* päivitetty ii
Mikko Heikka/Piispan boltsit - blogin Kauhajoki tapahtuma-kirjoituksen kommenteissa manataan perinteisesti isääperkelettä helpottavaksi selitykseksi radikaaliin pahaan. Kuinka vastuullista ja kristillistä. Mutta varmasti aika monen suomalaisen selitys radikaalille pahalle.
Back to the basics?
Uskonto ja pahuus.
Aloitetaanpa siis vastanarina Lutherista, yksilöllisyyden kulttuurin aloittajasta.
Jopa Big Brother-shown mahdollistajasta.
Luther ei hyväksynyt aikuisten syntien ja julmuuden turvalliseksi ja demoniseksi selitykseksi sielunvihollista ja ihmisten kyvyttömyyttä nähdä tekojensa seuraamuksia. Lutherin tärkein opetus aikuisille oli että grow up, aikuistukaa älkääkö enää turvautuko paavin miesten maagisiin selityksiin ja ihmisen ulkopuolisiin voimiin. Ahneus, sokeus ja itsekkyys olivat Lutherille ne suurimmat demonit.
Tärkeintä aikuisten suurien arvojen maailmassa ja aikuisten yhteiskuntaihanteita "uhkaavien" demonien maalailussa olisi nyt pysähtyä tarkkailemaan tämän tapahtuman tunnekuohujen jälkeen omia reaktioita.
Mitä tämä tapahtuma nosti kristityiksi julistautuvien reaktioina?Jos joku koki tämän tragedian aiheuttajan teot hyökkäyksenä itseään kohtaan tai hyvien ihmisten yhteisöä kohtaan, niin sitä olisi hyvä närkästyneesti loukkaantuneen henkilön pohtia miksi koki tämän hyökkäyksenä itseään kohtaan.
Jos kokee tämän itsetuhoisan ja epätoivoisen väkivaltaratkaisun tehneen nuoren ensisijaisesti tottelemattomana ja menetettynä sieluna tai jopa todisteena, sielunvihollisen palvelijana, niin kokeeko tälläiseen todisteluun turvautuva aikuinen muutkin sanatonta vihaa ja pahaa oloa ilmaisevat nuoret uskon ja hyvän olon uhkana?
Jos kokee pahaa oloa ilmaisevat nuoret uhkana, niin kuinka voi kohdata nuorten pahaa oloa? Tuomion sanat ovat kevyitä.
Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa psykoosilääke (Zyprexa) on myydyin lääkkeistä. Se kertoo ensinnäkin sukupolvien selvittämättömistä ongemista.
Kysymys on isien synneistä.
Pahan olon perinnöstä.
Sitä on turha välttää ja kiistää.
Kulttuuristamme. Onnettomasta perinnöstämme.
Nuorten hartioilla on nyt aikuisten satojen vuosien kyvyttömyys ja välinpitämättömys, keinotekoisen moraalisen roolin julmuus ja menneisyyden selvittämättömien ongelmien piittaamaton langettaminen nuorten kannettavaksi jo sen perisuomalaisen väkivaltaisen ja moralisoivan kasvatuksen kautta, aivan kuin tottelevaisten lasten tehtävä olisi hommata aikuisille hyvä ja turvallinen olo eikä päinvastoin aikuisten vastuuna.
Lasta saa lyödä jotta lapsi oppisi lyömättömäksi?
Kysymys ei ole siis oikeastaan nuorten pahoinvoinnista ja kapinasta vaan siitä väkivallan ja kylmyyden ongelmajätteestä, jota kulttuurissamme kierrätetään eteenpäin.
Väkivaltaisesti tai kylmästi kasvattavan vanhemman vastuuttomuus ja perusvalhe on siinä, että lähes aina aikuinen pakenee omaa pahaa oloa eikä selvitä rehellisesti menneisyyden tapahtumia, aikuinen ei halua pilata parhaimpia muistojaan ja syyllistää omia vanhempiaan väkivallasta. Ja laittaa siksi väkivallan kiertoon omille lapsilleen.
Freudin mukaan tuhoisinta kasvatusta on sokea ja ankara moraalikasvatus. Aikuiset osoittavat sosiaalista hienovaraisuutta ja sietokykyä työkavereilleen ja naapureilleen mutta eivät lapsiaan kohtaan joustamattomassa kasvatuksessa.
Päiväkotien ahdas piina tuottaa myös sairaan psykodynamiikan lapsen ja stressaavan hoitajan välille. Lapsen luonnollinen tarve osoittaa myös negatiivisia tunteita ja kyvyttömyyttä kielletään tuotantotehokkaassa päiväkotihelvetissä.
Lapsi oppii kilpailemaan vaikka kyynärpäillä hakiessaan hoivavastuussa olevan aikuisen huomiota. Lapsi oppii miellyttämään vuorovaikutusta torjuvaa aikuista tukahduttamalla omat tarpeensa. Lapsi oppii mielistelemään.
Itsensä kieltämisestä, väkivallasta itseään ja tarpeitaan kohtaan, tulee kelpaamisen ehto.
Lapsen kestävyyttä jalostetaan näin suomalaisen kestävyysihailun perinteiden mukaisesti. Poliitikkojen säästömanian taustalla on usein outoja mielikuvia lapsen "hyysäämisen" ja turvallisuuden vaarallisuudesta. Poliitikot pelkäävät hyvinvointiyhteiskunnan tuottavan liian tyytyväisiä lapsia.
Suomessa osataan tehdä lapsia, jotka ärjyvät karhullekin takaisin.
Fasistisen Saksan nousun ja ideologian taustalla on hyvin yksinkertaisesti kova kasvatusideologia. Jos kasvatuksen ainoa periaate lapselle on tottelevaisuus ja tehokkuus, yksilön ainoaksi ideologiaksi tulee luonnollisesti tottelevaisuus ja raivoisan varman auktoriteetin etsintä. Autoratiivinen kulttuuri, Fasismi ja muu ihmisvihamielinen ihmiskuva, ei nouse mistään muualta kuin kasvatusjulmuudesta.
Kirkon patriarkaalisen perusopetuksen faustinen periaate on ollut torjua aikuisen oma lapsuus ja kieltää sokeasti ajatus omien vanhempiensa vastuusta; "kunnioita vanhempiasi" - ja unohda kärsimyksesi. Tuhoavana ongelmana on ollut kirkon omituinen, keskiaikainen ideaali lapsesta aikuisten tunnemyrskyjä kestävänä olentona ja aikuiset vastuusta vapauttavana kasvatuskohteena.
Kirkko on tähän saakka vankasti tukenut vapaata väkivaltarankaisua kasvatuksena ja on siitä myös vastuussa instituutiona. Kirkko on myös pitkälle käytännön vastuussa tästä lastensuojelutilanteeta, jossa korostetaan vieläkin biologisen perheyksikön tärkeyttä itsearvona, suurena periaatteena ja niin laiminlyötyä lasta ei voida siirtää turvalliseen uuten kotiin nopealla adoptiolla.
Kuinka moni suomalainen aikuinen on yhtenä päivänä repinyt tukistaessaan lapsen hiuksia ja seuraavana päivänä moralisoiden huutanut lapselle, joka on sitten lyönytkin naapurin lasta? Väkivalta luo vain väkivaltaa.
Tämä aikuisen huoleton vastuuttomuus oman väkivallan seuraamuksista lapselle on perisuomalaisin synti ja onnettomuus. Ahdistuksen annetaan vapaasti ohjata aikuisen käyttäytymistä mutta lapselta vaaditaan jotain aivan muuta.
Uskonnolliset rituaalit ovat liittyneet usein mekanismiin, jossa paha siirretään yhteisön ulkopuolelle.
Suomalaisilla on takaraivossaan myös synkeitä itsesäälin syntejä, jotka kertautuvat näkymättöminä hyvinvointikulissiemme takana, nykyajassamme. Sukupolvelta toiselle. Moni lapsensa menettänyt aikuinen nostaa kuolleen lapsen muiston enkelin asemaan ja häpäisee samalla elossa olevia lapsia keskittämällä kaikki toiveensa ja nostalgiset tunteensa menehtyneeseen lapseen. Rakkaudettomuus perustellaan kadotetulla rakkaudella.
Tämäkin on vain yksi esimerkki suomalaisten ahdistusansoista, häpeäansoja, joiden kautta häpeää siirretään mitä omituisimmin keinoin lapsille mm. suoritusvaatimuksina.
Monessa seurakunnassa ja kunnan nuorisotyssä työntyöntekijät keskittyvät keräämään ympärilleen hyvää oloa tuottavia kilttejä nuoria - ja sen keräilyn väistämättömänä seurauksena on se, että sanattomasti tai rehellisen verbaalisestikin pahaa oloa ilmaisevia nuoria työnnetään ja leimataan pyhien, onnistuneiden, yhteydestä pois.
Mikä on se mielikuva seurakunnasta, joka linnoittautuu tehokkaasti pois kaikesta pahasta olosta ja ilmaisee, että pahaa oloa tuntevat voivat mennä vinkumaan muualle, koska täällä kokoontuu hyvää fiilistä metsästäviä ihmisiä, jotka menestyvät Jumalan armosta? Pahaa oloa ilmaisevat ihmiset vaaditaan tuntemaan vain häpeää häirikköinä.
Ruotsissa on Livets ord Elämän sana-järjestö kehittänyt pelottavan tehokkaasti imagostrategiaansa uusiksi ja on pystynyt lyöttäytymään paikallisten luterilaisten seurakuntien kanssa "yhteistyöhön" tuottaakseen hyvän olon tsemppitapahtumia.
Suomessakin näen hyvin vastaavanlaista prosessia eli menestyksen teologiaa määrittämässä seurakuntien työstrategiaa ja ihmiskuvaa. Hyvin epäluterilaista itsensä ja hyvinvoinnin ylistämistä itsetarkoituksena ja julmaa rajan vedon hurmaa. Luterilaiset kirkkoherrat kääntyvät yhä enemmän epätoivoissaan täyttämään tyhjiä kirkkoja varsin epäluterilaisten melodramaattisten "snake oilin", käärmeöljyn hurmosmyyjien avulla. Kikkoja ja kirkunaa kirkossa suuresta autuudesta, lupauksia ihmeellisistä tuntemuksista ja ihmeteoista ei ole minulle ns kohtaava yhteisö. Jeesus kuitenkin vihasi ihmetekojen metsästäjiä. Minne kirkko järjestönä suuntaa, ihmisten kohtaamiseen vai ihmisten jakamiseen, hyvän olon takaamiseen valituille jo hyvissä ajoissa ennen viimeistä tuomiota?
Kirkon historiallinen velkakin Suomessa on sydäntä raastava.
Nälkävuosien aikana kirkon ruokavarastot ja kassat olivat täynnä kymmenyksien pakkoverotuksen jäljiltä mutta kirkko antoi mielummin ihmisten suistua kannibalismiin kuin järjestää ruoka-apua. Kirkkoherrat siunasivat sotarikoksia ja joukkomurhan tehneitä valkoisia paikalliskirkkojen voitonjuhlissa samalla kun jätti punaisia kirkon jäseniä merkitsemättömiin joukkohautoihin.
Opetusministeriö on viime aikoina paukutellut ylpeänä maailmalle PISA-testituloksista suomalaisten nuorten kevyen soveltavasta oppimisesta mutta ei ole tehnyt mitään sille vertailulle, jonka mukaan suomalaisilla nuorilla on Euroopassa eniten motivaatio-, viihtymis- ja sopeutumisongelmia koulusysteemin opettajien kanssa. Opettajat tuovat yhä selkeästi esille kovia arvoja: nuorten ei tule kuunnella "epämääräisiä" tunteitaan ja ongelmiaan vaan keskittyä tuottamaan tulosta ja parempaa keskiarvoa koululle.
Suck it up!
Kauhajoella nuoret eivät tulleet ahdistavammalla hetkellä paikalliseen kirkkoon etsimään tukea vaan jäivät mielummin kadulle etsimään kohtalotovereitaan keskustellakseen heidän kanssaan. Se kertoo jotakin paikallisseurakunnan ilmeestä.
Valkoinen raivo
Opettajien opittu avuttomuus kiusaajan edessä
- Myös Laurin vaatteita tuhottiin, laukkuja silputtiin, koulutarvikkeita rikottiin. Kun äiti lopulta suostui tulemaan kouluun puhumaan asiasta, opettajat sanoivat, että mitään tällaista ei ole tapahtunut. "Eli aikuiset ilmoittivat, että se, mitä olin kokenut, ei ole totta."
Kauhajoen murhat poikivat
yli 120 koulu-uhkausta - IS
Raskolnikov
:: Wikipedia
Pyhän pimeä puoli
2000-luvun Suomessa tabut liittyvät yhä
kotiin, uskontoon ja isänmaahan.
Helsingin Ylioppilaslehti 13/2008
kotiin, uskontoon ja isänmaahan.
Helsingin Ylioppilaslehti 13/2008
Hengellistä ateismia
:: Jyrki Kasvi blogi
" Tiedän Päivi Räsäsen kirjoittaneen lastunsa sairasvuoteella, mutta silti hänen käsitystään on mahdotonta hyväksyä. Räsäsen kirjoitus loukkaa syvästi monien suomalaisten uskonnotonta vakaumusta. Ihmettelenkin, miksei valtamedia ole nostanut puoluejohtaja Räsäsen kannanottoa julkisuuteen. Netissä aiheesta on sentään keskusteltu raivokkaasti. PS: Kaikkien aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea Suomen kuvalehden viimeisimmästä numerosta (40/2008) artikkeli nimeltä Valkoinen raivo. Se kertoo hyvin, mitä koulukiusaamisesta voi pahimmillaan seurata … ja miten kyvyttömiä kouluissa on oltu koulukiusaamisen torjunnassa."
Pisa-testien pimeä puoli YLE
Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa
Pimeän puolemme ymmärtäminen
kirja Hollis, JamesThe Führer once told his secretary that during one of the regular beatings given him by his father he was able to stop crying, to feel nothing, and even to count the thirty-two blows he received. - Alice Miller
Väkivalta ja pyhä
RENÉ GIRARDIN USKONTOTEOLOGIA
arvostelu Risto Saarinen
How To Scapegoat the Leader
- an introduction to Girard (englanniksi)
Kirkon kristallisoitunut
alemmuuskompleksi
Lapseni on meedio
:: häpeä, pelko ja ekstaasi
KEYWORDS:: Perheväkivalta trauma angsti zeitgeist rikos rangaistus dostojevski nuorisotutkimus tutkimus kartoitus eduskunta kuntavaalit pidättyvyys eduskuntavaalit ehdokkaat äänestyskone ehdokaskone vihreät ihmisoikeudet koulukiusaaminen painajaiset selviäminen koulukiusaamisesta selviytynyt rakenteellinen terapia johtopäätökset turvallinen koulu psykologia psykoanalyysi sopeutuminen epäsosiaalinen epäsosiaalisuus häpeä depressio oireet oirehtiva nuoruus katkeruus vanhempainilta unettomus raivokohtaukset itkuinen yökastelu terrori ryhmäpaine sosiaaliset taidot sosiologia kauhajoen murhat joukkomurha tappaja arvoitus kysymys uskonkappale ihmisyys inhimillisyys kestokyky sietokyky syrjäytyminen syrjäytyneet nihilismi luonnonvalinta evoluutio raamattu uskova kristitty luterilainen fi net humanismi ontologia filosofia ihmisviha keskustelu keskustelupalsta irc galleria.
Tekstit
8 kommenttia:
"Autoratiivinen kulttuuri, Fasismi ja muu ihmisvihamielinen ihmiskuva, ei nouse mistään muualta kuin kasvatusjulmuudesta."
On aika kyseenalaisen yksipuolinen ajattelutapa redusoidessaan koko kulttuurin psyykkeeseen - jonka voisi vaihtoehtoisesti mm. ymmärtää itsessään kulttuurin ja sen ajattelutapojen luomaksi käsitteeksi, jolloin ajatus yksipuolisesta determinaatiosta kyseenalaistuisi jne.
Kirkon lisäksi voisi ehkä kysyä myös yhteiskunnan suhdetta aiheisiin, sen jaettujen uskomusten ja merkitysten väkivaltaisuutta; kyseessä on nykyään kuitenkin monille ehkä se ensisijaisempi yhteisö maailmankuvineen.
Kirkko ei nyt sattuvista historiallisista syistä ole pelkkä harrastepaja ja tai hartausmaja suomalaisille vaan ankara mielentila. Identiteetin rajaaja ja osoittaja.
Meitä on ajettu miekan ja helvetin voimalla kirkon (siis kuninkaan/valtion kirkon) kristityiksi 700 vuoden ajan. Pakolla, painostuksella ja voimalla. Kirkkokuriin, kirkon nuhteeseen, kunnon kristityiksi - vain kirkon määrittämien kriteerien kautta hyväksytyksi ja täysivaltaiseksi kansalaiseksi.
Suomi on selkein mallioppilas valtioista siitä kuinka tarkkaan uskonto on määritellyt kulttuurisesti monomaaniset kasvatusnormit ja päämäärät. Lähes täydellisesti.
Muutos on tietysti käynnissä mutta hitaammin kuin ihmiset kuvittelevat koska menneisyyden vaikutusta torjutaan ja vähätellään.
Mitä ei tunneta, sitä ei osata purkaa.
Kasvatusväkivalta on erittäin suosittu aikuisten olon sadistinen helpotustapa vielä nykyäänkin. Tukistaminen on vielä kolmasosalle kasvattajista välttämätön kikka. Tukan repiminen. Miksi ei samaa metodia koeteta vielä työpaikalla alaisiin?
Jos kirkon merkitystä ja suomalaisen historiaa ei ymmärrä, ei ymmärretä sitä muottia, suomalaisen pakkomielteistä tapaa muokata lapsia jopa väkivallalla yhteisön ihanteita toteuttavaksi jäseneksi.
Ehkäpä niin. En oikeastaan tarkoittanutkaan, että kirkolla ei olisi mitään historiallista ja nykyaikaankin vahvasti ulottuvaa merkitystä. Sittemmin on kuitenkin muodostunut myös aika paljon ihan muualta kuin kirkon taholta tulevia, suomalaisille kenties uutta "ankaraa mielentilaa" luovia arvoja ja normeja, joita voisi myös kritisoida. Mistä tulevin kriteerein ihmisiä tänään väkivalloin painostetaan nyky-yhteiskunnan ja tulevaisuuden hyväksytyiksi ja täysivaltaisiksi kansalaisiksi? Väittäisin, ettei pelkästään tai edes enimmäkseen kirkollisin kriteerein.
Tietysti myös joka ajan (ei vain menneen) uskonnollinen yhteisöllisyys kaipaa kritiikkiä. Kokonaiskulttuurin osalta kirkko on kuitenkin nykyisin liiankin helppo ampumataulu, mielestäni.
Sanottakoon, että pidin uskonnollisten yhteisöjen ja eräiden suuntausten arviointiasi sinänsä hyvin tarkkanäköisenä ja osuvana. Hyvä lienee silti tosiaan myös muistaa, ettei demonisointia piispan blogissa nytkään harrastanut hän itse tai "kirkko" vaan jokunen yksittäinen blogin kommentoija kaikkiaan moniäänisemmän keskustelun joukossa.
Minua vain häkellyttää, kuinka unohdetaan kuninkaan valtiokirkon ajamat kovat arvot, tyly työetiikka maaorjille ja armoton syntikulttuurin ihmiskuva - ja nyt syytetään sokeasti vain amerikkalaisuutta asenteista, jotka ovat olleet täällä paavin lähetystyöntekijöiden toimesta 700-vuotta.
Ei ole yhtään ihme tässä häpeäkulttuurissa että lapset puurtavat pala kurkussa ja tunteet jumissa super-PISA-tuloksia välttääkseen huonommuden häpeän ja voidakseen aina näyttää perheen maineesta huolestuneelle äidilleen olevansa naapurin Erkkiä parempi.
Agricola tallensi paperille moralisointinsa pakanakansasta ja säilytti samalla ainutlaatuisen kuvan suomalaisista "hippi"yhteisöistä, joissa ei avioliittoa, seksuaalista syntiä tai stressiä tunnettu.
Kirkko on nyt tärkeä monelle ihmiselle "humaaneista" ja ihanien kirkkohäärituaalien syistä eivätkä he ymmärrä sitä vieraannuttavaa aivopesuprosessia, jonka kautta meidät on ehdollisettu nimenomaan pelolla ja uhan välttämisellä vieraan kirkon vapahdettaviksi.
Alkuperäinen kulttuurimme tuhottiin kuin intiaanireservaateissa eikä se näytä ihmeemmin hetkauttavan ketään.
Mielestäni selkeästi kyllä viittaan juuri boltsiblogin kommentoijiin tekstini alussa että aivan niin.
Mutta vaikka piispat ovat kyllä vaimentaneet omat perinteisen tuomion ja halveksunnan jylynsä julkisista puheista niin eivät kuitenkaan kirkon "virallista" oppidogmatiikkaa, joka on käytännössä katolilaisen kirkon sokea magiasoppa ja syntioppi.
Sakastissa piispat irtisanovat ja pilkkaavat julkihomoja uhkana "kirkon maineelle" ja yhtenäisyydelle ilman humaaneja estoja. Perinteisesti ilman tasa-arvon ymmärrystä ja tarvetta. Perinteitä kunnioittaen. Ilman mitään humanismin alkeita tai pohdintaa.
Maine, profiili, maine.
Mikään ei nyt ohjaa kirkon toimintaa kuin yleinen mielipide sillä kirkkovene on ilman ohjastajia. Piispat vetoavat tasa-arvolakiin eivätkä tasa-arvoon.
Vaikka humaaneja päätöksiä tullaan tekemään niin luterilaiset piispat tekevät ne taas vain hampaitaan kirskutelleen, pakon sanelemana, omaa fundamentalistista oppiaan vastaan.
Kyllä kirkko toisaalta tunnetaan meillä hyvin yleisesti nimenomaan jonkinlaisena "aivopesukoneistona" sekä aivan omanlaisekseen ihannekuvaksi romantisoidun "alkuperäisen suomalaisuuden" tuhoajana. Nämä ajatukset ovat tiheään esillä kulttuurikeskustelijoiden toimesta, ja niille on myös vahvahko populaari tilaus. Esimerkkikuvana tästä vaikkapa taannoinen Ylen suurimpien suomalaisten äänestys, jossa 14.nneksi sijoittui itse tuttu "kansallissankarimme" Lalli. Muut ensi sijassa kristinuskoon liittyvät hahmot jäivät kauas taakse...
Ja kirkko on helisemässä kantoineen yleisen mielipiteen edessä, aivan kuten sanoit. Tekipä se melkein mitä tahansa, sen julistetaan ennen pitkää olevan katastrofaalisen väärässä. Surullisen totta lienee kyllä sekin, että oma päätöksentekonsa näyttää toisinaan ajelehtivan myös ihan vapaaehtoisesti miellyttävien yleistuulten vietävänä.
