Riku Korvenpään blogissa pohditaan, miksi toimittajat ihmettelevät pahuuden mahdollisuutta urbaanissa yhteiskunnassa.
The Sun-toimittaja ruoskii vihantunnettaan nyt kokonaista kansakuntaa kohtaan:
Ehkä hän on jonninverran oikeassa, sillä 20% itävaltalaisista naisista on joutunut kokemaan raiskauksen. Suomen prosenttilukua ei ole STAKESin välttelyn takia tutkittu mutta ehkä 10-14%.
"I can’t help thinking there are more Josef Fritzls just waiting to be discovered. "
*Tässä päivitetty kommenttini Rikun blogin kysymyksestä toimittajien faustilaiseen ontologiaan vakuumiista ihmiskuvasta:
Pelkomme ja helpotuksemme.
Alitajunnassamme, ymmärrystavoissamme, käsitteiden yhdistämisessä, hyväksynnän aja alistumisen ehdoissa, ihmisyyden arkkityyppien hahmottamisessa.
Katolilais-kristillinen kulttuuri-valtiokäsityksemme ja tietoisuutemme, käsityksemme itsestämme, "itsereaalisaatiomme sivistyneinä olentoina", nojautuu pohjimmiltaan katolilaiseen käsitykseen siitä, että vain kastetut (kirkon jäsenet) ovat pelastettuja - korkeamman sivistyksen ja moraalin pariin - ja pahuus on täten rituaalisesti "sidottu".
Hyvä ihminen määritelty ja otettu suojaan.
Kadotus on siis kirkon ulkopuolella.
Erilaisissa.
Typillinen psykopaatin premissi, miksi vihaa saa osoittaa silloin kun siltä tuntuu.
Tämä harhaluulo ja "toivo" ulkopuolisesta pahasta on yhä monen toimittajankin ihmiskuvan perusta toisesta kulttuurista tms.
Että kristinusko ja muu länsimainen kehitys on muuttanut ihmisen ontologisesti tosi ihmiseksi - ja että pelastusvarmuus/kristillinen "maailmankuva" on uuden järkevän ja itsehillintäisen ihmisen yhteiskuntajärjestys.
Että olemme jollakin korkeammalla tasolla ja että nykyiset strategiset hitech-sodat "länsimaiden uhkaa" vastaan ovat sivistyneempiä sotia kuin aijemmat. Valtioille on luovutettu väkivallan oikeus "järjestyksen" puolesta ja tämä astelma nähdään sivistyksen suurimpana voittona. Tämän mielikuvan vahvuus tuli selkeästi esille varsinkin Irakin sodan aloittamisessa, jossa länsimaat hylkäsivät YK:n ja terveen järjen humaanit periaatteet, jotta valtio saisi rauhassa toteuttaa omaa tarvettaan ideologiseen aggressioon.
Länsimainen yhteiskunta alkoi, kun Konstantinus Suuri antoi käskyn yhdestä ainoasta kirkosta, ihmiskuvasta ja opista, jolloin jopa muita kristittyjä sai vainota proto-inkvisition voimin valtiokirkon/kirkkovaltion vihollisina. Valtio aloitti kansalaisten assimiloimisen samaan uskoon ja ihmiskuvaan tehokkaammin kuin mikään muu aikaisempi kulttuuri. Hitlerhän siteerasi useasti ensimmäisten kristillisten keisarien valtiokäsitystä sekä vatikaanin toimenpiteitä Euroopan keskushallintona ja toimi itse samojen periaatteiden mukaan.
Vain yhteinen usko luo sivistyksemme varmuuden pohjan. Ja jos valtio on "kristillinen", pelastushistorian modulina, niin yksilöitä voidaan osallisuuden mukaan sitten pitää kristittyinä, ja yhteiskunnan toiminta olisi jotakin erilaista kuin arkaaisten heimojen demonimagia. Kirkon massoille muokkaama itsensä armahtamisen evankeliumi kirkkoa pönkittävillä, kevyillä jäsenyysehdoilla pakenee kaikin keinoin alkukristittyjen kokemusta Jeesuksesta, joka vaati Jumalan valtakuntaa nyt ja tässä. Jätä kaikki ja seuraa minua.
Dramaturgisesti ajateltuna kun kristityt pyytävät yhdessä anteeksiantamusta kirkon rituaaliasetuksia seuraamalla, niin siten pysytään pinnalla, kaaoksen ja viettien yläpuolella, Jumalan armosta. Kuoro laulaa valmiita moraliteettejä ja kiittää, ettei ole niin kuin ne muut, jotka eivät kuulu meidän jengiin.
