa samalla kätevästi tuomarin roolia uudessa mediasirkuksessa.

Piispa Huovinen huolehtii nyt muiden ihmisten parisuhteitten kondiksesta, tavasta seurustella ja tunnustella. Hänen mielestään seurustelua kokeilemalla ei saisi etsiä sopivaa parisuhdetta. Kirkon miehillä on ikuisuusfiksaatio: ihanteellisen rakastumisenkin pitäisi olla aina ikuista. Salama taivaalta, yhdeltä silmäisyltä naimisiin, ilman turhaa vekslailua. Jumalan haltuun, kunhan vain ei esiaviollista seksiä harratettaisi.

Mutta onko sellainen aseksuaalinen ihmisideaali, ihanne kokemuksia kaipaamattomasta ja esikuvallisesta kristitystä inhimillistä? Onko ideaali, siis unelma, järkirakkaudesta, vastuurakkaudesta ilman romanttista tsekkausta realistinen? Kun sä annat pusun nii me ollaan naimisissa. Järkiavioliitot ilman sydänsuruja? Sitäkö piispa kaipaa?

On varsin outoa, että piispa kokee niin vakavaa huolta ihmisten sosiaalisesta seurustelukulttuurista, että katsoo kirkon arvovallan olevan tarpeellinen sen kommentoimiseen.

Eikö olisi olemassa ehkä hieman ajankohtaisempia eettisiä aiheita, kuten finanssialan, laissez-faire-kapitalismin miehet, jotka pelaavat toisten ihmisten pörssirahoilla ja apuun huudetaankin sitten veronmaksajaa? Tai rotuerottelu kirkon sisällä, kenestä Jumala tykkää enemmän? Tai lasten huikea raiskausmäärä Suomessa uuden kyselyn mukaan.

Ovatko oikeat ongelmat liian isoja piispojen ottaa kantaa?

Huovisen uusimmassa kiukunpuuskassa ei ole kysymys empatiasta vaan piispan julkiset reaktiot ovat aina harkitun opillisia, perinteisiä, kirkon arvovaltaa ja perinteistä turvamoraalia puolustavia reaktioita. Ihminen, joka haluaa piispaksi, näkee itsensä menneisyyden ja perinteen rohkeana puolustajana.

Kirkko oli viimeinen julkinen instanssi, joka vastusti 1970-luvulla poikkeavan seksuaalisuuden vapauttamista rikosoikeudellisista toimenpiteistä. Piispat halusivat homot linnaan hetero-Suomen uhkana.

Seksuaalisuus on kyselytutkimuksissakin iso ongelma ja ahdistuksen aihe juuri uskonnollisuutta elämässään korostaville ihmisille. Uskonnon lupaama aseksuaalinen rooli systeemissä tuntuu kiehtovan joitakin ihmisiä turvasatamana. Onko seurustelu piispasta turha rituaali, pitäisikö suvun vain antaa valita sopiva aviopari ja sillä niks?

Parisuhdekysymys on historiallinen, lähes esihistoriallinen. Sosiaalisen hierarkian kysymys, hierarkisen valtajärjestelmän ylläpidosta.

Eurooppalaisten kirkkojen käsitys parisuhteen pyhyydestä on kuitenkin kovin lyhytaikainen. Ja välineellinen.

Alussa oli synti - ja kirkkoisät vihasivat alunperin seksuaalista liittoa eivätkä pitäneet avioliitto lainkaan pyhänä vaan jopa pienenä luovutusvoittona sielunviholliselle. Avioliitto oli vain sukujen sinetti ja siinä se. Varhaiskeskiajalla kirkko ei olisi voinut vähempää kiinnostua lihallisesta avioliitosta.

Sen jälkeen kirkosta tuli vähitellen keskiajan jälkeen pelkästään sukujen välisten taloudellisten sopimusten pyhä sinetti, varmentaja - ja siihen kuului lähes aina lapsen pakottaminen toisen suvun jäsenen kanssa avioliittoon. Tätä kauppaliiton uskottavuutta varten kirkko keksi sitten "ikuisen" liiton käsitteen. Siis jotta kirkon arvovaltaa tarvittaisiin ja arvostettaisiin liittojen ylläpitäjänä ja takaajana - ja jotta kirkko olisi tarpeellinen rahakkaile piireille hyvää korvausta vastaan. Apuna olivat sitten kaikki toisen ulottuvuuden helvetin voimat kadotuksen uhkailun muodossa liiton rikkojille.

Kirkon päämärä oli soluttautua jokaiselle yhteiskunnan vaikuttamisen osa-alueelle.

Yksilöllisyys on ollut uskonnollisille instituutioille aina vakava uhka ja sen periaatteen todellinen vihollinen. Niinpä uskonnolliset arvopäämäärät ovat aina pyrkineet yksilöllisen ratkaisun väheksymiseen. Ja halventamiseen.

Piispa Huovinen unelmoi nähtävästi myöhäiskeskiajan tottelevaisuskulttuuria, jolloin yksilöt eivät etsineet omaa paikkaansa ja omia päämäriään vaan tottelemalla toteuttivat suvun, säädyn ja kuninkaan käskyjä. Nyt piispa Huovinen kokee julkisten aikuisten seurustelun ja parikokeilut uhkana. Uhkana mille? Että yksilö itse oivaltaisi rajoitteensa ja löytäsi oman elämänhallintansa oman elämänsä kautta.

Arkkipiispa on taas uskaltanut kutsua homoseksuaaleja jopa Jumalan luomiksi ihmisiksi. Mutta ei uskalla vielä nähdä heitä tasa-arvoisina pappeina kirkolle tai parisuhteen arvoisina kristittyinä olentoina.

Kysymys ei ole retorisista ongelmista tai väärinkäsityksistä.

Kirkon arvopohjaa on rakennettu toista tuhatta vuotta ja tarkkaan määritellyn ihmiskuvan arviointiin on otettu kaikki uskonnollisen vaikuttamisen suggestiiviset keinot. Kirkolle ja kaikille heimotyyppisile lahkoille on tärkeää määritellä toiseus eli erilaisuus, joka ei kuulu joukkoon "me".

Valta on aina kontrolla.

Korkeinta kontrollia on hallita ihmisten omakuvaa ja olla sen määrittäjä. Näin ihmisen olemassaolon salliminen riippuu täysin määrittelijästä, vaikkapa kirkosta. Kriteerit, joille me hyväksymme sinut ja voit sanoa turvallisesti Me.

Kirkko on tähän asti kannattanut tukevasti kasvatusväkivaltaa itsestäänselvyytenä, koska se kuvastaa myös kirkon jäsenideaalia ja auktoreitetin vapautta: ehdotonta lasten/jäsenten tottelevaisuutta. täydellisen hierarkian unelma ja muuttumattomien ideaalien pysyy kasassa vain väkivallalla.

Yhteisöllisyys yksilön turvana

Nyt ihminen valitsee laumansa. Hän ei ole etupäässä valtion kansalainen tai kuntalainen: hän on asiakas, joka shoppaa myös laumoja
- filosofi Maija-Riitta Ollila


Mitä on piispojen mielestä se etiikka, se kumma yhteisön vastuu lähimmäisistä ja vaikkapa vielä tasa-arvo? Kirkolle?

Olen kuullut ensikäden kertomuksia asianomaisilta, kuinka piispat ovat sakastissa rikkoneet pastoraalisen ripin vaikenemisvalansa ja tuominnut muiden kirkon työntekijöiden kuullen homotyöntekijän erilaisuuden uhaksi kirkolle ja heteroseksuaalisen ihmiskuvan turvallisille, perhekeskeisille "perinteille". Ja erottanut sitten erilaisuutensa ripissä tunnustaneen papin tehtävästään parin viikon päästä mukavilla tekosyillä, "seurakunnan säästösyillä". Vahinkoja sattuu.

Erityisesti minua ällöttää tämä piispojen jatkuva patriarkaattinen perusfundamentalismi, siirappikäsite "pyhä avioliitto", jonka esim Luther kumosi ja kielsi oppina selväsanaisesti yksilön puolustukseksi - mutta se ei luterilaisia piispoja tunnu kiinnostavan. Pyhä avioliitto tuntuu olevan ainoa peruste, jolla piispat haluavat suojautua erilaisuutta vastaan ja puolustaa organisoitua syrjintää.

Yhteisö palvoo aina itseään pyhissä rituaaleissa, se onkin antropologinen uskonnon määrite.


Dogmatiikka, kirkon oppikäsitysten järjestelmä, on hauskaa. Kun sen niin osaa ottaa.

En ole niin nauranut millään luennoilla kuin aikoinaan dogmatiikan luennoilla, kun meillä oli maailmanluokan proffaluennoitsija, joka tiesi Kaiken kristinuskon historiasta ja sen paradoksaalisuudesta. Monty Python jää toiseksi dogmatiikan historian kanssa.

Dogmatiikkaa vähänkään tunteva tietää, että dogmatiikka on alunperin vapiseva ase. Hyökkäysase ja tuomionjulistus vääräoppisia kohtaan.

Ja että kirkko on ainoa "oikea" vene "Jumalan sanoille", joiden tulkinta on historian saatossa huojunut kuin ruorijuopon kapteenin ohjaama Silja Line-bilepaatti saaristossa. Natsi-Goebbels luki innokkaasti dogmatiikkaa ja katolisen kirkon inkvisition hallintakeinoja.

Kirkkoa verrataan ylpeästi kristukseen. Kirkko kristuksen sijaisena. What a joke. Jeesuksen omistusoikeuden omistajat.

Instituutiota verrataan ylimielisesti äärettömän persoonalliseen, kapinalliseen ja karismaattiseen henkilöön? What a killing joke.

Dogmatiikkaa, kirkon täydellistymispyrkimyksiä puhtaan opin määrittelyssä ei voi käsitellä ymmärryksellä ilman että sitä käsitellään totaalisen historiallisena ja täysin poliittisena ilmiönä, väkivaltakoneiston ytimeksi ja moottoriksi sunniteltuna väkivipuna.

Kirkon (valtio)opin tärkein instrumentti on ollut aikaisemmin erilaisten ja heikkojen halveksunta. Nöyrän köyhyyden ylistäminen yhteiskunnallista epätasa-arvoisuuden poistamista vastustaen. Vain samankaltaisuutta sai kannustaa.

Yhteisön arvostamia onnistujia kirkko instituutiona sai kannustaa hyvään mieleen ja sen ihmeellisen kelpaavuuden armon kokemiseen. Se, joka uskoo helposti kirkon julistaman ihmiskuvan ja onneen "vain uskosta" eikä ruuasta tai muusta hyvinvoinnista, on kirkolle otollinen jäsen. Joka näkee yksilölliset syntinsä suurimmaksi taakaksi, saa kirkolta helpoimin autuudenjulistuksen.

