Käpälöivien johtajien pyhä vallan rituaali

Poliittiset puolueet ovat hyvin seksistisiä - myös erityisesti naisten valvomana. 

Urasta perinteisesti instituution tai puolueen tukemina haaveilevat naiset nauravat kaikelle johtajien harrastamalle  lähentelylle mukamas huvittuneena ja halveksivat sen seurauksena naisia, jotka valittavat miesten kähminnästä ja verbaalisista purkautumisista, seksiä simuloivista vitseistä ja analogioista.
Suurta johtajaa ei saa tahrata mikään ja siinä poliittiset puolueet muistuttavat uskontoja, että kähmivä johtaja ei saa turpaan vaan johtajan paljastaja saa turpaan. Ja turpaan antajat saavat taas lisäpisteitä johtajalta. Vaihtokaupan pimeä synergia hegemoniahierarkiassa.

"Valittaja" joutuu vauhdilla ulos sisäpiiristä ja saa pesänlikaajan leiman, vaikka puhuisi toisenkin puolueen johtajan tekosista.

Kysymys on hierarkialla määritettävästä tabukulttuurista. Patriarkaalisessa ryhmähierarkiassa johtajalla on kaikessa eniten etuoikeuksia ja patriarkka/matriarkka on tieten tahtoen osoittanut valtaansa ylittämällä rajoja näyttävästi. 

Toisten rajojen ylittäminen on siis ollut rituaalisesti tärkeä osa johtajuuden hegemoniaa.
Kekkonen toimi jatkuvasti vanhan patriarkan tavoin ja osoitti jatkuvasti alaisilleen, kuka kusee kenen nilkoille. Se perinne elää vielä voimakkaana, myös Kekkosen esikuvien eli piispojen kirkollisissa piireissä.
Aivan sama kuvio toistuu patriarkaalisten naisjohtajien kohdalla. 

Jos naisjohtaja ehdottelee alaiselleen intiimiä illallista toistuvasti ja mies valittaa  siitä,  mies saa useinmiten turpaan johtoyksiköltä. Jos puolue-eliitin nainen menee sänkyyn toisen puolueen jäsenen kanssa, siitä ei puolueen jäsenen ole parasta puhua vaikka se olisikin vakava ideooginen ongelma.

Johtaja on koskematon johtajakeskeisissä, jähmettyneissä organisaatioissa jossa ei ole tukiverkkoja vaan on vain hierarkia ja sisäpiiriin pääsyn toive vaikkapa "puolueen uskollisimpana ja sokeimpana kannattajana". 

Tapahtumista omalla nimellä puhuminen voi todella torpedoida koko uran ja välittömästi.
"Eihän se ollut lahjakkuus, yrtti vain tempuilla ja likaamalla kiilata muiden edelle".



Kun puhutaan suomettumisesta, unohdetaan usein, että koko poliittinen systeemi, poliittinen kulttuuri ja Neuvostoliiton aiheeton pelotekorostus oli yhden johtajahahmon despottinen projekti.

Suomi on yhä vielkin halvaantunut Kekkosen ajan alfauros-valtakunnasta. Mitään rehellistä ja avointa poliitikot eivät tunnusta, koska Kekkonen osoitti, että hänen systeemissään salainen valta, sensuuri ja tiedon salailu, kansan kyykyttäminen oli vallan korkein määre. Ulkopolitikka vietiin perustuslain vastaisesti eduskunnan tavoittamattomiin ja vain Kekkonen käytti ulkopolitikkaa aseena ja "vapautuksena".

Suomalaista poliittista kulttuuria ei ymmärrä, jos ei ymmärrä suomettuneisuuden jatkuneen ja kuinka nyt  mitätön värisevä presidentinvaali  omituisine mielikuvineen on vain haaveileva jumalanpalvelus Kekkosen kuvan edessä. Kaikki teemat, mielikuvat, älyttömät toiveet ja roolihahmot, jotka nyt soittavat kansan alitajuntaisia kitarankieliä "hyvän isän" toiveina, ovat Kekkoslandian hierarkisen "selvyyden", tukahduttavien haaveiden uusinta.

Johtajakeskeinen kulttuuri kehittyi pronssikaudella, kun ahneet, johtajakeskeiset tappajaryhmiä eli armeijoita koonneet psykopaatit pystyivät tuhoamaan ja valtaamaan kyläyhteisöjä tehokkaammilla aseilla.
Asevarustelu on luonut mielle oikeistokonservatiivisen unelman kaikkivaltiaasta isästä/äidistä, jota ei saa loukata.

Vatikaani ja Tanska-Ruotsin ruhtinaat tuhosivat suomalaisen alkuperäisen kulttuurin kieltämällä yhteisöllisyyden olemisen tavan määrittäjänä, dynaamiset Talo-/kyläyhteistöt ilman "ydinperheajatusta", ja naisten vapaan seksin ja lasten hankkimisen kenen kanssa tahansa.

Kun rikotaan rakenteet ja isketään häpeällä, saadaan valloittajan valtahierarkia. Hierarkia on tärkeä operaatio valloittajalle, sillä verotus ja annetun arvohierarkian tavoittelun sisäistäminen ovat tärkeä mekanismi valloitukseen alistamiselle systeeminä.

Häpäisy on aina ollut tärkeä valtamekanismin osa.