Vähän epäilisin noita väitteitä piispojen (kenen, kaikkienko?) pohjimmaisesta vastentahtoisuudesta kaikkia humaaneja päätöksiä kohtaan ja homojen pilkkaamisesta kulissien takana - varmaan ne edustivatkin jonkinlaista kohtalaisen vapaata ilmaisua...
"Mielestäni selkeästi kyllä viittaan juuri boltsiblogin kommentoijiin tekstini alussa että aivan niin."
Niin toki teet.
Olet varmasti oikeassa siinä, että monia asioita ja näkökohtia uskonnon historialliseen painoon liittyen myös sivuutetaan ja ei osata tunnistaa. Kuitenkin jopa sitä dogmatiikan perintöäkin voidaan ja tuleekin lähestyä myös muilla tavoin kuin väkivaltauskonnolliseksi syyllisyysmekanismiksi analysoiden, joka on sinänsä valaiseva mutta ei ainut pätevä näkökulma.
Eipä joka tapauksessa päästä siitäkään, että esimerkiksi "amerikkalainen" kilpailuajattelu on yhteydessä myös aivan omanlaisiinsa, voimistuviin nykyajan asenteisiin, jollaisia kirkko on tuskin koskaan pyrkinyt meihin juurruttamaan ja jollaisia ei myöskään kritisoida yhtään liikaa.
Olen kuullut ensikäden kertomuksia asianomaisilta, kuinka piispat ovat sakastissa rikkoneet pastoraalisen ripin vaikenemisvalansa ja tuominnut muiden kirkon työntekijöiden kuullen homotyöntekijän erilaisuuden uhaksi kirkolle ja heteroseksuaalisen ihmiskuvan turvallisille, perhekeskeisille "perinteille".
Ja erottanut sitten erilaisen papin tehtävästään parin viikon päästä mukavilla tekosyillä, "seurakunnan säästösyillä".
Erityisesti minua ällöttää piispojen jatkuva patriarkaattinen perusfundamentalismi, siirappikäsite "pyhä avioliitto", jonka esim Luther kumosi ja kielsi selväsanaisesti yksilön puolustukseksi - mutta se ei luterilaisia piispoja tunnu kiinnostavan.
Dogmatiikka on hauskaa.
Kun sen niin osaa ottaa.
En ole niin nauranut millään luennoilla kuin aikoinaan dogmatiikan luennoilla, kun meillä oli maailmanluokan proffaluennoitsija, joka tiesi Kaiken kristinuskon historiasta ja sen paradoksaalisuudesta. Monty Python jää toiseksi dogmatiikan historian kanssa.
Dogmatiikkaa vähänkään tunteva tietää, että dogmatiikka (oikean opin rakennelma) on alunperin vapiseva ase.
Hyökkäysase ja tuomionjulistus vääräoppisia kohtaan.
Ja että kirkko on ainoa "oikea" vene "Jumalan sanoille", joiden tulkinta on historian saatossa huojunut kuin ruorijuopon kapteenin ohjaama Silja Line-bilepaatti saaristossa. Natsi-Goebbels luki innokkaasti dogmatiikkaa ja katolisen kirkon inkvisition hallintakeinoja.
Kirkkoa verrataan ylpeästi kristukseen. Kirkko kristuksen sijaisena.
What a joke. Jeesuksen omistusoikeuden omistajat.
Instituutiota verrataan ylimielisesti äärettömän persoonalliseen, kapinalliseen ja karismaattiseen henkilöön? What a killing joke.
Dogmatiikkaa, kirkon "täydellistymispyrkimyksiä" "puhtaan" opin määrittelyssä ei voi käsitellä ymmärryksellä ilman että sitä käsitellään totaalisen historiallisena ja täysin poliittisena ilmiönä, väkivaltakoneiston ytimeksi ja moottoriksi sunniteltuna väkivipuna.
Kirkon (valtio)opin tärkein instrumentti on ollut aikaisemmin erilaisten ja heikkojen halveksunta. Köyhyyden ylistäminen köyhyyden poistamista vastustaen.
Yhteisön arvostamia onnistujia kirkko instituutiona kannustaa hyvään mieleen ja armon kokemiseen. Se, joka uskoo helposti kirkon julistaman onnen "vain uskosta" eikä ruuasta tai muusta hyvinvoinnista, on kirkolle otollinen jäsen. Joka näkee yksilölliset syntinsä suurimmaksi taakaksi, saa kirkolta helpoimin autuudenjulistuksen.
Systeemin tai perheväkivallan uhrit joutuvat nolosti pohtimaan kirkollisessa ihmiskuvassa omia syntejään mielummin kuin toisten syntejä.
Kirkon vaatimus yksilön tyytyväisyyten ja onneen kirkon ihmeellisten sakramenttien kautta torjuu sosiaalisen ja poliittisen muutoksen ensisijaisen tarpeen. Muutosta julistavat ihmiset ikäänkuin vastustavat kirkon tyytyväisyyden ja nöyryyden oppeja. Poliittinen kirkko kaipaa siis epäpoliittisia jäseniä. Kunnon kansalaisia, jotka eivät rettelöi luomakunnan ja kuninkaan järjestystä vastaan.
Kirkko muuttui humanistiseksi armotehtaaksi vain ulkoisten voimien pakosta, hteiskunnan muuttumisen myötä.
Instituution uskonmäärittelyssä ei ole mitään ajatonta.
Jos unohdetaan dogmatiikan poliittinen historia ja pidetään sitä vain uskonnollisena ja jumalallisen inspiroituna sanailuna, ei voida ymmärtää kirkon alkuperäisiä, todellisia valtapyrkimyksiä ja kilpailijoiden poliittista vainoa.
Jos kirkolliskokouksissa ratkottiin tappelemalla ja nyrkin voimalla oppikysymyksiä, niistä keinoista voi paljonkin päätellä dogmatiikan todellisista perusteista. Dogmatiikan tärkeimpiä päämääriä oli antaa pohja inkvisitiolle, joka perustettiin valtiokirkon statuksen saavuttamisen jälkeen, jotta kirkko olisi ainoa uskonto valtiossa - ja siis valtiota tehokkaimmin tukeva ja yhdistävä uskonto.
Ja jos ei ymmärretä, kuinka suuri osa kirkkoisistä oli seksuaalisuutensa hellenistisen ylimistöperhekulttuurin ja taloudellisen perintökulttuurin takia kieltäneitä kaappihomoseksuaaleja ja siis siksi ahdistuksessaan aktiivisia seksuaalisuuden vihaajia, ei voi ymmärtää lainkaan uskovaisuuden neuroottista perusolemusta ja "puhtausoppia" tänäkään päivänä mm suomalaisessa viidesläisyydessä ja kirkon viidesläisten nuoristotyöntekijöiden nuorisotyössä.
Historiallisen Jeesuksen vääristäminen oli jo Paavalin pääpointti, mitens se Paavali sen väänsi että ettei hän "halua tuntea mitään muuta, paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna".
Hittoon siis historiallinen Jesse.
Paavalihan ei pitänyt Jeesusta lainkaan originaalina jumalolentona vaan adoptoituna superprofeettana, joka tahdonvoimallaan lumosi Jumalan, mikä taas on niin vastoin katolisen/luterilaisen kirkon perusdogmaa että.
Luterilainen kirkko on toki löytänyt originaalin Jeesuksen sanomaa nyt uudestaan, toki - kunhan se käärii 100 miljoonaa puhdasta voittoa valtiollisella yhteisöverotusoikeudella, sijoitustoiminnalla ja alunperin kymmenysperiaatteella väkivaltaisesti köyhiltä suomalaisilta pakkolunastetuilla maaomaisuuksilla.
Suomalainen kirkko kieltää historiansa kaikin tavoin, törkeimmin juuri fasistisen valkoisen kirkon ajankohdan sisällisodan aktiivisena toimijana ja valtioterrorin, mm. fasististen uhkailuryhmien ja jääkäriliikkeen kannustajana ennen sotaa, osana sodan synnyttäjiä.
Aivan kuin menneisyyttä ei olisi, haihtuneen historian jäljiltä on vain kirkon rentoutunut nykytyyli haalia hiljaisia kastettavia veronmaksajia hempeällä armon julistuksella.
Katolilaisuus vallan teologiana sen sijaan tuntuu piispoja taas aivan erityisesti kiinnostavan päivä päivältä enemmän. Joka vuosi luterilaisia pappeja ja piispoja käy polvillaan ja kirjaimellisesti suutelemassa paavin rubiinisormusta Vatikaanissa.
Aivan käsittämätöntä - toisaalta historiallisesti täysin ymmärrettävää.
"Matti Myllykosken mielestä uskon vastakohta ei ole epäilys vaan uskottelu".
Esimerkkiviite avioliittokäsityksestä:
http://www.geocities.com/jvilkka/AvioliittoKeskiajalla.htm#_Toc39819934
.
"Dogmatiikkaa, kirkon 'täydellistymispyrkimyksiä' 'puhtaan' opin määrittelyssä ei voi käsitellä ymmärryksellä ilman että sitä käsitellään totaalisen historiallisena ja täysin poliittisena ilmiönä, väkivaltakoneiston ytimeksi ja moottoriksi sunniteltuna väkivipuna."
No kyllä itse asiassa voidaankin, mutta olen samaa mieltä siitä, ettei tulisi. Mutta: jos toisaalta haluttaisiin kieltää kokonaan ja totaalisesti kaikki muut mahdolliset tavat käsitellä, niin oltaisiinko silloin paljonkaan avarammin ajattelevia kuin paatuneimmat pyhän institutionalisoijat?
Jos äärettömän persoonallisella, kapinallisella jne. ei voida ajatella olevan mitään mahdollisuuksia toteutua yhteisöllisesti jopa instituutioissa (esim. kirkossa), niin mitä mahdollisuuksia sillä on sitten toteutua yhtään missään ihmisten yhteisessä kanssakäymisessä tai lopulta edes yksilöissä "eristettyinä"? Saman tien voitaisiin tällöin suhtautua täysin ja yksinomaan kyynis-kriittisesti kaikkeen ihmisten kanssakäymiseen, kuin myös ihmisiin yksilöinä: kaikki yhtä suurta poliittista väkivaltakoneistoa vipuineen ja voimineen.
Tämä huomioiden esimerkiksi katolisen uskonnollisuuden muotojen tai meidän luterilaisen kirkkojemme sakramenttien ja uskovien niihin liittyvän rituaalisen toiminnan näkeminen pelkästään instituutiojumalan kumarteluna olisi melko sokeaa. Samoin oltaisiin helposti hyvin yksipuolisia, jos joidenkin uskonnollisten yhteisöjen ja niihin kuuluvien uskonnollisuus nähtäisiin pelkästään johtajien patoutumien toteuttamisena tms.
Tarpeellinen ja korvaamattoman tärkeä (historiallis-sosiaalis-)kriittinen näkökulma tietysti on, eikä sille tule asettaa muita esteitä kuin se, että muitakin näkökulmia kaikesta huolimatta on olemassa.
Dogmatiikka alkaa jo alkukirkosta ja Raamatun kirjoista. Se on muutakin kuin oman aikamme sosiaalihistorioivan järjen naurunaihe. Ilman yhteisöllistä kanssakäymistä ei olisi ollut yhteisöjäkään, eikä mm. minkäänlaista sanoman välittämistä. Ei mitään kanssakäymistä ja yhteistä toimintaa, ei silloin eikä myöhemminkään kirkossa.
Sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta piittaamattoman saarnaamisen kritiikkisi oli jälleen nähdäkseni aivan oikeaan osuvaa. Mutta kristinuskossa historioineen elää myös Jeesuksen hahmosta alkava, kiistämätön ja syvä kärsivien auttamisen ja puolustamisen sanoma. Se ei ole mikään humanismin tai viimeaikaisten yhteiskunnallisten muutosten tuote vaan jotain aivan muuta. Ennemminkin humaaniuden ja tasa-arvon taustoja ja syitä voisi historiallisesti haeskella tuolta suunnalta kuin päinvastoin, jos näiden kahden yhteyksiä analysoida halutaan.
Samoin kirkossa on paljon toimijoita, jotka toimivat syvästä henkilökohtaisesta vakaumuksesta tuon edellä mainitun kristillisen ydinsanoman ilmaiseman sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Myös he ovat sitä "kirkkoa", jota on yleisesti tapana parjata milloin mistäkin syystä.
Paavalin tulkintasi herättää vähän kyllä epäilyksiä, mutta en siitä nyt ala yrittää kiistellä. Joka tapauksessa olisi myöskin naiivia olettaa vain ja ainoastaan historiallis-kriittisen otteen "historiallisen Jeesuksen" olevan jokin puhdas totuus itse, siinä missä sen puuttuminen samalla nähtäisiin aina pelkkänä valheena. Erityisesti uskon perustaminen kriittisten metodien tuottamille muita todennäköisemmille totuuksille olisi tietyllä tapaa tahattoman huvittavaa.
Vielä: Ovathan nuo kertomasi piispoista aika karmeaa kuultavaa. Ei voi kuin uskoa ja toivoa, että kaikki Suomen piispat eivät ole tuollaisia!
Myllykosken jutut ovat ihan hyvää luettavaa.
Sitä minä en noihin avioliittoihin liittyen kaikesta huolimatta oikein ymmärrä, että jos ihmiset yleisesti ajattelevat parisuhdetta kasvavassa määrin vain itsestään käsin ja kaikkiaan sitoutuvat yhteiselämään yhä heikommin, mistä sitten kärsivät kaikki lapsia myöten, niin näin ollessa tätä ei saisi kukaan piispa tai muukaan ääneen sanoa, ja sanoa, että se joskus tai peräti usein olosuhteetkin huomioiden voi olla suorastaan väärin(!!), tulematta näin sanoessaan leimatuksi täysin ymmärtämättömäksi, vanhoilliseksi moralistiksi.
Lähetä kommentti