 |
| kuva valokuvaaja Arhi Kuittinen - Älä kopioi, Älä julkaise - |
Ensimmäinen keskiviikko oli hurja todistustilaisuus.
Tyypit kävelivät lavalle niin vittumaisen haastavina että olivat päättäneet kerralla murtaa mielettömän heittäytymisen heilautuksella 20 vuoden rutikuivan Helsingin vanhan Tavastian tauon ja tanssia shamanistisen kiperän kaatosadetanssin.
Sitä latausta on vaikea kuvailla, ehdottomasti paras ultrakeikka mitä voi kuvittella - ja paikalle läähes vastentahtoisesti raahattu hyvin kokenut kitaristikaverini oli myös aivan äimän käkenä (on nähnyt orig Siekkarit 12 kertaa).
Heittäytymisen ja hallinnan ällistyttävin kokemus.
Keikka oli niin täydellinen että sitä ei voinut edes odottaa etukäteen ja pursusi nappiin iskevää kokeilua. Voimaa elegisen taidon itsestäänselvällä puskulla. Kirkas pimeys, hiljentävä jyräys. Yleisön nöyrä vaimeus oli vain tyrmistynyttä ihailua.
http://www.rumba.fi/tasokasta-videota-sielun-veljien-tavastian-keikalta-on-mulla-unelma-rytisee-riivattuna-29037/
Lopun Sunnuntai taas...
oli uupuneiden ja tulevaisuutta haparoivien miesten vapiseva työvoitto limbossa, välitilassa, juuri ja juuri. Lopussa syttyi jotakin kuivaa ja hulmuavaa.Taakkana tuntui olevan satojen keikkojen ja visioiden elämäntehtävä. Ja kysymys. Kysymys. Kysymys jäi, jokainen Siekkarin biisi on kysymys. Suurin niistä oli tämä keikka, ruumiillistunut kysymys. Mitä. Mihin. Mitä.
StefanBremer POKO
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti