Kun aikuiset pelkäävät Punahilkkaa, niin toimittaja laittaa otsikoksi että lapset pelkäävät.
Tämä on kautta maailman tutkitusti eniten lapsia kiinnostava satu. Se käsittelee aikuisten julmuutta, hyväuskoisuuden vaaroja, eksymistä, lapsen heräämistä ja pahuuden tiedostamista.
Joidenkin satusemantikkojen mukaan maailman vanhin "satu", kehitystarina. Samaa alkujuurta kuin Oidipus-teema (joka on ensin Gilgamesh-eepoksessa, mitä kreikkalaisen kulttuurin "ylivertaisuuden" sekoittamat teatteri- ym ammattilaiset eivät oppilaille kerro):
TUTKIELMA
POIS POLULTA
Seksuaalinen ja moraalinen projektio psykoseksuaalisten tragediatarinoiden tulkinnassa
Satu voi olla julma ja satu voi olla lohduttava. Mutta miksi vanhimmat sadut ovat julmimpia? Miksi juuri päähenkilön polulta eksyminen herättää kuulijan syvästäkin unesta kuuntelemaan nuotion ääressä puhuvaa tarinankertojaa?
Eurooppalainen tarinankerronta on pitkälle kreikkalaista ja mesopotamialaista perintöä, kuten jokainen amerikkalainen elokuvakin. Kreikkalaisille jumalat olivat samanlaisen mielenkiinnon kohde kuin saippuasarjat ja keltainen lehdistö nykyihmiselle ja vieläpä samasta syystä. Kohtalo ja tilannesidonnaiset yllykkeet kuljettivat Olympos-vuoren jumalia siinä missä ihmisiä.
"Egon" eli minuuden ylipainottunut, voimantuntoinen toteuttaminen näyttää olevan tiedostavien olentojen suurin myyttinen ongelma.
Punahilkka -tarina on ydintarina,
nk. myytti, sillä se on yksi vanhimmista ja purevimmista saduista. Punahilkka juontaa juurensa vanhoista initiaatioriiteistä, joissa eksymisellä ja palauttamisella sekä identiteetin uudelleen rakentamisella on ollut suuri merkitys. Olen kuullut usein opettajilta ja lasten vanhemmilta, kuinka tämä on se juurisatu, joka lumoaa lapset, kerta kerran jälkeen. Aikuiset ovat hämmennyksissä, miksi juuri julma ja kolkko tarina vetoaa lapsiin?
Minkä takia?
Myyteillä on pohjana aina rituaalisen tiedostamisen tausta. Rituaalisen jäsentämien ja rituaalisen identiteetin peilaamisen prosessi. Kymmenien vuosituhansien takaa.
Varhaiset tarinat ja uskonnolliset rituaalimielikuvat ovat olleet yhtä ja samaa elämänpiirin ja heimon uskomusfantasmakartoitusta. Rituaali ohjaa merkitystä ja ymmärrystä muutoksen ympärillä. Uskonnolla on kaksi varhaista funktiota: yksilön liittäminen ryhmään ja ryhmän identiteetin, tabujen kartoittaminen.
Punahilkka -tarina on todennäköisesti aivan samaa tarinajuonta kuin arvostetumpi Oidipus -tarina.
Kummassakin tarinassa päähenkilö kulkeutuu hybriksensä (vaativan egonsa) perässä ja aiheuttaa tabujen tuhoamisen jälkeen tuhoa itselleen etsiessään itsetoteutusta mielihyvän kautta. Näissä tarinoissa välittömän mielihyvän ja hyödyn perässä kulkeva päähenkilö lankeaa väistämättä hamartiaan, kohtalokkaaseen erehdykseen.
Toiseus
Molemmat tarinat käsittelevät lapsuuden psykoseksuaalista kehitystä ja myös aikuisen problematiikkaa narsistisena, itseään toteuttavana ihmisenä. Yhteisö määrittelee häpeän, joka säännönmukaisesti ehdollistaa yksilön nautintohakuisuuden, ja yhteisön traumasensitiivisyys luo ne edellytykset, joilla inhimillisyys ehdollistuu yksilön superegoksi. Punahilkalle ja Oidipukselle yhteinen tematiikka yhdistää useimpia nykyelokuvia ja siten nuoremman sukupolven ihmiskuvaa: jatkumo on suora.
Amerikkalaisista elokuvista on melkein aina analysoitavissa esiin oidipusongelma, joka liittyy päähenkilön egoon ja yhteisön kriisiin. Oidipuksen tapaan traaginen roolihahmo etsii itsensä ulkopuolelta ratkaisua moraaliseen ongelmaan, joka tosiasiassa on osa häntä itseään. Nykyelokuvan dramaturgiaan on tosin Aristoteleelta kelvannut yleensä kaikki muu paitsi traaginen loppu. Oidipuksen tapaan traaginen roolihahmo etsii amerikkalaisissa elokuvissa itsensä ulkopuolelta ratkaisua moraaliseen ongelmaan, joka tosiasiassa on osa häntä itseään.
Aidosti tragediapainotteisissa tarinoissa päähenkilön inhimillisyys tuhoutuu hänen joutuessaan rikkomaan tabuja ja elämän pääsääntöjä. Tämä teema liittyy freudilaisesti ihmisen sadistisen ja masokistisen mielihyvän ja omakuvan problematiikkaan. Ihminen haluaa olla itsenäinen mutta myös riippuvainen ja samaistuva; raiskatuista tulee raiskaajia, kiusatuista kiusaajia: tämä ilmiö ilmenee usein paradoksaalisena jännitteenä itsen ja toiseuden hallinnassa.
Toiseus ja varsinkin sen pakonomaiset hallintaprosessit tunnetaan modernin kirjallisuudentulkinnan avaintekijöinä; viimeisimpinä esimerkkeinä tästä Kari Hotakaisen menestysromaani Juoksuhaudantie (2003) sekä ruotsinsuomalaisen Carl- Johan Vallgrenin Tarina merkillisestä rakkaudesta (2003). Päähenkilö käyttää itse omaa toiseutta tehokeinona. Hylätystä tulee pelastaja, suurin ego-seikkailu: tappio käännetään voitoksi.
Toiseus on yllättäen sekä freudilaisittain että jungilaisittain oleellinen käsite. Ilman tätä käsitettä ei olisi olemassa kumpaakaan ihmiselämän tulkintamuotoa eikä länsimaalaista psykologiaa ylipäänsä!
Jungin värikäs varjo
Jungilaisittain tarkasteltuna toiseuteen liittyvät liian voimakkaat hallintaprosessit ovat kehittymättömän persoonallisuuden puuttuva/häiritsevä osa ihmisen "sub-tajunnassa", jungilaisessa piilotajunnassa, jaetussa alitajunnassa. Tähän sisältyy myös kollektiivisen tajunnan yksilön tietoisuudelta piilossa olevat mielteet arkkityypeistä. Ja useinhan torjuttu tietoisuus on meitä eniten määrittävä (vrt juutalaiset ja natsit sekä juutalaisten ylläpitämä palestiinalaiskysymys). Arkkityypit eivät ole vain yksilökehityksen "roolihahmoja" vaan myös kulttuurissa alati muuttuvia tiedostamismielteitä yksilön kehitysmahdollisuuksista.
Jos esimerkiksi unessa vanhushahmo esiintyy ilkeänä häirikkönä, tämä merkitsee sitä, että henkilö ei pysty normaalissa elämässään eli psykodynaamisissa vuorovaikutussuhteissaan käsittelemään vanhenemista eikä roolien jatkuvaa muutosta (transformaatio-roolikehitystä) omassa ikäkausi-identiteetissään.
Häiriintynyt isäsuhde voi olla näin jatkuvasti vääristyneen isäkuvan/arkkityypin ylläpitämisen syy - siten ihminen vääristää omaa kehitystään.
Korostunut sankarin eetos taas voi kulttuurisesti estää esimerkiksi kiusattujen auttamisen työpaikalla, heikkouden olemuksen ollessa varjohahmoelementti (negatiivinen arkkityyppi). Heikkoa on siis tavallaan pakko kiusata "vahvan" egon pönkittämiseksi vahvuuden kulttuurissa.
Punahilkka -tarinassa suden voiman kasvu on jungilaisittain oleellinen traaginen elementti, mutta myös paljastava ja hyvin tärkeä koomisessa mielessä, kuten unissakin. Koomisuus on Jungin mukaan nähtävä arkkityyppisen tietoisuuden sensitiivisyytenä. Susi ottaa/korvaa (iso)äidin paikan ja aiheuttaa visuaalisestikin koomisen tilanteen tytön tarkastellessa isoäidin muuttunutta olemusta pelkojen ja toiveiden kautta. Tämä on tragediaa parhaimmillaan. Näin voidaan purkaa häpeän voimaa. Kertoja tuo psyykkisesti raskaita teemoja kohtalokkaasti mutta koomisesti esille.
Oidipustakaan ei voi katsoa vain tragediana. Oidipuksen yritys estää kirous toteuttaakin kirouksen ja Oidipuksen itse itsensä jahtaaminen tuottaakin irvokkaan kutkuttavan asetelman. Jungilaisittain katharsista oivalluksena ei voisi oikeastaan tapahtua ilman koomisia elementtejä: elämän paradoksaalisuus on koskettavaa: hyvän tavoittelusta voi aiheutua pahaa. Oidipus lähtee kasvattivanhempiensa luota ettei tappaisi vanhempiaan ennustuksen mukaan - siksi hän tapaa ja tappaa oikena isänsä.
Avuttomuus ei ole viattomuutta Punahilkka- tai Oidipus-myytissä. Ihmisyys ei voi toteutua avuttoman ihmisen roolissa.
Varjonyrkkeilyä häpeän voimalla
Freudilaisittain ajateltuna torjuttu alitajunnan elementti (esim. heikkous) käsitellään korostetussa toiseudessa eli itsen ulkopuolisena objektisubjektina. Näin siis tarinoiden vastenmieliset hahmot ovat toiseuden epäsuoria samastumiskohteita kun taas sankarit ovat suoria samaistumiskohteita. Siis jungilaisittain ilmaistuna: ei ole hahmoa ilman varjohahmoa.
Saduissa ja ihmisen tajunnassa on myös vieraannuttavia elementtejä, jolloin toiseus muuttuukin
attraktiokeskukseksi - ja pelottava susi houkuttelevaksi. Simulaationa kuulijoille tämä tapahtuu saudissa.
Punahilkassa susi on kavala ja näennäisen halveksunnan kohde kuulijalle; Punahilkan viattomuus on suden käänteispuoli ja päinvastoin. Suden kautta kuulija voi samaistua voimakkaasti Punahilkkaan. Tätä voi kutsua käänteistransferenssiksi.
Freudilaisittain Punahilkka on myös kuvaus libidon yllykkeiden tuhovoimasta, kun normaali nuoren naisen kehitys estetään. Symbioottisen rauhan Punahilkalle takaa vain polku, äidin kontrolli. Kontrollin tiedostamaton torjunta johtaa taas epätietoisuudessaan itsetuhoisiin käyttäytymismalleihin, ylikehittyneen syyllisyyden pakkomielteisiin.
Erilliseksi kasvaminen on kauhea elämänvaihe.
Freudilainen yliminä on muistettava alitajunnan sisarprosessiksi, yksilön tiedostamattomaksi omakuvan, itseyden työstämiseksi suhteessa sosiaaliseen ympäristöön. Ihminen ei voi suoraan määrätä identiteettiään ilman sosiaalista asemaa mutta voi kehittää strategioita identiteetin yksilöllisessä jäsentämisessä ja tiedostaa sen ilmenemistapoja suhteessa ryhmän/kulttuurin toimintatapoihin. Identiteetti on paradoksi: se on tavallaan olemassa yksilöä varten, subjektiivisen tietoisuuden mahdollistavaksi prosessiksi mutta on kuitenkin syntynyt ryhmädynamiikkaa varten sosiaalisen itsetietoisuuden ja kontrollin prosessina.
Koominen tragedia
Punahilkka -tarinan masokistiset piirteet ilmentyvät seksuaalisen mitätöitymisen, tietoisuuden torjunnan sekä uhkan ja täyttymyksen mielikuvilla. Punahilkka toteuttaa hedonistisia yllykkeitään eikä kulje polkua, vaan harhautuu synkkään metsään - täsmälleen vastoin äidin käskyä. Hän kulkee pois yhteisön polulta hetkellisen nautinnon, marjojen perään; tässä mielessä äidin varoitus on jo tuomio.
Kuten oraakkelin ennustus Oidipuksen vanhemmillekin, Punahilkan tarinassa äidin varoitus toteuttaa itsensä.
Isoäiti edustaa äitihahmon kuoleman ja ruumiillisuuden projektiota, joka täytyy torjua. Silti tämä (suden valtaama) hybridihahmo vitaalisesti kutsuu ja houkuttelee Punahilkkaa sänkyyn. Avuton (iso)äiti on myös houkutteleva tuomari (susi-isoäiti). Alun perin sadun kerronnassa on ollut hyvin rivoja ja karnevalistisia piirteitä, jotka ovat liittyneet houkuteltavan tytön seksuaaliseen tietämättömyyteen.
Suden hahmoa ei voi nähdä ainoastaan kummankaan sukupuolen edustajana vaan identiteetin projektiohahmona, shamaanina, joka houkuttelee tytön pois polulta paljastaakseen hänelle hänen identiteettinsä ristiriidat ja mielikuvajännitteet. Susi on kuin outo haltijatar, joka toimii ilman tietoisuutta, seksuaalisuuteen kasvavan lapsen piilo- tai ali-tajunnan ilmentymänä.
Sijaiskärsijöitä palkataan
Punahilkka -tarinassa/myytissä on huomioitava myös erityisen tärkeä taustateema, joka avaa tarinan psykososiaalisen skaalan uudella tavalla meillekin narsistis-kapitalistisen instant-palkkiokulttuurin kasvattamille ihmisille: sijaiskärsijän teema.
Pahan kohdentaminen ja poistaminen on yksinkertaisin ja alkuperäisin rituaalimuoto puhdistumisen transferenssissa. Saduissa paha tuhotaan usein rituaalisen tarkasti ja kuulijalle mielihyvää tuottaen.
Shamaani-traditio on globaalisti esiintyvä yhteisön sijaiskärsijän positiivinen ilmentymä: shamaani on hallitussa, ammattimaisessa kärsimyksessään matkalla tuonpuoleiseen pelastamaan yhteisöä salaisen tiedon hakuretkellä.
Shamaani rajojen rikkojana on ennen kaikkea rajojen määrittelijä, esitaistelija. Shamaanin on nähtävä ja kohdattava paha.
Shamaani käyttää yli-inhimillistä tietoa pelastaakseen inhimillisen, mutta polttaa kynttilöitään molemmista päistä, yli-inhimillisyyden. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut: suomalaisissa ammattikunnissa lääkärit ja hautaustoimiston työntekijät ovat edelleen itsemurhalistojen kärkisijoilla - työttömien jälkeen.
Ikuinen tarina kuolevaisuudesta
Oidipus-myytissä uskonnollisuus edustaa yhteisöllisen vallan tuhoavia voimia (kuten myös Medeia -myytissä). Oraakkelin ennustus muuttuu todeksi ja itseään toteuttavaksi - vain koska Oidipuksen vanhemmat pelon vallassa uskovat ennustukseen. Lapsesta ei tulekaan toivon vaan pelon masokistinen uhkakuva.
Tietämättömänä tästä menneisyydestä kuningas
Oidipus vannoo tappavansa kaupunkinsa ruttokirouksen aiheuttajan, mutta ei tiedä olevansa itse tuo kirous. Oidipus on rikkonut jumalten sääntöjä vastaan ollessaan lopulta äitinsä rakastajana. Hän rikkoo yhteisön sääntöjä yhteisön pakottamana ja suojellakseen yhteisöä: hän pakenee ottovanhempiensa luota ollakseen tappamatta heitä, mutta tappaa tuntemattoman ja ylimielisen isänsä kohdatessaan hänet tiellä.
Punahilkkakin on tabujen rikkoja, polulta poikkeaja. Susi ilmestyy pimeydestä kuin rajanvalvoja, lipevä uhkaaja, joka omistautuu polulta poikkeavalle Punahilkalle houkuttelevan uhkaavasti. Punahilkka paljastaa isoäidin sijainnin, jotta ei itse joutuisi syödyksi. Tämä on ihmiselle luontaista traagista dynamiikkaa. Ihminen haluaa sijaiskärsijän saadakseen oman nahkansa säästetyksi.
Oidipus-tarinassa Oidipus joutuu sijaiskärsijäksi: häntä on lapsena kohdeltu uhrattavana sijaiskärsijänä, eli vanhemmat ovat kokeneet lapsen olleen kirottu ja vaarallinen uhkaaja heille itselleen.
Oidipus halutaan uhrata lapsena, pelkojen kohteena vanhempansa omien pelkojen torjuntaprojektiona.
Oidipuksen vanhemmat ovat kuin rajoittamaton yliminä katsoessaan toiveitaan ja pelkojaan vain lapsensa kautta: mitä suuremmat (harhaiset) toiveet, sitä harhaisemmat pelot. Ihmiskunnan historiassa lasten uhraaminen on monien kulttuurien pyhä toimenpide äärimmäisessä kriisitilanteessa. Tärkeää on myös tietää, että hyvin varhaiseten tarinamuotojen mukaan Oidipus oli ensin isän insestin kohde.
Oidipus huomaa nautinnollisen nuoruutensa päätteeksi olevansa saastainen ja sokaisee itsensä, jotta voisi "nähdä vain sisälle". Oidipus-hahmo ottaa kuulijalta häpeän tunteen tekemällä itsensä antisankariksi ja osoittamalla pyhän rajat, tabujen kunnioittamisen ehdottomuuden. Oidipus heittäytyy tai tunnustaa olevansa rajan tuolla puolella, jotta (ihmisyyden) raja säilyisi selkeänä jokaiselle.
Susi on sijaiskärsijänä alkuperäisessäkin satumuodossa. Susi täytetään huvittavasti kivillä eikä sitä tapeta heti. Lisäksi Punahilkka on mennyt isoäidin sänkyyn alkuperäisessä tarinamuodossa oman uteliaisuutensa takia. Punahilkka pelastuu ja syylliseksi joutuukin susi: kuolema kumotaan käänteisellä synnytystapahtumalla ja normitodellisuuden uhkaaja viedään kuolemaan sadistisella kidutuksella.
Sadismi onkin Jungin mukaan pelkästään torjuttujen asioiden ja arkkityyppien väkivaltainen vastustamisprosessi. Tragediassa tämä mielen prosessi on konkretisoitava todellisena tuhona jopa päähenkilölle. Punahilkassa voidaankin mielenkiintoisesti nähdä amerikkalaisille erittäin tyypillisen onnellisen lopun sadististen tunteiden kanavoiminen pahan kantajaan.
Punahilkan sisäinen konflikti on seurausta äidin vaatimuksesta "puhdistaa" seksuaalienergia emon feminiinisessä kontrollissaan: jälkeläisen seksuaalisuus ei saa syttyä aktiiviseen, orgastiseen täyttymyksen etsimiseen vaan aseksuaalisen polun masokistiseen itsetarkkailun kulkemiseen symbioottisessa mielentilassa.
Tytön täytyy jännitteisesti samaistua äitiin vertaisena seksuaalisena olentona äidin mieliksui
mutta samalla alistumalla hyväksyä äidin totaalinen ylivoimaisuus. Seksuaalisuus on äidin vallassa.
Kiduttamalla täyttymykseen
Suden voi nähdä myös pienen lapsen varhaisen ja ongelmallisen mielikuvan projektiona: mistä lapset tulevat äidin masuun?
Projektioroolihahmona susi toteuttaa tarinassa esiintyvää jungilaista arkaaista fantasiaa: äiti ja tytär "syntyvät" yhdessä suden vatsasta ja jakavat syntymän ihmeen äitiyden fantasioiden huipentumana. Ja kuitenkin: välitön penetraatiosyntymä toteutuu metsästäjän miehisenä aggressiopenetraationa. Tämä on yksinkertaisimmillaan lapsenomaisen arkaainen toivefantasma äidin ja tyttären konfliktin ratkaisuna.
Metsästäjän arkkityyppi on pinnallisen romanttisen fntasman arkkityyppi: mies tulee ja varastaa naisen äidin kourusta.
Suden hahmo kantaa kuuntelijan tärisevän uteliaisuuden pimeään fantasmaan, syntymä-tapahtuman mysteeritoisintoon. Susi äidin jungilaisena varjohahmona on myös projektio nuoren tytön kokemuksesta, kun äiti ei sallikaan tyttären irrota itsenäiseksi naiseksi ja kehoksi.
Kaikkivaltiaan synnyttäjän hahmo redusoidaan irvokkaaksi sudeksi, joka sitoo syömällä ja ahmii takaisin alkutilaan eikä synnytä vapaaehtoisesti. Metsästäjä on syntyvän lapsen vapauttaja, joka penetroitumalla vapauttaa, synnyttää, lapsen maailmaan. Isähahmon maskuliininen mielikuva on hieman ylilatautunut; asemaansa helpottaakseen se väheksyy äidin funktionaalisuutta. Sutta eli lapsen kätkijää ja omivaa omistajaa kohtaan ainoa selkeä mieshahmo saa toimia sadistisesti, koska feminiinisyys on outoa ja pelottavaa infantiileissa seksuaalisissa fantasioissa.
Sutta äidin ja uhkaavan naiseuden prototyyppinä rangaistaan sadistisesti kostamalla ja kiduttamalla, jotta normitodellisuus palautettaisiin sadussakin.
Dionysoksen serkku
Susi on Punahilkassa uuden uhman ja vaaran yhdistetty personifikaatio-projektio myös maskuliinis-feminiinisten ominaisuuksien yhdistymänä. Äidin pimeät puolet voi huoletta projisoida suden hahmoon. Samaan tapaan monissa saduissa paha äitipuoli edustaa pahan ontologiaa vihattavana äitinä. Susi voi vaihtaa hahmoa ja olemusta ja käyttää sukupuoli-identiteettiä kujeiluna ja ansana, houkutuksena ja turmeluksena. Punahilkassa susi on myös kielletyn tabun projektio: nainen ei saisi vietellä toista naista.
Niinpä susi edustaa myös vanhinta vapaata roolihahmoa ihmiskunnan tarinagalleriassa, nimittäin triksterihahmoa, jumalallista ilveilijää. Triksteri on kaikkien kansojen saduissa puolijumalallinen muodonmuuttaja, kuolevaisuudelle nauraja, jolle mikään ei ole pyhää ja joka pitää hauskaa jekuillaan niin ihmisten kuin jumaltenkin kustannuksella.
Jeesus Nasaretilaista voi pitää kreikkalaisvaikutteisen kulttuurin päätehahmona triksteri-jatkumossa, kreikkalaisen Dionysoksen manttelinperijänä. Jeesus-teksteistä nimenomaan vanhin Markuksen evankeliumi on tarinakokoelma, jossa Jeesus vastustaa ja kyseenalaistaa kaiken, mitä kulttuurisidonnaisessa ja jäykässä sosiaalisessa kulttuurissa kohtaa. .
Peilin ovi
Äiti-hahmon hallinnasta rimpuileva nuori kasvava nainen haluaa nähdä toisenlaisen seksuaalisen yllykemaailman: vastakkaisen sukupuolen aiheuttaman kiihotuksen. Susi on shamanistinen hahmo, joka pystyy hallitsemaan seksuaalisuutta ja tuottamaan kuolemalla elämää. Brutaali suden vatsan avaaminen avaa myös mielikuvan nuoren naisen halusta syntyä pois äidin sisäpiiristä miehen pelastavan aggression kautta. Paradoksaalisena mielikuvana tämä herättää kuulijassa huvittuneen uteliaisuuden tai aavistuksen: mikä on Punahilkan päämäärää ja kohtalo?
Susi on nuoren naisen kiihoke, torjuttava inho sekä mutanttina äitihahmona seksuaalisen vallan karnevalistinen irvikuva. Sudelle lopussa koituva rangaistus vapauttaa kuulijan ristiriitaisesta uteliaisuudesta. Lapselle satu on tärkeä ahdistuksen sitoja: lapsi ymmärtää ahdistuksen syntyvän jännitteistä: "paha äitipuoli", "viettelevä susi". Näin ahdistus ei jää vain kaaoksen voimaksi vaan jäsentyy päähenkilöä vetäviksi voimiksi.
Metsästäjän rooli Punahilkassa on mielenkiintoinen. Hänen hahmonsa todistaa patriarkaalisen pelastussanoman, estää äidin ja tyttären konfliktin tuhoavana: metsästäjä miehenä estää äidin kohtua kätkemästä tyttöä lopullisesti ja varmistaa elämän jatkumisen ja erillisyyden syntymisen.
Metsästäjä voi edustaa myös puuttuvaa isää. Susi voi näin olla myös sielun peto, seksuaalisen kehityksen tuhoaja: pedofiili, joka äidillisen isämäisesti haluaa lapsen aikuisten intiimikontaktiin ja vie viattoman sielun pimeään, vääristyneeseen sisätilaan.
Tulkinta suurista tarinoista on aina kiinni kuulijan kokemusmaailmaa sitovista emootioprojektioista.
Shamaanin punainen hilkka
Saduissa voidaan käsitellä turhautumisen tuottamia äärettömän aggressiivisia arkkityyppien mielikuvia, jotka voidaan viedä sadistiseen päätökseen, kun susi, äitipuoli, Darth Vader - ja paha ylipäänsä - tuhotaan. Tämä helpottaa kuulijoiden paluuta normaaliin elämäänsä. Punahilkka syntyy uudestaan ollakseen parempi tyttö.
Liisa Ihmemaassa -tarinassa on Punahilkka-aineksia. Uhka vaanii uteliasta ja kyseenalaistavaa tyttöä. Neuvoa voi saada vain mahdollisimman epäseksuaalisilta apuolennoilta. Kirkuva Kuningatar ja avuton kuningas vastuun irvikuvina edustavat kehittyvälle tytölle turmiota ja tuomiota, polkua pimeään. Liisa Ihmemaassa ei ole niin "moderni" tarina kuin kirjallisuuspiirit ovat hehkuttaneet. Arkielämään kyllästynyt Liisa käy shamaanin tavoin alisessa etsimässä vastausta sielueläimen avulla, koska on kyllästynyt normaalielämäänsä.
 |
| http://www.flickr.com/photos/shibanov/sets/72157624841612605/detail/ |
Palatessaan seikkailusta, rinnakkaistodellisuudesta, hän kokee, että arkitodellisuuden käänteistäminen ja jatkuva identiteetin morfologinen, uhmakkaan vapaiden assosiaatioiden interaktio ei olekaan niin turvallista kuin vakaiden suojaroolien normitodellisuus. Liisakin saa matkallaan Punahilkan tavoin paljastettua todellisuuden poliittisen luonteen: alistuminen on usein ainoa keino selviytyä.
Sekä Liisa että Punahilkka ovat shamaaneja. Punahilkan hahmossa ei voi välittömästi havaita shamaanin tehtävää, mutta kun kiinnitetään huomiota Punahilkan kehityksen tavanomaiseen tytär/äiti-suhteen tiedostamiskonfliktiin, äidin hahmo osoittautuu repressiiviksi, kehitystä estäväksi. Äiti ilmestyy ikuisena synnyttäjänä, susihahmona, seksuaalisuuden hallitsijana, joka haluaa syödä/hallita/kuluttaa viattoman tytön seksuaalisuuden.
Punahilkka suorittaa shamaanin tehtävän, antautuu seikkailuun uudesti syntymisen, tiedostamisen puolesta (paljastaa oman seksuaalisen voimansa himon kohteena) - ja käy elämän arvoituksen alkulähteellä, kohdussa.
Jokainen tyttö on pakotettu kohtaamaan suden, seksuaalisen voiman, paetessaan rooliaan äidin viattomana lähettiläänä. Susi johdattaa vapautuneen tytön takaisin äidin hellyyden ja täydellisen yhteyden lihalliselle lähteelle. Subjekti joutuu objektirepressioon toteuttamaan äidin sisäistä salaisuutta ja todistamaan suuren synnyttäjän feminiinistä kaikkivoipaisuutta.
Saduissa nuori poika/tyttö on hyvin usein alennetussa ja halveksitussa tilassa, vaikka paljastuukin yhteisön ainoaksi pelastukseksi ja toivoksi. Kehitystarinoissa voi nähdä usein shamanistisen juonteen, jonka kautta todellisuutta määritellään uudelleen - jos ei päähenkilölle niin ainakin kuulijalle.
Tuhoava ja pelastava tieto
Punahilkassa on tärkeää oivaltaa tarinan unenomaisuus ja hahmojen jungilaiset lataukset. Äidillä on kolme representaatiota: varoittava äiti, kuolemalle vihitty vanhuus isoäitinä ja torjuttavia seksuaalisia vaaran aineksia edustava susi.
Seksuaalinen kapina tarkoittaa yleensä suden päästämistä "äidin sänkyyn", äidin valtakuntaan.
Äidin valtakunta, sänky - ja tytön keho - annetaan toisen seksuaalisen vallan alaisuuteen. Äidin ja tyttären suhde hajoaa, kun tyttö muuttuu naiseksi ja omistaa oman ruumiinsa. Seksuaalisuus ei ole enää ihailun kohde (iso äiti) vaan subjektin itseymmärrys. Itsenäistyminen on kapina ja kapinat kutsuvat aina kukistajaa, auktoriteettia.
Äidin ja tyttären suhde hajoaa, kun tyttö muuttuu naiseksi ja omistaa oman ruumiinsa.
Oidipukselle paljastava tieto oli tuhoavaa mutta sen katarttinen voima tarinan kuulijoille on ennen kaikkea pahan toteutumisen todistaminen. Elämässä on tarkoitusta, kun suurien elämänlinjojen rikkomisesta rangaistaan. Tässä mielessä Punahilkan näennäisen onnellinen pelastumisloppu voidaan tulkita tragediaksi, äidin voitoksi itsenäistymistä vastaan. Mutta kuulijalle se on yksi mahdollinen katharsis-ulottuvuus: Punahilkan kapina ja narsismin mahdottomuus on eläytymällä nyt todistettu sekä äidillisen ja isällisen vallan suoran rikkomisen mahdottomuus todettu.
Tragedian katharsis antaa aina transaggressio-empatian mahdollisuuden katsojalle: "Tuolla piruparalla on mennyt vielä pahemmin vinoon kuin minulla. Minun täytyy suhteellistaa kärsimykseni/pelkoni tähän tarinaan. Minulle voisi käydä samalla tavalla jos... ".
Katharsis on aina myös moraliteetti mutta aina kaksisuuntaisesti: moraliteetteja suhteutetaan myösjanimenomaan yksilön kautta, ei yhteisön sääntömoraalin itsetarkoitukseksi. Yhteisö ei selviä ilman yksilöiden itsetuntemusta.
Tätä varten tiedostamiseen tähtäävä kulttuuri on olemassa.
Pelottavan houkuttava
Punahilkka tekee juuri ne asiat, joita äiti varoittaa tekemästä. Uhkakuvan vartija antaa totuudellaan houkutuksen, kielletyn hedelmän. Freudilaisittain äiti-hahmo jakaa Suden hahmon kanssa normitodellisuuden sadistisesti: kieltää/houkuttelee. Kieltäjä nimittää houkuttavan asian. Susi on kuin metsien drag-sheriffi, joka äidin mahti-alter egona etsii ja luo syytä niellä pieni tyttö kitaansa, koska tämä rikkoo normeja. Rikkomalla sääntöjä (alitajuisesti pois polulta, unohtaa säännöt) Punahilkka kutsuu toiseutta ja ympäröivää tuntematonta/uhkaa/nimetöntä muuttamaan hänet, koska hän itse ei pysty.
Tämän äidillisen ja kiristävän kaksoissidoksen seuraamuksena kutsu sänkyyn on kuin loppuhuipennus Punahilkan hedonistiselle marja- ja kukkaretkelle pois polulta itsetyytyväisyyden viattomasta autoeroottisesta rauhasta.
Suden hahmo on myös lapsen insestitendenssi/oidipaali-vaiheen representaatio ja sellaisena välttämätön mutta tuhottava fantasma.
Lapsi voi haluta vanhempiensa kanssa naimisiin ja siitä voidaan laskea leikkiä naapureillekin. Kuitenkin lapsen on opittava itsenäisesti tuntemaan insestiin liittyvä tabu ja häpeä, eikä tämä saa tapahtua pelkästään torjumalla. Punahilkka-tarina antaa näyttämön nimettömälle kauhulle ja (sen) houkutukselle.
Katharsiksen, vapautumisen viettien ristiriidoista, konflikteja aiheuttavasta alkuvoimaisesta viettien "mielihyväperiaatteesta", tarpeiden"poistamisen" voi suorittaa libidonaalisen tai thanatos -vietin kautta aggressioilla. Täyttymällä tai tuhoamalla.
Raiskaaminen on pimeän thanatoksen äärimmäinen muoto mutta silti jokainen yllykkeen torjunta mahdollistuu vain terveen thanatos-vietin kautta.
Syöminenkin vaatii hyvin voimakkaa aggressioenergian eli thanatos-vietin syöjältä:
"syön/tuhoan tuon osaksi itseäni", "tuo on minua varten".
Moralistinen halveksunta on jyrkkä torjunnan muoto äärinmmäisenä sublimaationa: "En voi toteuttaa viettejäni ja häpeän itseäni yhteisöni epäinhimillisten vaatimusten edessä, joten vihaan erilaisia ja vapaita - ja vapautan aggressioni vapaasti".
Perfektionismi on thanatosvietin toteuttamista: yllykkeet ja sattuma/kaaos tuhotaan, "epäjärjestys" suljetaan torjumalla pois, oma itse rajataan systeemillä ettei jäisi epävarmuutta itsetuntemuksen mahdollisuuksista.
Katteeton, moralistinen toivo yli-inhimillisyydestä ja ID-viettien pseudohallinnasta on yksi itsetuhon yleisiä muotoja. Yliminä hallitsee minuutta rautaisella otteella ja sublimaatioiden muodot voivat ilmetä mitä hämmentävimmillä ja itsetuhoisilla, vieraannuttavimmilla tavoilla: pääministeri voi saarnata julkisesti ydinperheen puolesta mutta olla äärimmäisen kiinnostunut toisenlaisesta varjoelämästä.
Samaistumisen voima
Jos nykylukijalle täytyisi nyt perustella, miksi Punahilkkaa pitäisi lukea lapsille siinä missä kirkoissa pidetään esillä kidutetun ihmisen kuvaa, voimme summata aiheemme niin freudilaisen kuin jungilaisen näkemyksen subjektisamaistumisen kautta.
Tarinan kuulija kokee päähenkilön koettelemukset oman itsensä kautta. Samaistumista voi näin kutsua itsensä uudelleen kokemiseksi.
Punahilkka-satu voidaan nähdä
• uskonnollisena arkkityyppinä oman elämänsä sankarista, itsensä löytämisessä,
• opetuksena (tytär palaa äidin luo) tai sitten jopa
• analyyttisenä havaintoesityksenä, joka kertoo yksilön yllykkeiden itseriittoisuuden vaarasta ja samalla niiden välttämättömyydestä.
Punahilkan ja Oidipuksen itsenäistymisyritys herättää meissä toisaalta ihmetystä ja kauhua, toisaalta uteliaisuutta ja toivoa.
Ei ole olemassa kuin yksi ainoa tragedia, joka on toteutumaton elämä ulkokohtaisten sääntöjen symbioottisena kirouksena: transaggressiivinen paluu äidin helmoihin, epäitsenäinen seksuaalisuus, vanhapoika perähuoneessa, Oidipus äitinsä vuoteessa isänsä korvikkeena, fanaattinen mammanpoika ja pettynyt vesivärimaalari Hitlerinä, vaimonsa laiminlyönyt Odysseus tappamassa turhautuneen vaimonsa kosiomiehiä, Punahilkka vapauttaan ja välinpitämätöntä äitiä metsässä häpeävänä nuorena naisena.
Toteutumattoman, identiteetittömän, vääristyneen elämän tragedia on meille välttämätön tarina kohdata, joka on liian usein totta myös todellisuudessa.
kirjoittaja, ohjaaja
Arhi Kuittinen
LINKIT muihin teksteihini:
Haastattelututkimus ja diskurssianalyysi by Arhi
"Nuorten mielikuvia itsemurhasta"
Sen voi ladata ja lukea täältä:
::
Borgman 2013. Aitoa eurooppalaista elokuvaa, suoraan tuhansia vuosia vanhasta
eurooppalaisesta kerrontaperinteestä. Sieluttomat ihmiset
"kutsuvat"sielun kaappaajia. Peikko sillan alla odottaa ahneita ja
itseään halukkaasti pettäviä ihmisiä.
- Tässäkin on yhteneväisyyksiä Punahilkkaan.
Varakkaan miehen vaimo on punahilkka, joka odottaa seksuaalista heräämistä ja pelastusta jouduttuaan elämäntilanteensa synkkään metsään ja kapealle polulla, mutta susi ja metsästäjä onkin sama hahmo. Useita metaforisia paralleeleja useaan eurooppalaiseen satuun.
Vaikuttava ja eksistentiaalinen thrilleridraama BORGMAN
Alex van Warmerdam
Video interview haastattelu - kohdassa 3:50
http://www.france24.com/en/20131119-tom-hanks-captain-philips-somalia-pirates-borgman-ducth-cinema-fellini-advertising
The very essence of original European story telling. Subliminal and anarchistic.
Harvinainen, älyllinen eurokauhuelokuva. Tämän voi nähdä suorana metaforana EU-politiikasta, kaikkea muuta kuin kuiva elokuva.
Juonipaljastuksia arvioissa:
Suosittele
Finnkinon palautteeseen, että Finnkino ottaisi elokuvan esityksiin,
myös Bio Rexiä voisi painostaa. Tulee DVD:lle 3-5 kk päästä
Tekstit
