Eurooppalaisen tarinankerronnan reunalla - Haastateltavana Harry Cleven Trouble-elokuvan pohjalta

Eurooppalaisen tarinankerronnan reunalla

Haastateltavana Harry Cleven Trouble-elokuvan pohjalta

Teksti ja haastattelu: Arhi Kuittinen 2005

Sain harvinaisen tilaisuuden haastatella kapinallista ohjaajaa Harry Cleveniä. Mikä on hänen mielestään eurooppalaisen elokuvan kohtalo?

Tarina on ollut ihmisten silta tuntemattomaan, toiveiden ja pelkojen varaan punottu suuri pyrkimys nähdä ihmisen selviytymistä tästä päivästä, ongelmista ja rajoitteista. Elokuva ja draama on aikamme vaikuttavinta tarinankerrontaa.Verbaalis-visuaalinen tarinankerronta on nyt korvannut pitkälle pelkän verbaalisen tarinankerronnan perinteen murskaavalla volyymilla. Ylikansalliset kerrontagenret hallitsevat monelta osin ihmisten maailmankuvaa ja jopa ihmiskuvaa.
Nykyään voidaan puhua selkeästi amerikkalaisesta ja eurooppalaisesta tarinakerronnasta, niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti. Amerikkalainen tarinankerronta keskittyy kokemisprosessin loppuunsaattamiseen, kun taas eurooppalainen tarinankerronta voi ratkaisuiltaan olla prosessin käynnistämistä katsojassa, katsojan vierailu jossakin ulottuvuudessa, tilassa, näkökulmassa ja kamppailussa. Eurooppalaisessa tarinankerronnassa mikään ei ole lopullista, mikään ei välttämättä muuttunut. Katsoja joutuu kokemaan jännitteellisen todellisuuden eri näkökulmasta.

Amerikkalaisessa tarinankerronnassa tyyli ja sisältö on kuin yksi yhtälö. Esimerkiksi kauhugenre pohjautuu rakenteellisesti melkein aina kauhukokemuksen etäännyttämiseen, sen ulkoistamiseen katsojasta tarinakokemuksen lopuksi. Eurooppalainen näkemys ei tätä tarvitse, vaan kauhun elementit voidaan jättää paljaaksi ihmisen pimeän puolen esiintulemiseksi. Vapaa eurooppalainen tarinankerronta ei eristä tarinaa kertomistekniikkojen konventioilla. Illuusion tarkoituksena ei ole luoda erillistä saareketta viihdehetkelle vaan dramaturginen illuusio on tarkoitettu tehostamaan muun muassa tiedostamista, roolien käänteistämistä ja individuaatioprosessia.
Eurooppalaisessa tarinankerronnassa on mukana jungilainen ulottuvuus: tunnustetaan prosessien jatkuvuus ja keskeneräisyys ihmisessä itsessään. Helpoin tapa ymmärtää itseään ihmisenä ei ole julistettavan oikea tapa; ilman oman ”varjonsa”, varjopuolensa tiedostamista ei voi olla persoonallista eheytymistä. Kukaan ei voi ratkaista yksilön puolesta yksilön ongelmia.
Vaikka amerikkalainen tarinankerronta mainitaan usein yksilökeskeisen kulttuurin ilmentymäksi, todellisuudessa se ilmentää hyvinkin arkaaista rituaalitodellisuutta: rituaalikonventiot sankaritarinoissa ovat ikään kuin yhteisön jäsenen puolesta ratkaistuja kaavoja ihmisen eksistentiaalisessa olemuksessa. Tarinat ja ihmistyypit ovat kaavoitettuja ratkaisumalleja ja rituaalisesti hyvän ja pahan rajan vetäviä yksilön puolesta. Yksilölle ei ojenneta kontemplaatiota, pohdintaa omasta suhteesta hyvään ja pahaan vaan vedotaan rituaaliseen selkeyteen eikä itseymmärryksen tärkeyteen.

Me olemme se, mitä meidän sanotaan olevan

Kävin mielenkiintoisen keskustelun ranskalaisen ohjaajan Harry Clevenin kanssa Espoo Cinén festivaalikahvilassa. Hyvin harvinainen tilaisuus jo senkin takia että ranskalaisia ohjaajia ei Suomessa usein nähdä mutta silti Cleven ei ollut suomalaisten toimittajien mielenkiinnon kohteena.
- Tarinat eivät ole enää vastaanottajille vaan vastaanottajat ovat nyt mediaa varten. Enää ei ratkaise sisältö vaan muoto.

Edessäni istuu rento kapinallinen. Hänellä on ranskalainen satoja vuosia vanha kapinaidentiteetti yhdistettynä perinteiseen ranskalaiseen ylemmyydentuntoon ja käsittämättömään itsetuntoon. Clevenille tarinankerronnan rikkauden puolustaminen on jatkuvaa taistelua: hänestä on luontevaa kusettaa tuottajiaan korkeampien arvojen tähden.

Mitä ovat nämä arvot ohjaajalle, joka aikoo saada tulevaisuudessa amerikkalaista rahaa tuotannoilleen, jotka ovat sataprosenttisesti eurooppalaisia?
- Tuottajat määrittelevät kohdeyleisön ja yleisön tarpeet oman mielikuvansa mukaan ja muotivirtausten mukaan. On käynnissä ikuinen taistelu eurooppalaisen tarinankerronnan ja amerikkalaisen tuotetun esteettisen teollisuuden välillä. Muotivirtaukset ovat masinoituja operaatioita, usein kysyntä luodaan tarjonnalle. Toivon, että tämä kulttuuri joutuu umpikujaan.

Voiko massakulttuuri murtua?
- Tarinankerronta on aina ollut kertojakeskeistä. Kertoja on muokannut itsensä kautta eheän tarinan, kokonaisuuden. Ohjaaja on nykyajan kertoja. Hän voi saavuttaa hyvin laajan yleisön ja tässä tulee mukaan tuottajien harha siitä, että yleisömäärä voisi määrittää tarinan laadun. Tuottajakeskeinen tuotanto ei pyri eheään, persoonalliseen teokseen. Tuottajien luoma esteettinen tarinankerronta ei pyri katsojan oivalluksiin vaan katsojan turvallisuudentunteisiin. Kaikki on tällöin formaattikeskeistä.

Metafyysinen ulottuvuus suljetaan pois, demoneja voi ampua lyijykuulilla ja paha eristetään ulkopuolelle.
- Ihminen pystyy kommunikoimaan vain persoonan kanssa. Jos tarina ei ole persoonan luoma, se on vain modulaarinen kokoelma komponentteja. Ihminen taas ei ole koskaan vakio eikä muuttumaton. Ihmisten on ymmärrettävä, että sama ihminen voi olla eri olosuhteissa erilainen käytökseltään. Aina paljastuu jotakin. Ihmisten täytyy nähdä naamioiden taakse – sitä on poliittinen aktiivisuus. Rehellisyyttä ja uskallusta. Elokuvat ovat simulaatioita äärimmäisistä tilanteista ja auttavat meitä tasaamaan kokemuksia tämän maailman äärimmäisistä kokemuksista.

Jokaisen meistä täytyy tutustua omaan Kainiin itsessämme.
- Vapaus on tragedia, meissä jokaisessa on tragedian siemen ja jos kiellämme sen, tragedian toteutumisen mahdollisuus lisääntyy huimasti. Ihminen pystyy kokemaan eri jännitystiloja amerikkalaisenkin elokuvan kautta mutta hän ei saa ehyttä eli persoonallista vuorovaikutuskokemusta kertojan kanssa koska viihdetuotanto on vain kokoelma jännitystiloja.

Ihminen voi tuntea vuoristoradalla tuntemuksia mutta jos sitä verrataan esimerkiksi tilanteeseen, jossa ihminen kuulee paljastuksia suvustaan, ei näitä kokemuksia voi mitenkään verrata toisiinsa?
- Amerikkalainen kulttuuri vie yksilön oman näkökulman, jotta ihmiset voisivat vertailla kokemuksiaan elokuvasta ja jopa etukäteen. Elokuvien markkinointi on kehitetty niin pitkälle, että katsoja tietää minkä tuotteen on ostamassa. Kuluttajalle tarjotaan tietyn tyylistä ajanvietettä ja hän saa sitä mitä tarjotaan.

Kuten McLuhan on todennut, ihmisille täytyy ensin markkinoida heidän tarpeensa. Näinkö myös markkinoidaan pelkoja, odotuksia ja poliittisia asenteita? Näkökulmia?
- Tunteiden ohjaaminen tai voimakkuus ei minua kiinnosta, hämmennys voi olla parasta mitä taideteos saa aikaiseksi. Todellisuus on siksi rikas, että ihminen itse saa kokea kokemuksensa ja vaikutelmat ovat ainutlaatuisia silloin kuin ne ovat aitoja. Haluan että teokseni herättävät vaikutelmia, tunteiden herääminen on hieno sivutuote mutta en halua ohjailla ihmisiä varman päälle.

Kulttuurisotaa

Amerikkalainen kulttuuri on tavallaan varmuustuote, selkeän uskon markkinapaikka. Jos ihmisille voidaan markkinoida pelkoja, silloinhan heille voidaan markkinoida toiveita?
- Kyllä. Odotuksien ja ratkaisumallien markkinointi on kulttuurillemme tuhoisaa. Minä haluan tarinan ilman muottia. Katsojan täytyy nähdä tarina itsensä kautta. Vain tarinan vastaanottaja saa antaa merkitykset tapahtumille. Minulle on tärkeää, että katsojilla olisi eri tulkintoja. Jos joku tulkitsee jonkin henkilön vihaiseksi, joku voi tulkita pelästyneeksi. Helpot ratkaisut eivät kuulu tähän elämään eivätkä siksi saisi kuulua tarinankerronnan uuteen muotoon. Elokuva imitoi pitkälle elämää: on hetkiä, havaintoja, liikettä, aistimuksia, rytmiä, sanatonta viestintää, vain sanallista viestintää, seuraamuksia, vihjauksia, kaikkea mikä ei ole valmiina. Ihmisen olemassaolo on keskeneräisyyden muutosta.

Jos elokuva tai kirja on formaattituote, on modulien välillä aina oletetut syy-seuraussuhteet eikä tarinan vastaanottaja voi katsoa omin silmin. Tuote jää elämän ulkopuolelle, vieraaksi ja vieraannuttajaksi?
- Minua ei kiinnosta ratkaisu vaan kysymys ja ristiriidat. Jos katsoja haluaa nähdä ratkaisun, hän saa nähdä.

Eurooppalaisen tarinankerronnan määrittely tapahtuu yksilön kautta. Grimmin satuja kantaa aina päähenkilön trauma, mikä on äärettömän yksilöllistä, yksilöllisyyteen vetoavaa ja yksilöllisyyden kautta maailman ilmiöiden tarkastelua.
- Elokuvissani on aina sanoma vaikkakaan ei ratkaisua sanomaan. Hyvän ja pahan ongelma on oltava aina yksilön harteilla.

Ideologisissa yhteisöissä korostetaan, että ratkaisu ei ole millään tavoin yksilöstä riippuvaa eikä yksilöön redusoitavaa.
- Yksilöltä ei saa viedä ratkaisumentaliteettia. Jokaisen on kerrottava oma tarinansa ja selitettävä ainakin itselleen omat ratkaisunsa. Ikuiseen tai uuteen totuuteen vetoaminen on vaarallista. Ihmisyys on itse suurin arvoitus ja mahtavin ratkaisu. Elokuvassani Trouble päähenkilö menettää vähitellen otteen elämäänsä sitä mukaa kun hän haluaa selvittää menneisyytensä. Koska hän etsii ratkaisua ja varmuutta menneisyydestään, hän menettää otteensa ainoaan todelliseen elämäänsä, tämän hetken elämään.

Eheys vai valhe?

Psyyken eheyttä yksilö ei saavuta uskomalla eheyteen vaan kohtaamalla vieraannuttavat kokemuksensa.
- Kyllä, taide on suuri eheyttävä voima mutta se ei saa tarjota eheyden illuusioita. Illuusioiden kulissien takana on kaaos ilman sitovia voimia.

Onko kulttuurin tärkein funktio itseymmärrys?
- Totuuskulttuurit ovat vieraannuttavia, pelottavia. Ne luovat pelko ja kauhukuvia, joiden mukaan on toimittava. Demonisoiva politiikka on sodankäynnin politiikkaa. Suvaitsematon politiikka luo sotaisia ja luokittelevia lapsia.

”Jaakko ja pavunvarsi"-sadussa äiti on pikkupoikansa varsinainen piiskuri mutta pikkupoika osoittaa kekseliäisyydellä selviävänsä aikuisten karusta maailmassa, jopa äitinsä kynsistä.
- Eurooppalaiset sadut ovat aina sisäistä kamppailua. Amerikkalainen kulttuuri on pelkojen hallinnan kulttuuria, fundamentalistista todellisuuden jakamista. Splitti hyvän ja pahan välille luo kuitenkin mahdottoman ihmiskuvan ja mahdottoman minuuden. Varmuuden hakeminen on ihmisenä olemisen traagisimpia puolia.

Ihmiset tekevät järjettömyyksiä mustavalkoisen selvyyden vuoksi, jopa siinä määrin että toimivat periaatteittensa vastaisella tavalla periaatteittensa puolesta, päämäärä pyhittää ikään kuin keinot. Tulkitsenko väärin, jos näen elokuvassasi Trouble päähenkilöissä Kainin ja Aabelin tarinan?
- Aluksi ajattelin jopa laittaa elokuvan nimeksi Kain ja Aabel, aivan totta.

Elokuvassasi Trouble katsoja joutuu kohtaamaan Kainin ja Aabelin perusongelman aivan tämän päivän henkilöhahmojen kautta ja ymmärtämään henkisen väkivallan seuraamukset fyysisen väkivallan mahdollistajana. Isä, joka on ihanteillaan demonisoinut toisen poikansa, on murskannut oikeastaan molemmat poikansa ihannekuviensa alle. Isä on katkera aikuisille pojille, etteivät nämä täyttäneet hänen toiveitaan, tulleet hänen kuvitelmiensa kuvien kaltaiseksi. Pojille on jäänyt vain viha jäsentämään identiteettiä, riittämättömyyden tunne. Toinen on uhka kun itse ei riitä.
- En lue Raamattua erityisenä uskonnollisena teoksena mutta koska kristinusko ja juutalaisuus on muokannut kulttuuriamme, luen sitä niiden silmälasien läpi, kulttuurisena avainteoksena – kuitenkin etsien ihmisyyttä ja ihmisyyden peruskysymyksiä. Mutta kaikki täytyy purkaa. Raamattua täytyy lukea jotta sen vaikutus selviäisi, jotta lumous haihtuisi.

Voisiko yhteiskunta toimia ilman uskontoa?
- Oh, se on melkein mahdoton tilanne että uskonto menettäisi otteensa mutta tietysti. Se olisi hienoa.

Eheys eheyden takia ja moraali moraalin takia ovat periaatteina ikään kuin eettisiä Hammurabin lakeja, velvoitteita ja muotteja.
- Kaikenlaisia ihanteita ja ihannekuvia luodaan, joiden tehtävä ei ole eheyttää toimintakykyiseksi yksilöksi vaan murjoa nöyräksi, häpäistä osaksi systeemiä.

Tragedian voima

Jos vertaa itseään koko ajan mahdottomaan esikuvan, silloin on voimassa sama tilanne kuin alkukantaisella heimouskonnolla, jossa esi-isien viha ja tuomio oli jatkuva uhka, selitys kaikkeen, tauteihin, nälkään, kuolemaan.
- Niin, elämää ei ole ilman tragediaa. Ihminen kaipaa rajoja pakkomielteisyyteen saakka.

Kuinka sinä määrittelet tragedian?
- Tragedia on ehkä siinä hyvän odottamisessa, pakkomielteisessä toivekuvassa, johon ihmiset takertuvat eivätkä voi siksi muuttaa päämääriään ja omakuvaansa. Muista ihmisistä tulee siten esteitä tai sitten portaita, välineitä.

Oidipus-tarinassa vanhemmat eivät vain toivo ja tee kaikkea lapsensa parasta ajatellen vaan käyvät uskonnollisen auktoriteetin, ennustajan luona ja uskoessaan tämän papittaren puheita he toteuttavat sen pahan uhkan, mistä papitar puhuu.
- Ihmisellä on toiveita onnellisesta lopusta. Ihmisen on vaikea erottaa pakkomielteet ja vastuu toisistaan. Ihmisen on vaikea uskoa että elämä on itsessään tarkoitus, ei mikään saavutusten tai rituaalien toteuttaminen. Tarinankerronnassa yksi esimerkki tragedian tehokkuudesta on siinä, että vastaanottaja näkee koko ajan mahdollisuudet ja heijastaa omat toiveensa tarinaan vaikka ongelmia ja umpikujia ilmestyykin koko ajan lisää.

Elokuvassasi Trouble on voimakas jungilainen aspekti...
- Millä tavalla näit jungilaisia ajatuksia elokuvassani?

Koska päähenkilö oli minusta sekä elokuvan alussa että lopussa syvässä torjunnan tilassa, koska hän vieraantui itsestään kohdatessaan kaksoisveljensä, jota ei ollut aikaisemmin tavannut. Hän ei siis saavuttanut eheyttä vaan rakensi jopa tietoisia valheita hyvän elämänsä kulisseiksi. Hänelle paljastui hänen vaimostaan piirteitä, jotka hän vain pyrki unohtamaan ja tilkitsi elämänsä roolivalheilla, jotta puitteet olisivat ihanneperheen mukaiset.
- Kyllä, hän joutui kohtaamaan pelkonsa mutta ei tehnyt mitään johtopäätöksiä ja tavallaan muuttui ”pahan” kaksoisveljensä kaltaiseksi vastustaessaan tätä ilman ymmärrystä ja eheyttä. Painajaiset ikään kuin tavoittivat hänet.

Juoniselostus elokuvan lopusta: päähenkilö valitsee lopussa näytellä kaksoisveljeään vaimolleen, sillä hänen vaimonsa ihastui kaksoisveljeen, eli päähenkilö saavuttaa vaimonsa ideaalisen hyväksynnän esittäessään molempien veljeksien kaikkia parhaita piirteitä ilman totuutta ja molempien pimeitä puolia ja vajavaisuuksia. Päähenkilö ei kerro veljensä vakavista ongelmista vaan omaksuu veljensä aktiivisemman ja feminiinisemmän hyvän puolen.

Pako oli päähenkilölle ensin tiedostamatonta ja sitten tiedostettua?
- Aivan.

Jungilaisittain ihmisen täytyy sulauttaa varjohahmonsa itseensä. Jungilainen eheys tarkoittaa siis omien pimeiden puolien havaitsemista, rakentavaa tietoisuutta. Rajoituksia ei voi siis voittaa ellei niitä tiedosta. Elokuvasi oli mielestäni jungilaisin elokuva mitä olen nähnyt.
- Mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista. Olen Jungin kanssa varmaankin samaa mieltä. Yleisin tragedia on... traagisinta esittää jotain muuta kuin on.

Onko sinulla näkemystä uskonnosta?
- Uskonnolla ja rituaaleilla on minusta ensisijainen tai ihanteellinen tehtävä tuoda ihmisestä hyvät puolet esiin ja suojella ihmistä mutta se ei ole paras itsetiedostamisen muoto. Uskonto antaa valmiita puitteita elämänhallintaan mutta jos olet vain näiden välineiden varassa, olet hukassa ja manipuloitavissa ilman ymmärrystä. Ihmisen pimeää puolta ei voi peittää ja jos uskonnollisesti luodaan mielikuvaa täydellisen hyvistä suorituksista ja rooleista, täydellisissä kulisseissa, ihminen voi pyhittää yllykkeitään valtavalla koneistolla ja kullatulla ihmiskuvalla ja kaikki elämän voima kuluu kulissien pyörittämiseen.

Kulisseista muodostuu helposti uhrialttari. Tolstoi on sanonut, että ihminen voi menettää myötätunnon kykynsä vain silloin kun hän perustaa instituution.
- Ihminen on taitava jalostamaan pelkojaan motiiveiksi ja kulttuurisiksi käsityksiksi, asenteiksi. Pimeän puolen kieltäminen myrkyttää silloin kaiken. Ei voi olla totuutta, ei voi olla oikeaa ideologiaa. Identiteetti ei voi perustua hyväksynnän rituaaleille. Minulle tarinankerronta on monikerroksisuuden avaamista ihmisille ilman oikeaa ratkaisua, ilman selkeää loppuratkaisua. Seksuaalisen identiteetin jatkuvaa muuttumista ei esimerkiksi voi supistaa ratkaisumalleihin ja vastakkainasetteluihin. Puhtausajattelu on mielen halkaisemista, kuin lobotomiaa. Rooliratkaisu kaupallisessa mediassa hyvään ihmiseen ja pahaan ihmiseen on pimeän puolen torjumista mutta samalla sen vahvistamista.

Oidipus lähtee tarinassaan pakoretkelleen suojellakseen ideaalisen hyviä ottovanhempiaan, luullessaan heidän olevan oikeat vanhempansa päätyykin lopulta tappamaan oikean isänsä ja naimaan äitinsä.
- Ideologia on pohjimmiltaan pelkästään pahan pois manaamista, rajan piirtämistä leirin ulkopuolelle. Arkaaista ja sokeaa. Ideologia on aina myymistä, yksinkertaistamista. Hyvä, eurooppalainen tarinankerronta ei voi olla ideologiaa, tuotteistamista.

Oidipus-tarinakaan ei ole yhden tulkinnan varassa.
- Ei todellakaan. Elämä on kompleksista, monitahoista, hyvä tarina on kompleksinen. En halua taivutella katsojaa tyytyväiseksi tai helppoon ymmärryksen tilaan. Yksinkertaisuus, yksiulotteisuus on vaarallista.

Jumalan kuva

Voiko eurooppalaista elokuvaperinnettä ja tarinankerrontaa tehdä kiehtovaksi sisällöstä luopumatta?
- Uskoisin niin. Haluaisin uskoa niin. Itse pyrin siihen. Tämäkin elokuvani on tehty trillerimäiseen muotoon mutta ei harhauttaakseen katsojaa vaan että katsoja kokisi olevansa matkalla, vuoristoradassa. Sitähän elokuvakokemukselta haetaan nykyisin. Katsojan täytyy kokea jännitteet itsessään, samaistuminen on tärkeä, tietysti. Minusta on hauska aloittaa kerronta yksinkertaisella selkeydellä ja sitten sysätä katsoja epävarmuuden ja aavistamattomien tunteiden kurimukseen. Elokuvassani on ulkoisesti ”happy ending”, mutta karmaisevalla tavalla. Nykyisin katsojat haluavat että heitä huijataan elokuvissa. Tuottajalleni kerroin elokuvan tarinasta sen osan siinä muodossa kuin hän halusi kuulla ja itse tein sitten kokonaisuuden oman makuni mukaan, jenkkikaavoja hyväksikäyttäen, jotta elokuvaa voitaisiin markkinoida trillerinä.

Tämä kapitalismimme on aika paranoidinen kulttuuri ja ihmiset leikittelevät paranoidisuudella vähintäänkin viihteen kautta?
- Jo pelkästään uutiset ovat aika masokistinen viihteen muoto. Suuret tarinat ovat tosiaan viihdekulttuurin käsissä ja siksi suuria tarinoita voi välittää enää vain viihdekulttuurien tiettyjä lainalaisuuksia ymmärtäen ja hyväksi käyttäen. Viihdekulttuuri on kuin suuri kasvatuslaitos, ei voi enää tehdä erikseen taide-elokuvia ilman kulttuurisen kerronnan muutoksia ymmärtämättä.

Onko Euroopassa elokuvakulttuuri hyvin tuettu - ja ymmärretty?
- Ei, tuottajat ovat pahasti harhautuneet jenkkikulttuurin ja markkinointinäkemysten kvantitatiiviseen viidakkoon. Taiteilijat, käsikirjoittajat ja ohjaajat joutuvat tekemään hurjasti töitä vakuuttaakseen tuottajia erilaisuuden ja ainutlaatuisen ilmaisutavan tärkeydestä. Paine samankaltaisuuteen on murskaava. Sitä ei voi kokonaan väistää mutta sitä voi käyttää hyväksi.

Ainutlaatuisesta eurooppalaisesta kerronnasta voisi tehdä hyvän brändin.
- Aivan, mutta kokoava päämäärätietoisuus, rohkeus ja ylpeys puuttuu. Ja sen mukana raha. Ei ole poliittista tahtoa ja näkemystä vaikka EU:ssa onkin kaikenlaisia rahakanavia.

Voisiko Da Vinci -koodi -elokuva olla jollain tapaa mahdollisuus eurooppalaisen ja ikivanhan mysteerikerronnan uudelle tulemiselle?
-Kyllä, todellakin voisi olla, mutta en oikein usko, että niin tapahtuu. Olen hieman toivoton. Eurooppalaiset tuottajat häpeävät jostakin syystä kulttuuriemme rikkautta vaikka juhlapuheissa niitä puolia kehuttaisiinkin. Minulla on yhteistyötä nyt uuden ”Little but hope” -tuotantoyhtiön kanssa ja se kertoo jotakin mielialastani. Yritämme saada New Yorkissa jalansijaa eurooppalaisille näkemyksille – toivoa on, mutta sitä on vähän.

Tuleeko Trouble Suomen elokuvakankaille? Tätä ei valitettavasti kukaan tiedä. Mutta onneksi elokuvassa on tarpeeksi trillerimäistä kuvastoa, että sitä voi odottaa DVD-julkaisuna. Elokuva on ehdotonta nautittavaa kaikille, jotka ihmettelevät, voiko eurooppalainen elokuva kehittyä ja kamppailla tunnottoman amerikkalaistuotannon rinnalla.

interview haastattelija Arhi Kuittinen

WWW ”HARRY CLEVEN - TROUBLE”:

http://www.twitchfilm.net/archives/003331.html
http://www.cineuropa.org/article_sp.asp?lang=ing&treeID=602&documentID=50785
http://www.tfmdistribution.fr/trouble/

arhimail@gmail.com

http://www.elisanet.fi/independent.film.finland/

Arhin artikkelit

Dramaturgian opas by Arhi

Dramaturgia dramaturgian opas