Nevanlinnan ja Relanderin kristinuskon metodi

Nevanlinnan ja Relanderin romanttinen kristinuskon metodi on mielenkiintoinen kehäpäätelmä ja rakennelma kulttuurinäkemyksiä, joiden mukaan kirkko on osa jokaista meitä ja siksi meidän täytyisi hyvillä mielin olla osa kirkkoa. Vetoomuksenomaisesti he esittävät, että vaikka olisimme pettyneet kirkkoon, emme saisi hylätä kirkkoa, koska kirkko on meihin ja esi-isiimme vaikuttanut niin kauan; ettei ole kristinuskoa ja Jeesuksen seuraamista ilman kirkkoa. Ettei ole länsimaista etiikkaa ilman kirkon kristinuskoa ja dogmeja.

Tässä kulttuurikeskustelun hegemonianäkemyksessä oikeutetaan kristinuskon ihanteilla kirkkoinstituutio, kirkon luoman ristiriitaisen ihmiskuvan olemus kulttuurissamme ja kirkon muuttuvat teot sekä opit historiassa, vaikka ne eivät olisi modernin humanistisen  ihanteen mukaisia. On vain nähtävä humanistisesti uskon ydin ja jopa uskottava kristinuskon synnyttäneen humanismin.

Kirkko nähdään tässä kristinuskon hegemonian metodissa kuitenkin välttämättömänä ja itsestäänselvänä "kulttuurilaitoksena", koska "kuljettaa" ihannetta - vaikka ei sitä toteuttaisi.

Nevanlinnan ja Relanderin  ihannemielikuvia kuljettaa oksymoron, "ajaton oppi", "ideaalikirkko", "Pyhän Hengen realisoituminen" ja "virtuaalinen yhteisö", ideologisen, poliittisen ja byrokraattisen instituution avulla.
Vaikka kirkko olisi mitä tahansa vallanhimoista valtapolitiikkaa ja sisäpiirien perinteisiin jämähtänyttä uskontokamppailua, niin "perinteisessä" valtionkirkossa on nähtävä ideaalikirkko, joka kuljettaa mukanaan aarretta Jeesuksen sanoissa muita uskontoja ylivertaisempana.

•  Helsingissä mielenkiintoinen mutta sangen paradoksaalinen keskustelutilaisuus Tunnusteluja - ja Nevanlinnan ja Relanderin kirjan puffaustapahtuma 
  - KUUNTELE

• Relander määrittelee Tuomas Nevanlinnan kanssa kirjoittamansa kirjan edustavan ”lempeää ja liberaalia valtavirran kristillisyyttä”.  - Yritämme katsoa kristinuskoa sisältäpäin, sillä muutoin sitä ei voi täysin ymmärtää. Ainakin hetkellisesti kirjoitamme kristillisinä ajattelijoina.

Nevanlinna ja Relander tulkitsevat hyvin kierosti uskontohistoriaa ja uskontofilosofiaa luodakseen vaikutelman luonnollisesta kulttuurimme kirkko- ja kristinuskoevoluutiosta.
Jopa kaikki "puhdas" ja toimiva etiikka nähdään kirkon vaikutuksen ansioksi vaikka kirkon epäeettisiä tekoja ja vaikutuksia sekä kirkon valtapoliittista kehityskaaosta ei saisi systemaattisesti kritisoida ja nähdä.

Nykyisestä kirkon tapakulttuurin valta-asemasta he päättelevät kehäpäätelmänä että tarvitsisimme jatkossakin valtionkirkkoa ja pakkouskontoa ollaksemme "oikealla tavalla" moraalisia, älyllisiä ja jumalallisen länsimaisia.
Eli kirkko ei olisi niin iso, jos "kristinusko" ei olisi meille niin tärkeä.

Nevanlinna ja Relander esittävät, että meillä ei olisi etiikkaa ilman kristillistä etiikka ja sitä taas ei olisi ilman kirkkoa, joten emme voi elää ilman kirkkoa ja sen yhteiskulttuurin "perinnettä". Kirkko on siis aarretta valvova lohikäärme, jota on ruokittava sen suuruuden ja oletetun hyvän vaikutuksen takia.

Valistuksen ajalta startannut yksilöhumanismin vaikutus nykyiseen kulttuuriimme ja ulkoisen painostamisen kautta radikaalisti muuttuva ja naamioituva kirkko jää heiltä huomiotta.

Tämän tyyppinen defensiivinen kulttuuriredaktio rikkoo räikeästi loogisen päättelyn lakeja ja Occamin partaveitsen logiikan lakia.

Nyt luotu ihannekuva yksilöä kunnioittavasta kirkon kristinuskosta, "kulttuuristamme", ja uudesta kirkkoperiaatteesta ("kansankirkko") ihmisten toiveiden kautta ei valitettavasti kerro kuitenkaan mitään oikeasta historiallisesta yksilöä alistavasta ja runtelevasta kuninkaan vallan ja yhtenäiskulttuurin valtionkirkosta mitään.

Yhtenäiskulttuuri on erittäin paradoksaalinen peruste kuvailla identiteettimme välttämättömiä osatekijöitä. Onko valtiovallan lakien mukaan pakotettu tapakulttuuri ja uskonto nykyiselle ihmiselle välttämätön taa rakentaa humaania, itsenäisen, aloitteellisen ja rakastavan ihmisen identiteettiä?

• Helsingin Sanomissa Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin  kirjasta "Uskon sanat"  Jussi Ahlroth kiteyttää tämän hegemonia-ajattelun kristillisen logiikan seuraavasti:

• "Maallistumisen myötä kristillisestä virtuaalisesta yhteisöstä on tullut valtavirtaa. Kirjoittajien mukaan tästä todistavat hyvinvointivaltio, tasa-arvo ja julkiset palvelut. He pohtivat tämän olevan Pyhän hengen aukeamista historiassa."

Mitä tästä voi enää sanoa?
Oikean ja avoimen uskontokeskustelun puute  ei johdu vain kirkon valtavan kulttuurikontrolliperinnön takia  vaan mediatalojen toimituspoliittinen asenne asettaa kristillisten kirjojen esitteleviksi toimittajiksi kristillistä kulttuuria varoen puolustavia toimittajia.
Kirkkolaitoksen näkeminen kristillisen vakaumuksen ennakkoehtona ja kulttuurille välttämättömänä osana ei ole filosofisesti lainkaan perusteltavaa.

Kirkon moralistinen kontrollitoiminta ja valtiollisen  instituutiovirasto-olemuksen korostaminen on ollut historiallisesti kaikkea muuta kuin yksilön vakaumukseen luottavaa ja sitä kehittävää.
Nevanlinna ja Relander esittävät, että Paavali aloitti vallankumouksen, joka ei olisi riippuvainen kulttuurista ja instituutioista.

Itse näen asian täysin päinvastoin. Paavali soluttautui juutalaisena virkamiehenä kristinuskoon ja toi mukanaan juutalaisen veriuhrimagiikan, joka kumoaisi Jeesuksen sanat ja opetukset "yksin Kristuksessa" ja korottaisi jälleen virkamiespapit uskonnollisen rituaalitoiminnan keskukseksi gnostilaisten Jeesuksen seuraajien ryhmätoiminnan kumoamiseksi. Paavalin byrokrattisesta kirkosta tuli kulttuurikone, yhdenmukaistava rituaalikone Rooman ekstaattisen, luita palvovan  marttyyriseurakunnan avulla.

Nevanlinna ja Relander kyllä ymmärtävät Girardin teorian Jeesuksesta rituaaliuhrien loppuna mutta eivät ymmärrä Paavalin olleen rituaaliuhriuskonnollisuuden  suurin Mooses numero II. Nevanlinna ja Relander tulkitsevat Jeesuksen sanoja Paavalin oppien kautta ja siten heille mm. "antakaa keisarille, mikä keisarin on" -lausahdus muuttuu heille pyhäksi perustaksi valtionkirkkoajatukselle.
Nevanlinna ja Relander pitävät uskontotiedettä aidon uskonnollisuuden vihollisena sillä he eivät salli kirkon kristinuskon vertaamista muihin uskontoihin.

Nevanlinnan ja Relanderin on puolustettava kirkkoa ja kristinuskoa, koska se on niin erilainen verrattuna "tavallisiin" uskontoihin. Kirkon raadollinen historia ja byrokraattinen perusluonne on unohdettava, sen ohi on katsottava ihannekristinuskon ainutlaatuisen ydinsanoman takia.
Koska "puhdas" kristinuskon idea (myös tietämättään kristittyjen "virtuaalisena yhteisön"   taustavoimana kirkon olemuksen ansiosta), on niin erilainen kuin muut uskonnot, niin kirkkoakaan ei saisi analysoida uskontotieten metodein vertailemalla muihin uskontoihin - vaikka kirkko on kehittynyt ja muotoutunut lainailemalla muilta uskonnoilta  kaiken.

Paavalin Kristus-Jeesuksen rituaalinen uhrikuolema on mm. Osriksen ja Mithran myyteistä lainattu mystinen elämän jatkuvuuden messiasrooli. Roomassa kristityt Mithran kannattajat muokkasivat/yhdistivät kristittyjen ehtoollista ja Jeesusksen sanojen muistoaterian tilalle tuli verellä puhdistamisen magia-rituaali.

Jeesuksen eettinen yksilön uskontokapina ja organisaation rituaaleista vapauttava totuusajattelu hävitettiin uuden rituaaliuskonnon ja keisarille alisteisen valtakirkon magiaoppeihin.

"Virtuaalinen yhteisö"-ajatusmalli kirkkokristinuskon kulttuuria voimaannuttavasta ideaalista on se fantasia hyvästä kirkon vaikutuksesta hyvän ydinsanoman vuoksi, vaikka ohitetaan sokeasti kirkon olemusta eniten määrittelevät instituutioasema, valtapolitiikka ja kirkon henkinen väkivalta/epärationaalinen rajaaminen vallanpitäjien yhteiskuntanäkemyksen palvelijana, sokea ja sopeutuva valta kirkon oman valtioinstituution konkreettisena luomisen perustana, valtahierarkian korostuminen instituutiona.

Jos Relanderkin uskoo uskomalla virtuaalisen ihannekristinuskon toteutumiseen ja aidon kristinusko "itsereaalisaatioon" kirkon kautta kulttuuria pelastavana ja jalostavana tekijana (kuin kristillinen ajattelijaversio Hegelistä), niin kuinka hän voi ideologisessa  kehitysoptimismissaan ja kaikessa uskossaan väittää olevansa ei-uskovainen?

Kirkon jäsenyys ei ole heille ideologinen valinta vaan kulttuurisen osallisuuden osoitus. Kirkko kuitenkin pitää hysterisesti kiinni room.katolisista, tiukan ideologisista dogmeista ja omasta roolistan puhdasuskoisuuden uljaana puolustajana - vaikka käytännössä lipsuukin koko ajan humanistisen ja sekulaarisen ihmiskuvan puolelle ollakseen moderni ja mahdollisimman huomaamaton osa ihmisten elämää.

Kirkon muutos ei ole ollut päämäärätietoista eli valtionkirkko on muuttunut vain yleisen kulttuurisen paineen javasemmistolais- humanistisen ihmiskuvan edistymisen vuoksi.

Eli kirkolle täytyisi antaa automaattisesti ja analysoimatta anteeksi naisviha, lasten väkivaltakasvatuksen julistaminen, liittoutuminen armeijan kanssa (Afganistanissakin on nykyisen kirkon lähettämä aseistettu pappi, joka ampuu ihmisiä), laskelmoiminen epähumaanien oppien suojelussa, sisällissotaan kiihottaminen ja vihapuhe homoja vastaan sen suuren salaisen hegemoniapremissin takia, että laitoskirkon mukana kulkee "kuitenkin" puhdas Jeesuksen opetus rakkaudesta ja hyväksynnästä.

Ikäänkuin kirkon valtapoliittiset opit ja toimet valtion kainalossa eivät olisi osa "ideaalikirkon" ajatusta ja siksi niistä ei tarvitse välittää kirkon jäsenenä.

Kirkon ahneuden ja miekkalähetyksen tuloksena suomalaisten selkänahasta pakkoveroilla, alkuperäisen kulttuurin systemaattisella tuhoamisella, syntiuhkailulla ja pakotetulla kirkon jäsenyydellä kansalta raastetut kirkkorakennukset olisi siis myös nähtävä siunaukseksi, sillä ne ovat erottamaton osa kulttuuriamme.

Tämä on hyvin anteeksiantava ja yksilön kannalta nihilistinen näkemys systeemistä, joka on runnonut suomalaisten heimot paavin ja kuninkaan alaisuuteen.
Kirkon merkittävä  vaikutus  länsimaisessa historiassa itsestäänselvyytenä ei kerro  mitään siitä, onko vaikutus yksilöihin ollut  positiivinen vai negatiivinen.
Ei ole loogista väittää valtion uskonnon ja  kirkon olemuksen puolustamista eettisesti toiminnaksi "kristillisen" kulttuurimme olemassaolon takia.

Tavoitteleeko kirkko itse lainkaan Nevanlinnan ja Relanderin "ideaalikirkon" olemusta vai haluaako se olla vain byrokrattinen valtarakennelma?
Systeemi nähdään tässä identiteetin ehtona.

Kirkon maailmankuva on yhä hyvin hierarkinen. Huolimatta protestanttisesta nimestään kirkko on sitkeästi säilyttänyt katolisen valtaopin ytimet eli pappi jakaa polvillaan olevalle ja alistuvalle seurakunnalle ehtoollisen ja siviilien välinen on kielletty, vaikka protestantismi nimenomaan ideologisesti rikkoi pappien ja paavin erityisaseman.

Kirkko ei ole edes sitä, mitä sen "luterilainen" nimike kertoo.

Nevanlinnan ja Relanderin opissa kristillisen kulttuurin hyväksymisestä ei nähdä kirkkoa ongelmana syntikulttuurin luomalle depressiolle ja kansalaisten oma-aloitteellisuuden halveksinnalle vaan identiteettimme tärkeänä osana. Koska kirkko on ollut rakentamassa kulttuuriamme niin se vain on osa kulttuuriamme.

Kirkon näkemys olemassaolonsa välttämättömyydestä valtion suojeluksessa perustuu successio apostolica -ajatteluun Pyhän Hengen vaikutuksesta jatkumona. Kuitenkin Luther tätä oppia vastaan irrottautui successio apostolican valvojien huomasta itsenäiseksi kirkoksi, joka aluksi korosti kirkon instituutioaseman merkityksettömyyttä.

Kaiken lisäksi viime vuonna suomalaiset piispat  kumosivat  kirkon protestanttisen ehtoolliskäytännön ja piispojen käskykirjeellä papit kehotettiin ottamaan takaisin katolinen ehtoollisksitys ja nippu katolisia maagisia pelkoja maagisen substanssin väärinkäytöstä: viini muuttu nyt ihan oikeasti Jeesuksen vereksi piispojen käskystä joka sunnuntai ja sakasti on muuttunut Jeesuksen veren ongelmajätteenkäsittelylaitokseksi, sillä kaikki ehtoollisaineet on tämän opin mukaan juotava ja syötävä, jotta maaginen substanssi ei joutuisi pois Kristuksen ruumiista eli seurakuntalaisten kehosta.

Jopa Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksella koettiin viime professorin valinnan yhteydessä krikon vaikutus. Kun ehdottomasti ansioitunein dosenttiehdokas ilmoitti olevansa ateisti, kirkkohallitukseen tiiviisti yhteydessä oleva teologinen tiedekunta ilmoitti ettei häntä saa valita uskontotutkimuksen professoriksi. Eikä häntä sitten valittu.


 Kirkkoko ei siis ole ideologinen laitos vaan vain kristinuskon humaani ilmentymä ja vain perinnelaitos, osa kulttuuria?

Kirkon jäsenyys ei ole Nevanlinnalle ja Relanderille uskonnollinen ratkaisu vaan sosiaalinen kulttuurin toteuttamisen tapa yhteisinä rituaaleina. Hegemonia, joka on hyväksyttävä nöyrästi (ja kristillisesti), koska olemme sen hegemonian tuotteita ja jälkeläisiä.

Tämä näkemys on sangen hämärä ja indoktrinoiva pyrkimys nähdä "kristillinen" yhtenäiskulttuuri välttämättömänä "suomalaisuudelle".

Nevanlinnan ja Relanderin saarna on oikeastaan vain kirkon valtionkirkko-politiikan toistuva puolustuspuhe, apologeettinen julistus kirkon vallasta ja suomalaisen pakanan pakkoriippuvuudesta "sivistyksentuojasta".

Nevanlinna ja Relander ovat ylihistoriallisen kirkon ja kristinuskon profeettoja.

Uskontoa ei saa heidän mukaansa kumota ja liikaa kritisoida, koska silloin kirkkouskonnon luoma "suomalainen" identiteetti häviää ja meistä tulisi tyhjiä kuoria.
Tämä on pohjimmiltaan hyvin nihilistinen näkemys suomalaisuudesta ja yksilöllisyydestä kirkon luomassa kapeassa yhtenäiskulttuurissa ja ryhmädynamiikassa, aivan samanlainen näkemys ja perustelu kuin mitä Suomen kansaa pakolla käännyttäneillä munkeilla ja papeilla paavin ja kuninkaan käskystä.


Kirkko  on esiintynyt kristinuskon omistajana ja Jumalan edustajana.

Jatkosodan aikana valtionkirkko julisti huoletta Neuvostoliittolaiset ihmiset Saatanan omiksi ja sotilaspapit lukivat Mooseksen kansanmurhaan kehottavia puheita sillä seuraamuksella, että rajan tuolla puolen suomalaiset sotilaat tappoivat Suomea taitamattomia siviilejä rotuoppiin ja Moosekseen luottaen osana Saksan maailmanvalloitusta.

Kirkon rooli valtion armeijan virallisen kirkkona ohessa ei käytännössä ole muuttunut  ja tämä ilmiö voi toistua.

Filosofisesti ja humanistisesti näin ylimieliselle asenteelle ei pitäisi enää olla motiiveja moderneilla ja tiedostavilla ajattelijoilla. Kirkko on valtarakennelma eikä tämä instituutio oikeastaan välitä omasta opistaan sopeutuessaan ajan henkeen strategisesti ja puolustaessaan hampaat irvessä perinnettään, valtarakennelmaansa, valtion suomaa erityisasemaa ja kiinteistöjään.

Markku Heikkinen: Usko ja epäusko

Kolme neljäsosaa suomalaisista uskoo Jumalaan, mutta vain reilu neljännes uskoo kuten kristinusko opettaa. Melkein 80 prosenttia koko kansasta kuuluu luterilaiseen kirkkoon, mutta useimmille nykysuomalaisille kirkon oppi on varsin vieras käsite. Mitä on luterilainen usko? Kuuluvatko myös epäusko ja epäilys kristillisyyteen? Ja miten usko toimii ihmisen arkipäivässä? Markku Heikkinen yrittää nyt selvitellä uskon olemusta. Hänen vierainaan ovat rovasti Hilkka Olkinuora ja Vanhan testamentin eksegetiikan professori Martti Nissinen.  YLE AREENA

• Blogauksia ja ihmettelyä kulttuuritulkintojen kristillistämispyrkimyksistä:

http://uskontojournalismi.blogspot.com/2011/10/ei-hyysata-fundamentalist...

http://kenanmalik.wordpress.com/2011/10/20/the-myths-of-christian-europe/

ja

http://uskoitseesi.blogs.fi/2011/08/30/oliko-kristillinen-kirkko-todella...


http://cross-section.info/E11/uskontoa_ja_politiikkaa_saa_kylla_sekoitta...