Systeemin tai perheväkivallan uhrit joutuvat nolosti pohtimaan kirkollisessa ihmiskuvassa omia syntejään mielummin kuin toisten syntejä. Kirkon syntiopissa ihmisen on aina pohdittava enemmän omia syntejään kuin muiden. Peace! Yhteiskuntarauhaa!

Kirkon vaatimus yksilön tyytyväisyyten ja onneen kirkon ihmeellisten sakramenttien kautta torjuu sosiaalisen ja poliittisen muutoksen ensisijaisen tarpeen. Muutosta esittävät ihmiset, tyytymättömät, ikäänkuin vastustavat kirkon tyytyväisyyden ja nöyryyden oppeja. "Tyytymätön ei ylistä Jumalaa".

Poliittinen kirkko kaipaa siis epäpoliittisia jäseniä. Kunnon neutrikansalaisia, jotka eivät rettelöi luomakunnan ja kuninkaan järjestystä vastaan. Kirkko muuttui humanistiseksi armotehtaaksi vain ulkoisten voimien pakosta, yhteiskunnan muuttumisen myötä.

Suomi on selkein mallioppilas moraalivaltioista, siitä kuinka tarkkaan uskonto on määritellyt kulttuurisesti monomaaniset kasvatusnormit ja päämäärät. Lähes täydellisesti. Muutos on tietysti käynnissä mutta hitaammin kuin ihmiset kuvittelevat koska menneisyyden vaikutusta torjutaan ja vähätellään.

Mitä ei tunneta, sitä ei osata purkaa.

Minua häkellyttää, kuinka huolettomasti unohdetaan kuninkaan valtiokirkon ajamat kovat arvot, tyly työetiikka maaorjille ja syntikulttuurin kelpaamattomutta ja perushäpeää ruokkiva riittämätön ihmiskuva - ja nyt syytetään sokeasti vain ns amerikkalaista kulttuuria koventuvista asenteista, jotka ovat olleet täällä paavin lähetystyöntekijöiden toimesta 700-vuotta. Alkuperäinen kulttuurimme tuhottiin julmasti kuin intiaanireservaateissa eikä se näytä ihmeemmin hetkauttavan ketään.

Ei ole yhtään ihme tässä häpeäkulttuurissamme, että maailmalla kuuluisat ihmelapset puurtavat pala kurkussa ja tunteet jumissa super-PISA-tuloksia välttääkseen huonommuuden häpeän ja voidakseen aina näyttää perheen maineesta huolestuneelle äidilleen olevansa naapurin Erkkiä parempi.

Agricola tallensi onneksi moralisointinsa pakanakansasta ja säilytti samalla ainutlaatuisen kuvan suomalaisesta "hippi"yhteisöistä, joissa ei avioliittoa, seksuaalista syntiä tai stressiä tunnettu.

Kirkko on nyt tärkeä monelle ihmiselle "humaaneista" ja hurmaavista kirkkohäärituaaleista eivätkä he ymmärrä sitä vieraannuttavaa aivopesuprosessia, jonka kautta meidät on ehdollisettu nimenomaan pelolla ja uhan välttämisellä vieraan kirkon vapahdettaviksi. Hautajaiset ovat kuitenkin tuoreen gallupin mukaan tärkein rituaali suomalaisille. Way to go.


Instituution uskonmäärittelyssä ei ole mitään ajatonta.

Jos unohdetaan dogmatiikan poliittinen historia ja pidetään sitä vain uskonnollisena ja jumalallisen inspiroituna sanailuna, ei voida ymmärtää kirkon alkuperäisiä, todellisia valtapyrkimyksiä ja kilpailijoiden poliittista vainoa.

Jos aikoinaan kirkolliskokouksissa ratkottiin tappelemalla ja nyrkin voimalla oppikysymyksiä, niistä keinoista voi paljonkin päätellä dogmatiikan todellisista perusteista. Dogmatiikan tärkeimpiä päämääriä oli antaa pohja inkvisitiolle, joka perustettiin valtiokirkon statuksen saavuttamisen jälkeen, jotta kirkko olisi ainoa uskonto valtiossa - ja siis valtiota tehokkaimmin tukeva ja yhdistävä uskonto.

Ja jos ei ymmärretä, kuinka suuri osa kirkkoisistä oli seksuaalisuutensa hellenistisen ylimistöperhekulttuurin ja taloudellisen perintökulttuurin takia kieltäneitä kaappihomoseksuaaleja ja siis siksi ahdistuksessaan aktiivisia seksuaalisuuden vihaajia, ei voi ymmärtää lainkaan uskovaisuuden neuroottista perusolemusta ja "puhtausoppia" tänäkään päivänä mm suomalaisessa viidesläisyydessä ja kirkon viidesläisten nuoristotyöntekijöiden nuorisotyössä.

Historiallisen Jeesuksen vääristäminen oli jo Paavalin pääpointti, mitens se Paavali sen väänsi että ettei hän "halua tuntea mitään muuta, paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna".

Hittoon siis historiallinen Jesse.

Paavalihan ei pitänyt Jeesusta lainkaan originaalina jumalolentona vaan adoptoituna superprofeettana, joka tahdonvoimallaan lumosi Jumalan, mikä taas on niin vastoin katolisen/luterilaisen kirkon perusdogmaa että.

Luterilainen kirkko on toki löytänyt originaalin Jeesuksen sanomaa nyt uudestaan, toki - kunhan se käärii 100 miljoonaa puhdasta voittoa valtiollisella yhteisöverotusoikeudella, sijoitustoiminnalla ja alunperin kymmenysperiaatteella väkivaltaisesti köyhiltä suomalaisilta pakkolunastetuilla maaomaisuuksilla.





Suomalainen kirkko kieltää historiansa kaikin tavoin, törkeimmin juuri fasistisen valkoisen kirkon ajankohdan sisällisodan aktiivisena toimijana ja valtioterrorin, mm. fasististen uhkailuryhmien ja jääkäriliikkeen kannustajana ennen sotaa, osana sodan synnyttäjiä.

Aivan kuin menneisyyttä ei olisi, haihtuneen historian jäljiltä on vain kirkon rentoutunut nykytyyli haalia hiljaisia kastettavia veronmaksajia hempeällä armon julistuksella.

Katolilaisuus vallan teologiana sen sijaan tuntuu piispoja taas aivan erityisesti viehättävän päivä päivältä enemmän. Joka vuosi luterilaisia pappeja ja piispoja käy polvillaan ja kirjaimellisesti suutelemassa paavin rubiinisormusta Vatikaanissa.

Aivan käsittämätöntä - toisaalta historiallisesti täysin ymmärrettävää.

Kirkon viimeviikonlopun teema oli uskonpuhdistus. Kappale Historiaa. Puhdistusta kirkossa kyllä diggaillaan rituaalimielessä mutta uskonpuhdistuksen periaatteiden, jatkuvan uudistumisen, kanssa hannataan käsijarru päällä ja filtterit korvissa.





Matti Myllykoski: Uskon vastakohta
ei ole epäilys vaan uskottelu



Kulttuuri määrittelee häpeän
- Ben Malinen: Häpeän monet kasvot


Kun anteeksianto johtaa pahaan
Anteeksiantoa ja armoa pidetään olennaisina asioina kristillis-humanistisessa
perinteessä. Kuitenkin auttaja voi tehdä pahaa myös julistamalla
(häpäisevää) anteeksiantoa.
Paavo Kettunen A-klinikka



Häpeäprojekti



Väitöskirjatutkimus: Seksuaalisuus,
häpeä
ja uskonnollisuus


Avioliitto keskiajalla



Piispojen konflikti

ja fundamentalistien uskonpuhdistusta väistelevää vallankäyttöä piispatasolla - perinteisen angstinen ja kaunopuheinen heteroseksuaalisuuden opas, "Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen sosiaalieettinen kannanotto Rakkauden lahja - Piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta" julkaistiin Helsingissä ennen piispain virallista mietintöä seksuaalisesta poikkevuudesta. Kuuntele piispa Wille Riekkisen haastattelu jossa hän kertoo,
 miksi jättäytyi pois piispojen kannanotosta.
Kotimaa haastattelu Riekkinen kuuntele:


Torstaina ilmestyvässä Kotimaa-lehdessä, miten arkkipiispa Jukka Paarma, piispa Kari Mäkisen ja piispa Wille Riekkinen kommentoivat lehdelle perhe- ja seksuaalieettistä kannanottoa ja sitä, mikseivät kaikki piispat allekirjoittaneet sitä.

Vihdoinkin, Riekkinen! Vihdoinkin uskallat puhua omalla äänelläsi ja rohkeasti. Hyvä. Älä hukkaa enää ääntäsi vaan kerro aina selkeästi omat mielipiteesi. Olethan ihminen? Ensisijaisesti ihminen etkä neuroottinen valtiokirkon pystyssä pitäjä? Mikä on tärkeämpää kuin inhimillisyys ja rehellisyys? Hienoa että uskallat vihdoinkin vastustaa edes hiukan piispojen jengiä ja piispa Huovisen diktatuuria. Joko tunnustat, että fundamentalistit käyttävät aika härskejä keinoja rakkaassa kirkossasi? Joko huomaat, että fundamentalisteja vastaan on taisteltava pelottomasti ja julkisesti.


Liian protestanttinen seksiopas

Kirkkohallitus veti tukensa nuorten seksioppaalta





ja keskustelun vastarannan kiiski piispojen mieleen:
"Ateistiblokki torpedoi keskustelun uskonnosta" - Kotimaa





KEYWORDS:: piispojen lausunto homosuhteista kirkon kanta homoseksuaalisuudesta avioliitosta ihmisarvosta tasa-arvovaltuutettu tuomiokapituli piispain kokous piispainkokous kirkkohallitus päätökset stipendi konservatismi alkuseurakunta Johannes markuksen evankeliumi susan sontag kafka franz beckett samuel epäluulot projektio projisoiminen toiseus alter ego torjunta dissosiaatio sosiologia fundamentalismi herätysliikkeet teologinen tiedekunta eksegetiikan laitos systemaattisen teologian dogmatiikan tyt keskustelu keskustelutilaisuus tuomio kotimaa lehti tuomitsi keskustelupalsta psykologia perversio jumalanpalvelus seurakunta identiteetti kirkon identiteettikriisi eristäytyminen psykoanalyysi sigmund freud jung anima animus persoonallisuus transferenssi tutkimusprojekti persoonallisuuden piirteet psykopatia Helsinki, Helsingin Espoon Tampereen Turun persoonallisuushäiriöt kirkkopäivät 2009 kirkko kaupunki työryhmä komitea mietintö toimittaja kanta pääkirjoitus keskusrahasto perverssi kirkkovaltuusto kirkkoneuvosto vaalit nuhtelee uskomukset neuroosi uskontokeskustelu näkökulma onnellinen vaihtokauppa suojautuminen vuorovaikutus vuorovaikutuksettomuus anglikaaninen anglikaanien kriisi fi net nuorten keskus kirkkopalvelut arvio lausunto kommentti.

12 kommenttia:

Mari kirjoitti...

Kiitokset hyvästä blogista!
Olisiko jotain linkkiä/lähdettä noihin Agricolan dokumentteihin suomalaisesta "hippi"kansasta?

Arhi Finnsanity kirjoitti...

Mikähän se Agricolan kirja suomalaisista Jumaluuxista nyt olikaan... siellä, lyhyesti mutta ainutlaatuisen selvästi.

mattitaneli kirjoitti...

Hei hyvä Arhi Kuittinen,


Kiitos kirjoituksestasi, joka innosti jatkamaan pohdintaa.
Minusta piispa Huovinen on varsin
maltillinen monissa näkemyksissään.
Tietenkään piispojen ei tule
olla mitään "moraaliautomaatteja"
( ks. "luterilainen näkemys" uskon tai uskonnon ja moraalin suhteesta, ks. myös Kantin näkemys vastaavasta), eikä heitä sellaisina voine oikeutetusti kyllä pitääkään.
Kyllä piispat saanevat sanoa sen, mitä he ajattelevat maailman menosta. Eikö ole myös erittäin hyvä, että he ottavat rohkeasti kantaa ja usein "riviseurakuntalaisia" liberaalimmin?
Edesmennyt suuresti kuunnioitettu arkkipiispamme Mikko Juva oli myös
rohkea ottamaan kantaa erilaisiin
kirkon ja yhteiskunnan asioihin,
eikä mitenkään kovin konservatiivisesti tai ryppyotsaisesti. Lue, ole ystävällinen, esimerkiksi kirjasta
Mikko Juva: Aika ajatella ja...luku Professorit
ja papit tai Teologit ja piispat tms. ja myös luku Rakkauden erilaisia teitä tms., jossa hän puhuu koskettavasti kristitystä opiskelijoiden suuresti ihailemasta teologista Pontus Wikneristä ( en valitettavasti muista ihan tarkkaan kirjan nimeä ulkomuistista, enkä
noiden lukujen otsikkoja, mutta löytyvät varmaan näillä tiedoilla,
oletan)

Loppuun vielä muutama "pieni" pohdintakysymys:


1.Mitä muuten tarkoitat "kirkolla"?
2.Onko Suomessa valtiokirkkojärjestelmä? ( en ole kuullutkaan)
3.Onko luterilainen kahden hallintovallan eli regimentin oppi aikansa elänyt (vrt. Kantin näkemys noumenaalisesta eli numenaalisesta ja fenomenaalisesta maailmasta)?
4.Pitääkö ev. lut. kirkon olla demokraattinen yhteisö? Jos niin, miksi, jos ei, niin miksi ei?
5. Pitääkö uskonnon tai uskon olla "vain" etiikkaa?
6. Onko radikaalia pahuutta olemassa, Radikal Böse ( vrt. peccatum originale=perussynti tai alkusynti tai perisynti tai...)?
7.Voiko luterilainenkaan "uskonpuhdistus" olla jatkuvaa äärellissä maailmassa?
8. Onko millään ev. lut. kirkossa tai ylipäätään missään uskonnossa mitään väliä ja miksi pitäisi siitä välittää tai olla väittämättä?
Perusteltu myös tähän näkemys. Kiitos.

Ystävällisesti Matti Taneli

Arhi Finnsanity kirjoitti...

Ministerit käyvät valtiopäivillä kirkossa siunattavina, vain yhdessä kirkossa ja yhdellä rituaalilla, yhtä uskoa todistamassa.

Valtiolla on kirkkoministeri arvonimenä - arvaa kenen kirkon?

Lisäksi Valtioneuvosto ei anna muille uskonnoille lupaa kätevään verotusoikeuten, koska kirkkohallitus kieltää sitä antamasta sen luvan yleiseen käyttöön. Ateistien firmat joutuvat makamaan yhteisöveroa, arvaa mille taholle myös?

Valtaa, eihän?
Valtiokirkko?

Hierarkia ja piispa-käytäntö on vallan ilmaisu, jota Jessus ei ollut lanseeraamassa millään tavoin, mitenkään, koskaan. Jeesuksen veli Jaakob kaiken lisäksi kaappasi vallan Pietarilta ja nimitti itsensä kirkon johtajaksi. Siinä piispoille successio-opin ja Pyhän Hengen johdatuksen haaksirikko heti alkumetreillä. Paavit käyttävät yhä Jaakobin vallankaappauksen iskulausetta istuimessaan "Jeesuksen sijainen". Jeah. Groovy.

Kirkon oppilauseet on muokkaamalla muokattu keisarin valtio-opin mukaan ja toistaa hierarkiaolemukseltaan siis täydellisesti keisarillista valtiohierarkiaa. Arkkipiispa ja paavi ovat keisaria symboloivia rituaaliolentoja. Niin kuin valtio, niin myös kirkko todistaa valtiosysteemin ihmeellisyyttä.

Varhaiskristityt kuvasivat Jeesuksen paimenpoikana. Miksi piti Jesse vetää ristille kuolleena raatona joka pelokkaan lapsen ihmeltäväksi kirkkoon? Sadistista alistumiskulttuurin julistusta. Miksi kapinallisen rooli muutettiin uhrautujan rooliksi?

Miksi yksilön eettinen vastuu Jeesuksen julistuksessa on feidattu, vaihdettu nöyryyden kautta saavutetuksi tyytyväisyydeksi kirkon jäsenyydessä?

Muistatko, keitä Jeesus syytti pahuudesta Markuksen evankeliumissa?
Ahneita, ylpeitä, rikkaita, puhtautta korostavia, itsekkäitä, sääntöjä ja rajoja rakastavia uskonnollisia ihmisiä.

Siinä se Jeesuksen radikaali paha, jos sitä pitää kommentoida.

Luther kävi uskonnollisuden umpikujassa. Hän huomasi, että täydellisyyden tavoittelu rituaalimielessä on julmuutta muita ja enenkaikkea itseään kohtaan.

Luther kylläkin palasi raihnaisilla eläkepäivillään lain alle aika fasistisena psykopaattina ja antisemiittinä - mutta terveinä päivinään hänen opetuksensa oli paluuta alkukristittyjen ideaaliin.

Yhteys, terve järki, tasa-arvo ja armo.

Usko ihmisen hyvään ei ole uskonnollista magiaa. Se on kaikkien juutalaisten profeettojen perussanoma. Uskonnollinen valtakoneisto on vain maallisen vallan jatke ja tuki.

Tietoisuus ahneutta ja valtaa korkeammista voimista voisi kutsua hengellisyydeksi, noin niin kuin profeetallisessa mielessä.

Hitleriäkin tukivat kaikki Saksan (ja Suomen) "kristilliset" kirkot, vaikka Hitlerin kirjassa oli koko hänen ihmiskuvansa kaikkien luettavana.

Kun systeemi katsoo olevansa ihmisten tiedostamisen ehto, ollaan syvällä fasismin ytimessä. Ihmiset systeemiä varten eikä systeemi ihmisiä varten.

Jos evlut kirkko todella olisi henkisen kasvun asialla, seurakunnan urkuun ei laitettaisi miljoonaa euroa eikä pelastumista kiduttavalta helvetiltä opetettaisi pyhäkoulussa pelokkaile ja ihmetteleville lapsille.

"Mitä sitte niinku tapahtuu niille jotka ei usko Jeesukseen?
Ne ei pääse samoihin bileisiin kun me."

Eettisen vastuun eristäminen kastepelastusvarmuudesta on jotakin niin korruptoitunutta ja käsittämätöntä.

Kirkkohan on keskittynyt nyt olemaan kirkkomuseo, jonkun 1800-luvun uskonnollisen kulttuurin ummehtunut säilykerasia. Turvasatama mollikulttuurille ja itsetyytyväisyydelle.

Follow the money.

Mihin kirkko käyttää rahaa?
Minne kirkon miljardi menee? Rituaaleihin. Ihmisten tyynnyttelyyn ja rituaalivarmuuteen. Kaikki on hyvin, älkää ajatelko mitään, kunhan ette vastusta, tässä teille valmis paketti.


Ismo Alanko:

Jeesus tulee,
oletko valmis?

Viritä virtes, osaatko psalmis'?
Jeesus tulee, vaihda jo pukua
alahan treenata ulkolukua
Jeesus tulee,
tullessaan laulaa ilosanomaa

Taivaan isä ja poika OY
rakkautta tänään halvalla myy
Taivaan isä ja poika OY
ratkaisut halvat meiltä löytyy.


Halvalla, varmasti, kaikille, ilman ehtoja. Aivan varmasti. Kunhan tottelet hiljaa piispojen käsityksiä parisuhteesta ja kiltteydestä auktoriteettejä kohtaan.

Noppu Ermaali kirjoitti...

Le mot juste, Arhi.

Jännää, että aina löytyy näitä jankkaajia, että "ei Suomessa ole valtiokirkkoa, ei varmana ole"!. Minusta jo pelkkä kyseenalaistamaton veronkanto-oikeus yrityksiltä tekee luterilaisesta kirkosta valtiokirkon, vihkimismonopolista ja julkisen vallan palvontarituaaleista nyt puhumattakaan (missä valtiopäivät vuosittain avataankaan? Mäkkärissä?).

Suurin munaus oli jättää hautaustoimi edelleen kirkon monopoliksi: sillä saadaan kätevästi syrjittyä kirkkoon kuulumattomia omaisten suurimman surun hetkellä. Kas siinä lähimmäisenrakkautta roppakaupalla!

Arhi, toivottavasti jaksat jatkaa kyseenalaistamista. Näitä mattitaneleita piisaa kyllä.

Arhi Finnsanity kirjoitti...

No, vihkimismonopolia ei periaatteessa enää ole...

Paitsi että verorahoilla ja muinaisilla maankaappauksilla (muinaissuomalaisten pyhille paikoille) rakennetut kirkot pitäisi vapauttaa jokaisen uskontokunnan rituaalikäyttöön vaikka niin, että kirkon seinät ja symbolit olisi peitettavissä nopsaan kevyellä naru-kangas maskilla.

Valtiokirkon tunnusmerkkejä on paljon piilossa: vaikka periaatteessa uskonnopetus on säädöksien mukaan neutraalia kulttuurin opetusta niin käytännössä 40% uskonnonopettajista käyttävät hyvin selkeää tunnustuksellista taktiikkaa mm. "meidän Jumala ", "niiden Jumala" "Kun kasteessa lapsi on pelastettu", "Jeesus meidän puolestamme" tms käsiteapparaateilla.

Itse olen suoraan nähnyt kuinka helvetin ovelaa uskonnonopettajan aivopesu saattaa olla, Helsingissäkin.

Uskonnosta ja Jumalan ominaisuuksista tehdään oppilaille rakkaudella ja paatoksella emotionaalisia itsestäänselvyyksiä niin, että nuoret kokevat aggressivisesti kyseenalaistavan keskustelijan heti uhkana ja häirikkönä. Jumalan pilkkaajana. Jumalattomana.

Opetushallitus ei valvo toisaalta muidenkaan uskontokuntien aivopesua kouluissa, heidän versiotaan kouluvelvollisuus-uskonnonopetuksesta, mikä on jopa räikeämmin tunnustuksellista ja toisten uskontojen kohdalla hyvin vääristynyttä opetusta ja kaukana yleissivistyksestä.

Opetushallituksella on periaatteita mutta ei mitään kontrollia perinteisen uskonnollisuusopetuksen suhteen. Virkamiesmoraalia: muutoksista tehdään periaatepäätöksiä mutta mitään sanktioita ja valvontaa ei ole.

Kunhan saadaan jumalaapelkääväisiä veronmaksajia.

Noloja kirkkovaltioyhteyksiä on myös purettu, mm pappien rikesakkovapaus lopetettiin vasta 90-luvulla.

Mutta vielä.

Presidenttihän lain mukaan voi kumota piispan nimityksen valtiokirkossa. Täysin siis lainvoimaisesti. Hurjaa. Se siitä vapaasta kirkosta. Eli piispainvaaleissa on harrastettu omaehtoista sensuuria niin ettei presidentin (Kekkosen) ole tarvinnut kumota piispan nimitystä. Kirkko on ollut politiikan suossa pikkurilliäänkin myöten.

Keski-Suomessa kotipaikkakunnallani sosiaalidemokraatit kävivät ovelta ovelle varoittamassa ei-sosdem kirkkoherraehdokaasta (joka ei suostunut ottamaan puoluekirjaa ennen vaaleja). Korkeakirkollista arkipolitiikkaa maakunnissa.

Törkeintä kirkkovaltiopolitiikassa on se käytännön sumutustaktiikka, että väitetään, ettei ole mitään valtiokirkkoa.

Ettei polittiikka vaikuta kirkon toimintaan.

Kirkkohallituksessa egot pysyvät paisuneina niin kauan kuin ollaan lainsäädännöllisesti se rahakkain uskonto ja valtioon viralliseti sidottu. Kirkkopolitiikassa on nyt kiire pönkittää vanhoillisia periaatteita ja päätöksiä: kirkon toimintaan ei päästetä loivia humanisteja. Kirkon identiteetti on niin tiivis että homeinen ilma ei kierrä. Kirkon romahdusta ei haluta uskoa.

Ranskassa valtion ja ministerien vuosittainen kirkkokeikka olisi räikeä skandaali ja mellakoiden aihe.

Kirkko muistaa uskonpuhdistusperiaatteensa vasta sitten kun se romahtaa rankasti.

mattitaneli kirjoitti...

Hei hyvä Arhi et al.,,


Kiitos selonteostasi. Suomen ev.lut kirkko on tietenkin lähellä valtiokirkko-ajatusta, mutta ei se ole valtiokirkko!
Sinulla on niin monia asioita tässä, joka vaatisi perusteellista kommentointia. Mutta otan vain
pari lisäkysymystä, jotka jotenkin
tulivat mieleen kun luin tekstiäsi.
Oletko lukenut Norman? Cohn: The Pursuit of Millenium. Cohn puhuu vähän samantyyppistä asioista kuin Sinä. Myös Ernst Blochin jotkut
kirjoitukset tulivat mieleen Sinun
juttua lukiessa. Blochin "ateismi"
on kiinnostavaa.
Muuten, pidätkö itse Jeesusta ateistina?


Ystävällisesti Matti Taneli

mattitaneli kirjoitti...

Hei vielä hyvä Arhi F. ja muut,



Kiitos kirjoituksistasi.
Ministerin,joka ei kuuluu ev. lut. kirkkoon,
ei tietenkään tarvitse mennä kirkkoon siunattavaksi, eikä vannoa
valaa käsi Raamatun päällä. Presidentin valtaoikeuksia on myös ko. nimityksen osalta muutettu.
Ks. Uusin uskonnonvapauslaki.
Uskonnon opettajan viran haltijan
ei tarvitse kuulua ev.lut. kirkkoon, eikä mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Saa kyllä kuulua.
Teologisen tiedekuntien opettajien Suomessa ei tarvitse kuulua ev.lut. kirkkoon tai mihinkään
uskonnolliseen yhdyskuntaan, ei edes dogmatiikan professorin. Mutta
yhden opettajan teologisessa tiedekunnassa kai pitää kuulua kirkkoon, so. käytännöllisten
harjoitusten lehtorin, opettajan tms. Monet huippueksegeetit ovat varsin liberaaleja esimerkiksi
kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu todella kovan tason
UT:n eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisänen.
Suosittelen lukemaan hänen loistavia teoksiaan.
Mutta kuten sanoin, niin Suomen ev. lut. kirkossa on paljon valtiokirkon piirteitä, mutta ei se kuitenkaan ole de facto eikä de jure valtiokirkko, jos vertaa varsinaisiin valtionkirkkoihin, niin eroa kyllä niihin on.

Tunnen, jostain kumman syystä, paljon uskonnon ja et:n opettajia
ja valitettavasti täytyy olla nyt
Sinun kanssasi "vähän" eri mieltä
Suomessa harjoitetusta uskonnon opetuksesta.

En "ihan" myöskään allekirjoita väitettäsi siitä, että kirkko " toistaa hiearkiaolemukseltaan siis täydellisesti keisarillista valtiohierarkiaa." Liian kategorisesti ilmaista.
Tässä vain aivan muutamia huomioita
tekstistäsi.


Muuten kannattaa tutustua myös huippujuristien Matti Pellonpään ja Martin Scheininin ihmisoikeuksia
koskeviin kirjoituksiin. He ovat kirjoittaneet myös käsittääkseni
paljon myös uskonnonvapaudesta tai vakaumuksenvapaudesta. Scheinin kuului uskonnonvapauskomiteaankin, muistaakseni. Myös monet muut ovat kirjoittaneet paljon näistä, muun muassa emeritusprofessori Juha Seppo.


Ystävällisesti Matti Taneli

Mikko kirjoitti...

Esität oikeastaan vain toisen puolen Kirkon ongelmasta.

Kieltämättä kirkko on vastustanut yksilöllisyyttä kuten moderneja parisuhdemuotoja, homoseksuaalisuutta jne. Mutta ei kovin selväsanaisesti. Eikä kirkon kanta ole konsistentti. Päinvastoin, Kirkko on yrittänyt kosiskella nuoria luomalla mielikuvaa esimerkiksi homomyönteisyydestä ja tasa-arvoisuudestaan taannoisella mainoskampanjallaan tai naispappeutta puolustamalla.

Tässä on Kirkon dilemma: se ei ole kyennyt säilyttämään perinteistä arvomaailmaansa ja karkottaa siksi perinteisiä konservatiivisia kannattajiaan. Mutta se ei ole myöskään pystynyt uudistumaan vastatakseen muuttuneiden uskontomarkkinoiden vaatimia palveluita ja siksi karkoittaa edistysmieliset uskontoshoppailijat buddhisteiksi ja ortodokseiksi.

Oikeastaan kyseessä on teknologian liikemaailmasta tuttu ilmiö: disruptiivinen ilmiö pieksee vanhat.

mattitaneli kirjoitti...

Hei hyvä Arhi Kuittinen,


Kiitos kirjoituksistasi.
Sen verran vielä. Tuo
Norman Cohn: The Pursuit of the Millenium kirja voisi kiinnostaa Sinua. Siitä on myös revised &
expanded version. Googlaa, niin
näet kirjan kannen ja sitten voit
katsoa, mitä on kirjan Table of Contents. Itse tenttasin kirjan
opiskellani uskontotiedettä pääaineena aikoinaan. Myös
Blochia+ muita "ateisteja" olen kelaillut paljon.Esimerkiksi
Kai Nielseniä ja Michael Martinia, joka argumentoi Plantingan ja&:n reformoitua epistemologiaa vastaan kiintoisasti. Myös William Alston
"Perceiving God"
on kai osittain M:n kritiikin
kohteenaan, vaikkakin epäsuorasti.
Jännittäviä ajattelijoita. Aikoinaan jengi oli esimerkiksi
Blochista Suomessakin aika innostunut. Itse enemmän tutkimusmielessä.



Ystävällisesti Matti Taneli

Arhi Finnsanity kirjoitti...

Kirkon sisin poliittinen ongelma ei ole opin puhtaudesta lipsuminen vaan epärehellisyys.

Piispat tietävät, mikä jäsenkato tapahtuisi, jos he puolustaisivat suoraan omia fundamentalistisia käsityksiään ilman pehmittelyä ja valheita.

Naispeppeus toteutui valtavan julkisen painostuksen ja emokirkon, Ruotsin kirkon paineesta. Kirkko taipui, jotta saattoi ylläpitää valtiokirkon jotenkuten järkevää kulissia.

Mutta luojan kiitos, kirkko on taipunut humaanin ihmiskuvan edessä.

Aivan toinen asia on se, kuinka panssaroitunut kirkko on todelliselle muutokselle, sisäiselle muutokselle.

Piispat rakastavat luterilaisen kirkon eurooppalaista statusta ja rationaalisuuden imagoa mutta eivät halua myöntää protestanttisuuden idean olevan muutoshakuista uudelleenarviointia ja ihmiskeskeistä, jotakin aivan muuta kuin ikuisuusarvoihin pakeneva katolilainen kirkko.

Lutherin mukaan mikään kirkon käytäntö ei voi olla ikuinen.

Kirkko on oikeastaan turha idea Lutherin yleisen pappeuden perusteella.

Fundamentalisteilla, niin katolilaisilla tai viidesläisillä, on sama omituinen fantasia muuttumattomasta opista.

Sitä ei vain ole eikä löydy.

Kaikki virtaa.
Kaikki muuttuu.
Ihmiset.
Elämän käsitykset.
Pelot.
Toiveet.
Kaipaukset.
Pahan määritelmät.
Kirkon luomat uhkakuvat.
Erilaisten uskomusten vaarallisuus.
Kaikki.

Ennen kirkko puhui mieluummin helvetistä, nyt armosta. Sama oppi?

Piispoilla on kova hätä kuvailla kirkkoa nyt jo yleisinhimilliseksi laitokseksi kuin tunnistaa kirkon ongelmat ja ymmärtää muutoksen tarve.

Kirkkoa puolustavat tahot eivät näe mitään muutoksen aihetta missään koska Pyhä Henki ei kuulemma ole väärässä kirkon "rakentajana".

Niin tärkeä on kirkko kirkollisille.
Ettei muutosta tarvitse ajatella.

Muutos on suurin uhka ikuisuutta kaipaaville.

Anonyymi kirjoitti...

"Kaikki virtaa.
...
Kaikki."

...Paitsi arvon Herakleitos itse näkökulmineen?

:-)