Dogmaattisesti, opillisesti, kristitty eli "kunnon kansalainen" on sama ihminen kuin jumalaton mutta Pyhä Henki on uuden ihmeellisen hengen ja sivistyksen ylläpitäjä. Kirkko ei välitä dogmaattisessa suojassaan jäsensnsä tekojen seurauksia vaan sitä, kuinka hän noudattaa heimonsa sääntöjä ja osoittaa heimonsa statuksen tärkeyttä epäoleellisilla asioilla, vaikkapa kuuumalla kirkkoon ilman omaa mielipidettä ja selitystä jäsenyydelleen.
Mitä seuraa, jos itseymmärrystä ja omaa tietoisuutta varmempana julistetaan pelastusvarmuutta?
Faustin tarina kuvaa katolisen ihmiskuvan dogmaattista hybristä: koska jumala on puolellamme ja tarkkaan määritelty, ei ole oikeastaan väliä, mitä teemme. Armo olkoon kanssamme seuraamuksista välittämättä. Katumuksessa saldo tyhjenetään ja raiskaajakin voi luottaa tähän kirkolliseen lupaukseen ennen raiskausta.
80-luvulla luterilaisissa kirkoissa kiitettiin hyvin kauniisti yltäkylläisyydestä ja julistettiin länsimaista kulttuuria ja materiaalista hyvinvointia ikäänkuin Jumalan armona. Nyt ilmastonmuutoksen kuilun reunalla kirkonmiesten tulisi katsoa peiliin, mitä ovat luvanneet kirkon penkissä istuvalle jokamies-Faustille. Kulutusyhteiskunnan tehokkaimpina asiamiehinä?
Kirkonmiesten pitäisi myös miettiä, miksi he siunaavat nopean toiminnan joukkoja Afganistaniin. Onko se todella kirkon tehtävä? Miten pitkälle luterilainen kirkko sotkee vielä keskenään politiikan ja kirkon markkina-armon?
Valtiokirkko-ajatuksemme nykyisessäkin perustuslaissa perustuu juuri tähän samaan maailmanjärjestykseen, jossa kirkko ja kristillinen ihmiskäsitys on pahuuden ja arkaaisen kaaoksen sokkana, tulppana. Yksilö ei ole yksilö vaan jäsen suuressa suunnitelmassa.
Ja siksi ministereidenkin on käytävä valtio-jumalanpalveluksissa nöyrinä Jumalan edessä ja kaikki sitten on hyvin, voimme taas huomenna kutsua kristillisiä periaatteita ajatustemme pohjaksi.
Luterilaiset piispammekin todellakin luulevat, että kristinuskon "riemuvoitto" Euroopasta on väistämätön Pyhän Hengen suunnitelma, Hegeliläisen jumalallinen synteesi, huomioimatta sitten niitä historian tuhansia verilöylyjä, joita tämä riemusaatto on tuottanut. Piispojen paradoksaalinen paradigma on se, että jotta kristinusko olisi pätevä, kaikki täytyy olla Jumalan suunnitelmaa, ja koska näin on, on kaikki historia kiinni kirkon historiallisesta tärkeydestä.
Tämä kaikki historiallinen sekamelska on luonut piispojen dogmien mukaan juuri sellaisen kirkon ja kristillisen pelastusprojektiyhteiskunnan kuin Jumala on aikonutkin. Kohti kirkkautta. Piispoja ei yhtään ihmetytä, kuinka Jumalan suuressa suunnitelmassa Lutherkin käynnisti ruhtinaiden valtapelin tilauksesta juutalaisten joukkoteurastuksia vain vallan absoluutisen arvon vuoksi.
Eli ei yhtään ihme että tämän neuroottisen siistin maailmankuvan pohjalta ihmetellään, kuinka fasistien tehokkuudella psykopaattiyksityisyrittäjäkin voi luoda oman keskitysleirin.
Tämän neuroottisen kliinisen maailmankuvan takia 1918 valkoiset kokivat myös velvollisuudekseen teurastaa sodan jälkipyykkinä punaisten lapsiakin. He olivat uhka puhtaalle ajatukselle, tulevalle kulttuurille ja rodulle.
Kun pitäisi katua tekoja, Faust katuu vain suunnitelmien epäonnistumista.
Hyvän ja pahan kysymys länsimaisessa Jumala-kuvassa nousee selkeimmin esille Job- ja Faust-kertomuksissa.
Maailman vanhimmassa uskontofilosofisessa tekstissä, Jobin kirjan alkuosassa, sen "alkuperäisessä", lyhyessä muodossa pohditaan, kuinka Jobin usko Jumalaan on kestävää vain silloin, kun hänellä menee hyvin. Alkuperäisessä tekstissä ei ole Jobille varattua gloria-osuutta ja uskon palautusta, vain pohdintaa Jumalaa kiroavan Jobin uskon pinnallisuudesta ja siis Jumalan merkityksen hahmottamista egoistisen elämänhallinnan kapeasta näkökulmasta.
Jobin kirja on mielenkiintoisin sumerilais-egyptiläisen (ei ehkä juutalais-seemiläisen) kirjallisuuden vanhin viisauskirjallisuuden sanatarkka tuote Raamatussa. Sen alkuperäinen osuus (olikohan alun 3 ensimmäistä lukua) on Raamatun vanhinta sanamuotoista tekstiä.
Agnostista uskonnon merkityksen eksistentialistista ja magiaan liittyvän jumalakuvan sosiaalipoliittista epäilypohdintaa.
Luomiskertomus ja vedenpaisumusmyytti ovat myös vanhaa mutta juutalaisten uudelleenmuokkaamaa tekstiä juutalaisten uskonpuhdistuksen ajoilta (kaksi uskontoa yhdistettiin, jahvistinen ja elohistinen Vanhaksi testamentiksi) - eikä ole siis sanamuodoltaan kovin vanha, n.120 eaa, vain osittain vanhaa perua, myyttimaterialtaan.
Kun Job kokee vastoinkäymisiä eikä koe saavansa menestystä aplkkiona, hän ei näe enää Jumalaa hyvänä.
Faust on Jobin kirjan modernisoitu tarinaversio.
Jumalan antama koettelemus on tässä tarinassa Faustin mahdollisuus saada kaikki toiveensa toteutumaan - hylkäämällä Jumalan, joka sallii siis sopimuksen paholaisen kanssa. Mutta Faustin tarinan loppuhuipentumassa on sama eksaltaatio ja siunauksen palautus kuin Jobin kirjan nuorimmassa versiossa. Jumala lyö armon peliin ja kadotetun lampaan valinnoilla ei ole mitään merkitystä.
Jo Mystikko Mestari Eckhart vastusti protoprotestanttina automaattista ja rituaalisesti tarjoiltua, itsestäänselvää jäsenkirja-armoa vääristyneenä ja eksyttävänä Jumala-käsitteenä.
Jumalan voi tavoittaa ihmisyydessä ja vain siinä.
Faustin tarinan ylitsevuotava armo ja Faustin demonisen sopimuksen tyhjiin raukeaminen, pelastus hollywood-tyyliin viimehetkellä, sen jälkeen kun Faust on saanut nauttia vastuuttomuudesta ja manipulaatiosta on Eckhartin teologiassa mieletön visio Jumalan armosta.
"Jumalaa" toiveiden ja pelkojen peilaajana ei voi nähdä ihmisen olemuksesta ja pyrkimyksistä erillisenä entiteetinä: ihminen voi kohdata Jumalan vain hyvissä teoissaan ja armollisuudessa toisia ihmisiä kohtaan.
Julman ja pihin ihmisen armonhuokaus ja kääntyminen kuolinvuoteella on Eckhartin mukaan harhaisin käsitys Jumalan todellisuudesta mitä voi olla.
Eckhartille "Paha" ei voi olla ulkopuolista, jolta ihmisen voisi pelastaa.
Pyhä voi olla vain sisäistä, henkistä oivallusta. Valaistumista. Hyvän tahtomista.
Ei laskelmoitua tekojensa seuraamuksilta välttymistä Jumalan veto-oikeudella.
Eckhart näki eettisen uskon samalla tavalla kuin gnostilaiset kristityt: mikään instituutio ei voi julistaa yksilölle rituaalista pelastusta ja armoa, ellei yksilö sitä itse löydä ja toteuta. Ei varsinkaan kuolinvuotella.
Jonas Gardel :: Om Gud
Jumalasta :: Jonas Gardell
Johnny Kniga, 2006
Jumalasta :: Jonas Gardell
Johnny Kniga, 2006
TAGS :: psykoanalyysi jungilaiset arkkityypit c g jung sigmund freud eksegetiikka kirkkohistoria histora fundamentalistit suomessa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti