"The Sunday Times"-kriitikko ei aikoinaan tarttunut ison rahan markkinointihypeen ja romanttiseen hehkutukseen tämän nyt tuoreen Golden Globe-voittajan kohdalla. Ultraromanttinen ja traaginen asetelma ei houkutellut kriitikkoa siinä mielessä mitä markkinointiajatus elokuvan tuotteistamisen takana koetti. Kriitikko katseli tarinaa ja kuunteli omia tuntemuksiaan, niin kuin kriitikon täytyisikin tehdä:
Atonement - Sovitus
The Sunday Times Review
"Its pedigree is perfect, but Atonement
falls prey to its own pretensions"
Sitten elokuvasta ( saattaa sisältää juonipaljastuksia ) ...
Elokuvan ongelma
on se, että päähenkilöt ovat välineitä, nukkeja suuren värisevän historiallisen tragedian lavasteina. Katsojiin halutaan pumpata tunteita ja epävarmuutta, jotta katsoja tuntisi toivoa ja täyttymyksen kaipuuta koko ajan vastavoimana elokuvan traagiselle viritykselle. Perustoive romanttisen tuotteistamisen takana.
Elokuvan vakava ongelma on jäykkä asetelmallisuus, jossa henkilöhahmot pyörittävät suurta tragediaa ja heidän tehtävänsä on tukea tiukasti romanttista paisuttelua. Henkilöhahmoilla on ennen kaikkea tehtävä mutta ei oikeastaan mitään karakteeria - heihin ei tarvitse samaistua prosessina kunhan ymmärtää katsojalle annetun tehtävän tuntea traagisia ja romanttisia tuntemuksia lähes jopa hahmojen puolesta.
Katsojan päätehtävä on tarkkailla tuntemuksiaan ja sovittaa ne oletettuun vireeseen elokuvan vihjeiden avulla. Katsoja voi kokea onnistumisen tunteita kun on mukana elokuvan ohjatussa tunne-flowssa.
Jos henkilöhahmon karakteeri on yhtä kuin tehtävä kertomuksessa, ei elokuvan käsikirjoituksessa ole välitetty uskottavuudesta. Tuotteistaminenhan viihdemarkkinoilla ei tunnetusti tarvitse uskottavuutta vaan kirkuvia huutomerkkejä ja alleviivauksia, tuotteistetun yksioikoisia signaaleja ja hahmoja. Henkilöhahmot eivät itse asiassa muutu lainkaan tässä kertomuksessa, mikä on jo aika hälyttävä merkki sanottavan puutteesta draamatuotteen sisällössä.
Samaistumista ei tarvita, tarvitaan vain katsojan suuri tarve romanttiseen tragediaan, kun tarvitaan kyseisen kaltaista tuotetta eli romanttista tragediaa. Tämä elokuva on mielestäni yksi tuotteistamisen ikävä ilmiö vaikka omaakin laatuelokuvan piirteitä. Ihan mukava elokuva katsoa, mutta lopun tragediaa lieventävä fantasiaosuus tuotti äärimmäisen epämiellyttävän kokemuksen.
Kun elokuva tekee itsensä tyhjäksi, turhaksi ja tarkoituksettomaksi loppukohtauksessa, mitä ajatteleva katsoja kokee elokuvan tehneen katsojille?
Miksi elokuvassa, jossa ensin ladataan hurjia oidipaalisenkin tragedian jännitteitä ja ihmisen julmuuden syvyyksiä jopa lapsen tietoisen teon kautta, sen lopussa äkkiä yritetäänkin sitten neutralisoida ja rikkoa koko elokuvan ajan rakennettua tragedian voimaa ja vieläpä sitten hihasta vedetyllä empatialla koko tarinan toivottomaan traagisuuteen syypäänä olleelle henkilölle? Minusta elokuvan tuottajat ovat sortuneet tässä niin valitettavan yleiseen tragedian väärinkäyttämiseen ja vesittämiseen viihdedraamana, kuin moni muukin tuotanto. Loppuratkaisu valitettavasti näkyy koko elokuvan ajan skeemana, jossa kohtalo on varsinainen pääosan esittäjä näyttelijöiden ohi.
Lopun ratkuisussa vedetään katsojalta matto pois ihmeellisellä pseudohumanistisella yleisempatialla, niin että katsojan elokuvan aikana rakentamat tunneviritykset katkaistaan ja "turhaututetaan" ällistyttävällä manipulaatiolla. Tällainen viihteellinen tragediapumppu happy endin omaisella lopulla nojautuu kai ajatukseen, että jokainen ihminen on vapautettava syyllisyyden taakasta, myös tietoiseen pahuuteen sortuneet tarinan karakteerit. Kaikki pääsee taivaaseen. Ja että jalo katsoja jalostuu tällaisesta lopun käsijarrukäännösdramaturgiasta. "Mitään pahaa ei tapahtunut, kaikki oli vain kohtaloa, toiset tuhonnut ihminen on itsensä uhri, häntäkin ajoi vain rakkaus, jne". No, älykäs katsoja voi yrittää kikkailla loppuratkaisun kohdalla omia tulkintojaan kertomuksen yllättävälle päähenkilön vaihdokselle ja vastustaa jotenkin pliisua loppusokerointia ironialla. Mutta ei hyvä.
Miksi tehdä tragedia, joka mitätöidään loppumetreillä kuin paniikkihäiriöinen lastentarhaopettaja, joka lukee lapsille Grimmin satuihin itse keksimänsä lopun?
Voiko olla pahempaa esimerkkiä kreikkalaisen tregediaperiaatteen väärinkäytöstä ja halventamista kuin tämä tuotanto, jossa käytetään tragediaa mutta pyritään osoittamaan lopun emotionaalisella käsijarrukäännöksellä, että ei nyt sittenkään olla niin traagisia. Katsojan säästämistä? Katsojan halventamista? Tragedia välineenä, kesytettynä hevosena?
KW: arvostelu, arvostelut, elokuvakritiikki, DVD, sotaelokuva seikkailu hybris oidipus odysseija arvio elokuva-arvio leffa leffat hyvä huono. palkinto palkitut palkittu voittajat.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti