Seminaari: Olisiko kirkon pyydettävä anteeksi vuoden 1918 tapahtumiaKirkon järjestämässä keskustelutilaisuudessa julistettiin kirkolle vapautuksen evankeliumia, että kirkon ei tarvitse pyytää anteeksi. Suloinen konsensus vallitsi rauhantahtoisessa tilaisuudessa, jossa haluttiin ennemmin katsoa tulevaisuuteen, "ettei vastaavanlaista tapahtuisi enää". Silti kirkko kieltää yhä aktiivisen ja virallisen roolinsa ennen sotaa poliittisena kärjistäjänä, uskonnon sekoittamiseen oikeistolaisessa, monarkiaa ajavassa propagandassa ja sisällissodan julmuuksien toteuttamisessa.
Suomen historian professori Irma Sulkunen kysyi, kuka voisi esittää anteeksipyynnön kirkon nimissä. Vaikka virallinen kirkko asettuikin sisällissodassa valkoisten puolelle, myös punaiset olivat kirkon jäseniä.Mikä on tämän lausahduksen logiikka? Eli punaisten kohtalo joutua lapsena kastetuiksi ja kirkon jäseniksi estää kirkkoa pyytämästä jäseniltään anteeksi?- Kotimaa
Seminaarin järjestäjät ovat suloisesti unohtaneet valtiokirkon täydellisen ideologisen sitoutumisen perustuslakia myöten ja tiiviin propagandaliiton oikeistolaisten kanssa vuosina 1917 - n. 1965.
Tilaisuuden keskustelijat ja esitelmöitsijät oli valittu tarkasti positiivisen konsensushengen aikaansaamiseksi. Tilaisuus oli kaukana kohtaamisesta ja monitahoisesta keskustelutilaisuudesta. Yleisön joukosta kuuluikin lopuksi ihmettelyä, että miten tilaisuuden keskustelijat eivät näe uhrien kannalta kirkon virallisen johdon sekaantuneen valkoisten poliittiseen toimintaan.
Keskustelussa oli outo näkökulma kirkon olemukseen. Vaikka kirkko on äärimmäisen hierarkinen ja ammattikunnittain tiukasti rajattu, niin piispa Huotarille oli itsestään selvää, että "kirkko ei ollut yksi yhtenäinen instituutio" ennen sisällissotaa. Että silloiset piispojenkin teot ja puheet olivat vain yksityishenkilöiden toimintoja. Ruotsin kuninkaan ajoista voimassa olevassa kirkkolaissa virkaa tekevää pappismiestä ei voi kyllä nähdä mitenkään yksityishenkilönä, millään tavoin.
Piispojen kirkkokuva on yhä suoraan Katolisen kirkon kuvastosta. Koska kirkko on siinä käsityksessä Jumalan perustama ja pyhän "muuttumattoman" succession jatkumo, ei kirkko voi olla ollut fasistinen organisaatio tai siis mitenkään väärässä, vain yksilöt kirkossa ovat "hairahtuneet". Jos kirkko olisi ollut väärässä, olisi Jumala ollut väärässä. Piispoille on mahdotonta nähdä kirkon oppien, toimintatapojen ja perusteiden täydellinen muuntuminen 80 vuoden aikana ulkoisen paineen, eurooppalaisen humanistisen ihmisnäkemyksen vuoksi. Kirkon opetusten mukaan kirkko tuo maailmaan valkeutta, ei toisin päin.
Useat piispat olivat aktiivisesti sisällissodan aikana kannattamassa keskitysleirejä myös lapsille ja naisille sekä teloituksia "Herran pelon ja nuhteen palauttamiseksi". Kirkkoherrat olivat innolla järjestämässä nälkään kuoleville vangeille pakollisia kristinuskon "oppitunteja", kovennettuja kinkereitä syntisille, propagandaa vastoin vankien valinnan mahdollisuutta. Ennen sisällissotaa kirkolliskokouksessa piispat olivat räikeän avoimesti poliittisia puheissaan ja kirjoituksissaan, joten kirkolla oli selkeä poliittinen kanta ja paatos. Mutta enää kirkon edustajat eivät näe vastuuta tästä kirkon linjasta millään tavoin.
Kirkko ei missään vaiheessa yrittänyt estää teloituksia ympäri Suomen. Valkoiset saivat järjestää voitonjuhlia suojeluskuntien lippujen kera - kirkoissa. Edes punaisten menehtyneiden nimiä luettiin hyvin harvoissa kirkoissa. Piispoja ei huolettanut poliittisten asetelmien kärjistäminen sodan jälkeenkään.
Onneksi kirkko on sentään pystynyt antamaan itse itselleen anteeksi:
"Omista uskonnoistamme ja uskostamme voi kukin tänään etsiä rauhaa ja ihmisarvoa kunnioittavia puolia", Huotari tiivisti.Tärkeintä on siis unohtaa kirkon väkivaltainen ja poliittinen menneisyys ja kurkottaa vain uskonnon positiivisiin puoliin ja mahdollisuuksiin.
Tilaisuudessa piispa Voitto Huotari esitti myös erittäin omituisen vastakkainasettelun yleisön ihmettelyn vastineeksi.
"Kumpi tärkeämpää, se, että pyytäisin anteeksi vai että siunaan (omaisten pyynnöstä) punaisten hautoja?"Ikään kuin nämä olisivat jotenkin vastakkaiset valinnat. Retorista venkoilua ja hämäämistä. Totuuden torjuntataistelua.
Helsingin Sanomien uutisoinnissa esiteltiin tätä kirkon seminaaritilaisuutta ikään kuin puolueettomana prosessina:
" Kirkolta ei kaivata anteeksipyyntöä punaisille.Eli kirkon järjestämän seminaarin julkilausumaa esitetään uutisena.
Kirkolta ei kaivata anteeksipyyntöä siitä, mitä sen edustajat tekivät sisällissodassa 1918. Sen sijaa lisää tutkimusta etenkin paikallisista tapahtumista saisi olla lisää, ja sitä on luvassakin. "
Ja koko kavalkadin huipuksi tilaisuudessa poliitikko kutsui uskomattoman velmusti itseään "tutkijoiden edustajaksi" korottaakseen omaa "objektiivista" profiiliaan:
-"Ei", vastasi kirkon anteeksipyynnön tarpeellisuutta koskevaan kysymykseen kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd). Hänet oli kutsuttu seminaariin työväenliikkeen edustajana, mutta hän itse sanoi edustavansa tutkijoita.Missä ulottuvuudessa poliitikko voi olla millään tavoin tutkija? Poliitikko on aina demagogi, jonka tavoitteena ei ole tieto vaan vaikuttaminen valittujen päämäärien ja yhteiskuntarauhan mukaan.
- Mutta jos joku haluaa tehdä tällaisen eleen, se kannattaa tehdä niin kauan kuin jotain työväenliikettä on, Tuomioja hauskutti yleisöä.
Yleisön joukossa esiintyi voimakasta ihmettelyä lopuksi siitä, että kirkko siunaa punaisten vainajia jopa joukkohaudoittain omaisten pyynnöstä, vaikka vainajat tiedettäisiin hyvin kirkkokriittisiksi henkilöiksi.
Kirkko on viime vuosina pyynnöstä siunannut myös punavankien joukkohautoja. Eduskunnan oikeusasiamiehen mukaan asiassa ei juridisesti ole ongelmaa.
- Kotimaa
Piispa Voitto Huotari muistutti, että vuoden 1918 tapahtumien aiheuttama syyllisyys ja häpeä vaikuttivat merkittävästi siihen, että kirkko alkoi rakentaa yhteistyötä työväestön kanssa.Kaikki tuntemani sosiaalihistorian tutkijat näkevätkin asian niin, että kuninkaan ja keisarin kirkko on lopulta "pakotettu" vasemmistolaisten liikkeiden suosion vuoksi yhteiskunnalliseksi ja hyvinvointia edistäväksi osapuoleksi, "lähelle kansaa". Vaikka kirkon ideaalit ja opetukset olisivatkin nyt aivan eri pohjalta kuin ennen ja kehitys ehdottomasta Tuomitsijasta hyvän olon Kansakirkoksi, on vastenmielistä pakoilla omaa veristä menneisyyttään väkivaltakoneiston tärkeänä osana.- Kotimaa
Perustuslaissa kirkko on muurattu sotailaspappeja myöten valtion jalustaan. Viimeistään armeijassa sotilaspojat pakotettiin kuuntelemaan kirkon vanhatestamentillista sanomaa mahtavasta Jumalasta. En tiedä tarkalleen milloin uskonnonvapaus armeijassa toteutui mutta kovin myöhään.
Se kaari on pitkä, kuninkaan etujen vahtikoirasta aina maailmansotaa käyvän kansakunnan propagandaministeriön pyörittäjäksi, Jumalan tahdon välittäjänä valtapoliittisesti korrektisti. Kirkon politiikka on ollut kärkkäästi valtapolitiikkaa tukevaa ylivoimaisen etuoikeuden saavuttamiseksi - yli muiden uskontojen.
Uskonto on ollut tärkeimpiä väkivallan oikeuttajia valtiovallan näkökulmasta.
Tutkimattomana ilmiönä Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen tukevahko Punavankileirit 1918 tuo esiin vankileireillä kesä-syyskuussa 1918 harjoitetun "kasvatustyön". Sotavankilaitos perusti kasvatusosaston päällikkönään kirkkoherra Hannes Sjöblom (1874-1944), jota leireillä avustivat 16 pappia kasvatusjohtajina ja noin 90 kasvatusapulaista. Sjöblom oli kiistanalainen herranpalvelija. Hän piti hairahtuneiden punavankien valtavaa joukkoa "Jumalan lahjana Suomen kirkolle. Heihin piti juurruttaa porvarillinen maailmankatsomus", mutta virallisesti kirkko pysyi erossa leirilähetyksestä.
Herää kysymyksiä, oliko mieltä tarjota saarnaa ja ehtoollista, Kansalaiskunnon käsikirjaa, voimistelua ja laulua hoippuville ihmisille, jotka kaivoivat puunjuuria ja matoja ravinnokseen. Kun kuolinluku läheni 200:aa päivässä, huollontarve oli fyysisempi.
Eräät leirikasvattajatkin romahtivat makaaberista kokemuksestaan, "helvetin esipihasta", kuten nuori pappi Yrjö Alanen kuvasi. - HS.fi
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti