Heinimäki kuvailee kauniisti kirkon roolista yhteiskunnan ja armeijan tukijalkana.
Kenttäpiispa kauneusvirheenä:
http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/61765-kenttapiispa-on-hitlerin-lahja-suomen-kirkolle
Sotilaspiispa kauneusvirhe kirkkopolitiikassa?
Ei ole mitään kauneusvirheitä.
On vain kirkkopolitiikkaa, vanhaa sellaista. Aitoa kirkkopolitiikkaa historian hämärästä.
Afganistaniinkin lähetettiin sotilaspappi ladatun aseen kanssa ja joka tiettävästi ampui muiden sotilaiden kanssa toisuskoisia ihmisiä kentällä. Vieraalla maalla vieraita ihmisiä kovalla armolla kirkon merkit kaulassa.
Kirkkohan on oppisysteeminä ja organisaationa luotu valtiota ja armeijaa varten.
Ei kirkko ole Jeesuksen seuraajien kerho vaan keisarin poliittisten päämärien mukaan luotu propagandalaitos, mielenhallintakeskus.
Kun kirkosta tuli valtionkirkko Roomaan, itse keisari kirjoitti kirkon oppeja ja Jumalan määrittelyä niin kuin tahtoi. Ja nyt näitä oppeja palvotaan Jumalan tahtona?
Virsikirjoissa Jumalaa kuvataan kiihkeästi kaikkivaltiaaksi kuninkaaksi - se oli Rooman keisarin määre ja oppi.
Meillä on yhä Ruotsin kuninkaan kirjoittama kirkkolaki valtionkirkolle, päivitettynä tietysti. Valtio määrittelee kirkon ja kirkko peesaa valtiota verotusoikeus erillisoikeutena. Aina johdossa olevan politiikan mukaan.
Sisällissodan aikana kirkkohallituksen organisoimat ja lähettämät papit lukivat vanhan testamentin joukkomurhakohtia suomenruotsalaisten porvarien palkkaamille suojeluskuntalaisille ja kehottivat heitä tekemään kuten Mooses teki. Sotaa Jumalan ja porvarin puolesta.
Samaan tyyliin kuin Ruotsin sotilaskuninkaan aikana papit kiihottivat sotilaita 30-vuotisessa sodassa tuhoamaan viholliset, naiset ja karjan viimeiseen yksilöön saakka.
Tästä sisällissodan sotilaspapeista ja kirkkopolitiikasta on erittäin hyvä uusi kirjakin julkaistu viime vuonna.
Ennen sisällissotaa kirkon poliittis-uskonnollinen julistus oli huikean tärkeä osa valkoista propagandaa, jolla uhkailtiin köyhiä työläisiä organisoitumisesta ja ”kiittämättömästä”, jumalattoman vasemmistolaisesta poliittisesta toiminnasta.
Tästä oikeiston epädemokraattisuudesta, vihasaarnoista, porvarien rynnäköstä Venäjän keisarin joukkojen kanssa sosiaalidemokraattien johtamaan eduskuntaan ja työläisten sukulaisten nälkäkuolemista käynnistyi lopulta poliittinen sisällissota.
Jatkosodan aikana rukoiltiin kirkoissa Hitlerin puolesta vaikka Mein Kampf oli kaikkien tiedossa.
Sodan jälkeen kirkko salli sotarikollisten marssia suojeluskuntien juhlissa kirkon sisällä sotalippujen kanssa tähän päivään saakka. Vasemmistolta kiellettiin ehdottomasti lippujen tuominen edes hautaustilaisuuksiin.
Minne tämä kaikki kirkon sotaisa perintö olisi hävinnyt kun sitä ei ole edes teologisesti käsitelty ja tunnustettu?
Ruotsalainen ohjaaja Roy Andersson oli kauhuissaan kun kuuli Suomen valtiokirkoissa, virkamiehen statuksen omaavien pappien rukoilevan 1990 lama-aikana presidentin ja ministereiden puolesta ja siunaamaan heidän päätöksensä "oikeina".
Andersson oli juuri tehnyt elokuvan ruotsalaisen historian ja vallan valheesta "Toisen kerroksen lauluja" mutta ei voinut edes elokuvassa kuvitella, että pohjoismaiset papit olisivat saarnaspöntössä poliittisesti aktiivisia ja kansaa suoraan poliittisesti passivoivia, alistumaan kehottavia.
Eli kirkko siunasi silloin vallassa olevien poliitikkojen toimet - samojen, jotka aiheuttivat laman poliittisesti: kansaa kehoitettiin kirkon toimesta tyytymään nöyrästi ja olemaan vaatimatta ja aktivoitumatta muuten kuin mitä heille poliittisesti sanellaan ylhäältä.
Ja Viinanen käytti oivallisesti pappien saarnametodeja syyttäessään kansalaisia lamasta ja syntisestä kerskakulutuksesta vaikka kyse oli poliitikkojen ahneista valinnoista.
Korkeakirkollinen eliitti evankelisluterilaisessa kirkossa luulee Suomen olevan vieläkin valtion sanelema yhtenäiskulttuuri.
"Kaikkihan me olemme kristittyjä, me suomalaiset, on suomalasita olla kirkon jäsen, mukavaa, helppoa, huoletonta, ilman valintoja, muiden mukana"
Se onn kuitenki kovin ongelmallinen maailmankuva ja lähtökohta "palvella ihmisiä".
Suomi tavallaan oli yhteinäinen kulttuuri Ruotsin kuninkaan ja keisarin kirkon aikana - mutta vain valtion vaatimusten, kirkon uhkailevalla tuomio-opilla, armeijan uhrautumisihanteiden mukaan, valtion kannalta mahtavan pelokkaan tunnollisen ihannekristityn määritteillä, pakkokirkkojäsenyydellä ja pakkoverotuksen kautta.
”Uskonpuhdistuskin” oli Suomessa vain yksi kuninkaan poliittisista käskyistä, jota jokainen pappi totteli virkamiehenä sitä sen enempää ajattelematta.
Palvelemalla kaikkivaltiasta kuningasta kirkko kuvitteli palvelevansa Jumalaa ja ainoaa oikeaa järjestystä. Suomen kansalaiset on muokattu ja käännytetty kuninkaan uskoon lain määräyksillä ja opilla, joka perustui selkeään helvetinpelkoon.
Kirkon lihavat vuodet ovat symbioottisen valtiosuhteen tulosta. Oikeastaan kirkkohan oli ensimmäinen, joka ryhtyi Paavin luvalla verottamaan suomalaisia raskaalla pakkoverotuksella vastapalveluna vain pakkokäännytys ja helvettikuvat kirkkojen seinillä. Kuningas uskalsi tulla uhkailemaan tänne aseistettuja kirkkoruhtinaita kakun jakamisesta vasta myöhemmin.
Kirkon nykyinen johto ei näytä lainkaan tajuavan kirkon mentaalista velkaa suomalaisen ahdistuneen, emotionaalisesti kapean ja pelkäävän mielenlaadun muodostamisessa.
Ihailtu "suomalaisuus" on pitkälle pelokasta tottelevaisuutta, statusneuroottisuutta ja ahdistuneesti kelpaavuutta tavoittelevaa työhulluutta ja sotanostalgiaa, kirkon käytännön ihmiskuvan seurauksena.
Kirkolla ei ole enää jäljellä perinnöstään valtion organisaationa mitään muuta kuin ylpeytensä ja ylimielisyytensä.
Kun kirkon opillinen tuomiovalta ja synnin määrittelevä ote ihmisiin on menetetty vasemmiston lanseeraaman humaanin yhteiskuntaperiaatteen ja ihmisten humanististen näkemysten takia, voi kirkko nähdä itsensä enää "korvaamattomana" armon ja rituaalien jakajana. Kirkko on kohta vain kirkkomuseo, jonka ylläpitokustannukset vain kasvavat. Kiinteistökertymä, eläkeyhtiö ja sijoituskonserni, johon täytyy uhrata yhä suurempi osa verotetusta tulosta.
Mutta kirkko toki haluaa paimentaa yhä uskollisesti sieluja armeijaan uskonnollisella kielenkäytöllä. Eihän kirkon sovi unohtaa perustehtäväänsä valtionkirkkona.
Kirja:
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Raamattu+oli+ase/HS20110213SI1KU02auj
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti