Kun opettajat eivät puolusta heikkoja vaan kokevat kiusatut uhaksi ja ongelmien aiheuttajiksi. Kun yhteisö
etsii yhteistä vihollista todellisten ongelmien peittämiseksi. Mitä tapahtuu, kun koulu-ampujaksi haukuttu vittuilee takaisin kiusaajilleen?
Ajankohtainen Kakkonen
Koulu-kiusattu leimattiin koulusurmaajaksi. 2.6.09
Aikuisilla on ainakin yksi yhteinen fantasia uhreista.
Että väkivaltaa kokeneet lapset ovat onneksi vain lapsia, jotka "kestävät mitä vain". Lapsi joustaa, aika korjaa. Tämä outo pakkomielteinen ja "lohduttava" mielikuva toistuu jatkuvasti lehtijutuissa. Lapsi on tässä diskurssissa hyvä uhri - josta ei hoidu samanlaisia hankaluuksia kuin jos aikuisen vastassa olisi toinen aikuinen. Lapseltahan voi pyytää anteeksi suuren emotionaalisen purskahduksen vallassa lapsen hämmennyksen lisäämiseksi ja asia on hoidettu.
Luojan kiitos hyvistä ja joustavista uhreista.
Uhrautuminen on ns. yhteisen yhteisö-elämän tunnustamista yli yksilöllisyyden. Tietysti uhrautuvan eksistensin kustannuksella yhteistä eksistenssiä.
Meidän puolestamme. Yhteisön yhteisyyden fantasian kunniaksi.
Normaaliutta (normi-kelpaavuutta) epätoivoisen tiukasti määrittelevä yhteisö määrittelee aina epä-normaaliuden neuroottisen tiukasti. Vihan ja inhon kohteen omille kelpaamattomuuden peloille.
Erilaisuus on uhka yhteisölle.
Uhrina oleminen on äärimmäinen eristäminen yhteisön rajojen vahvistamiseksi. Erilainen voi haluta uhriksi toteuttaakseen vieraantumisensä äärimmäisellä tavalla. Itsemurhan tekijöiden fantasiat ja viestit liittyvät usein lausahdukseen:
"Kun minusta ei elävänä pidetty niin ehkä kuolleena muistelette".
Ahdistuneet, häpäistyt ja loukatut fantasioivat nyt myös vimmatusti yhteisillä keskustelupalstoilla julkisista kostofantasioista - vaikka eivät uskalla sanoa omaa poikkinaista sanaa omalle isälleen tai äidilleen. Kouluampuja ikään kuin lunastaa yhteisen rohkeuden/uhrautumisen/koston fantasian ja nousee visioista kiihottuneen
nimimerkkiyhteisönsä, nimettömien sankariksi.
Poljetysta pelätyksi. Hän toteutti meidän fantasiamme ja meidän ei tarvitse sitä toteuttaa, kun kunnioitamme hänen muistoaan ja uhrautumistaan. Hän antoi henkensä meidän vuoksemme, hän toteutti yhteisön toiveen yksilöllisyytensä ja olemassaolonsa kustannuksella. Hän teki meidät merkittäviksi.
Uhrin ihailu - tai siis uhriuden ihailu,
"armon" maanittelu alemman yhteisötason ratkaisumalliksi, otollisen kiusattavan
tai antautuvan sankarin, antaa helpotuksen olla itse uhrautumatta ja vaikkapa luvan olla sanomatta rehellistä mielipidettä yhteisön ongelmista. Uhritapahtuma on jo murtanut yhteisön eheyttä uhkaavia paineita siirtämällä ne uhriin. Se häirikkö. Se jumalan hullu. Rituaalitapahtumassa uhka määritellään ja eristetään yhteisöstä.
Kreikkalaisille sankarikin oli sankarillisissa töissä uhrautuva uhri, jonka täytyi osoittaa täydellinen tottelevaisuutensa ja antautumisensa yhteisölle teonkin jälkeen, jotta sai pitää sankarin nimekkeen. Muuten joutui karkotettavaksi ihailtavankin ja legendaarisen teon jälkeen.
Rituaalissa tai koulukiusaamistilanteessa, transgressio tapahtuu yhteisön pysyvyyden vuoksi. Rituaalinen uhraaminen, jopa vain ehtoollinenkin, on yliyksilöllisen ihanteen julkilausuma. Syömme uhrin yhdessä ja uhri määrittää meidät yhteyteen. Hän menettää erillisyyden ja me saamme yhteyden. Tämä palautuu äidin ja lapsen täydelliseen symbioositilaan.
Yhteyden ja ykseyden illuusion rajoja rikkova transgressio yksilöllisyyden rajoituksien yli.
Yhdessä voimme rikkoa tabua mutta emme yksilöinä.
Kreikkalaisen tragedian olemus ja rituaaliyhteisön edellytys yhteisenä rajan ylittämisenä, pahimman kokemisena, pelon realisoimisena ja neutralisoimisena "yhdessä".
Rajojen sosiaalisesti painotetut ylittämiset tapahtuvat yksinkertaistettuna uteliaisuuden, verenhimon,
rajojen eli mimeettisen reviirin spektaakkelimaisena käyttönä ja todentamisena, rajojen "lataamisena", turhautumisen purkamisena ja yhteisön hierarkiaa luovan painottamisen takia. Alistuva sopeutuu, yhteisesti omaksuttu yhdistää.
Käsittelemätön sosiaalinen paine vaatii sirkushuveja. Ukkosenjohdattimen. Ritualisoitua neutralisointia kärjistämällä. Nautinto liitetään pelkoon, armo Jeesuksen kiduttamiseen.
Uhrikulttuuri, hallittu rituaalitrauma, liittyy hyvin kiinteästi ihmisen
traumapsykologiaan, toistamispakkoon.
Neuroottiset ihmiset ovat usein hyvin uskollisesti/uskonnollisesti neuroottisia. Toistamisella, neuroottisilla ajatusmalleilla ja rituaaleilla pyritään luomaan luonnonlakeja, hallinnan tuntua.
Traumaa hallitaan traumaa toistamalla.
Ja neuroottisesti ulkoistamalla, ritualisoimalla.
Maailma ei olekaan paha, jos reilun Jeesuksen tappamisella saatiinkin aikaan hyvää. Juorun tai tölväisyn uhri on kiva kaveri, jos hän antaa nopeasti anteeksi. Käänteistämisen pelastuslogiikkaa. Teidän edestänne vuodatettu.
Fasismissa luvataan kirkon yms instituutitouskontojen opetusten ja esimerkin kautta veren kautta rauhaa, uhrin kautta täyttymys, sodan kautta rauhaa.
Jeesuksen kuolema ei olekaan todiste ihmisten kyvyttömyydestä rauhaan ja muu tokseen vaan Jumalan tahdon tapahtumiseen väkivallan kautta
- kts Toora/Vanha testamentti.
Kapinallinen, uhmakas Jeesus muuttui kirkon opeissa nöyryytetyksi alistujaksi, jonka merkitys kirkolle oli äärimmäisessä sopeutumisessa, ei suinkaan kapinassa ja hierarkian purkamisessa Jumalan valtakunnaksi.
Tämän tulkinnan painotus tuli samaan aikaan kun kirkkoisät saivat huikeasti valtaa valtiokirkkona - ja luvan vainota veri lentäen toisinajattelevia kristittyjä. Erehtymättömän Jumalan oppi on erehtymättömän auktoriteetin oppi. Jos Jumala voi uhrata oman poikansa, on vääräuskoisten uhraaminen siinä sivussa itestäänselvyys.
Alkukirkosta tuli alkufasismi.
Rooman lahkon Kirkko, pakko-uskonto.
Kristinuskon sairaalloinen kidutetun ja kuolleen Jeesuskuvan eroottis-romanttinen fantasiointi on valtafantasia.
Jumala on minun hallussani ja toimii minun tahtoni mukaan. Jumala alistuu minulle ja muille viheliäisille. Alkuseurakunnan Jeesus-kuva ei kuitenkaan ollut lainkaan uhrautumisessa vaan yhteisten hetkien, sosiaalisten raja-aitojen kumoamisessa ja kumouksellisten opetusten inhimillisen jumalakuvan muistelussa.
Vaativa ja realismiin kannustava vuorisaarna on helppo unohtaa kun vaipuu uskonnolliseen Kristus-romantiikan narkoosiin uhrautuvasta ja mitään vaatimattomasta, avuttomasta Jeesuksesta.
Yhteisön raja on aggression raja, yksilön hallintaa yhteisön voimavarojen suuntaamiseksi.
Uhrauksessa, raja-aggressiossa, transgressiossa, rikotaan aina pysyvyyden lakia.
Yhteisesti, poikkeuksellisesti sallitun aggression vuoksi.
Uhrirituaaleihin on monessa kulttuurissa kuulunut kuluneen vuoden syntien ja kaunojen tunustminen, joita ei saanut kostaa, jos ne tunnustettiin uhripäivänä. Uhri uhrattiin yhteisesti tunnustusten jälkeen.
Yhteisön lait ovat pysyvyyden, rajojen ja staattisuuden jäykkiä lakeja - mutta transgressiota tarvitaan dynaamisen toimintakyvyn todistamiseksi ja paineiden päästämiseksi. Sokea ja vaativa laki tuottaa kaaosta, vaikka onkin kaaosta hallitsemaan pystytetty. Mitä hierarkisempi yhteistö, sitä aggressiivisempi transgressio.
Elämän ja kuoleman rajoja rikotaan rituaaleissa hetkellisesti ja kuolemaa sekoitetaan annosteltuna elämänmaun boostauksen rituaaliin.
Elämä maistuu kuolemankosketuksen jälkeen niin elävältä. Jokaisella elämää ylläpitävällä yhteisöllä on oma kuolemankulttuuri.
Lain ja säädösten rajat uhkaavat aina yksilön elämän yksilöllisen hallinnan dynaamisuutta, yksilön vastuunäkemystä, yksilön mielekkyyttä nöyrtyvän yhteisön jäsenenä ja niin uhraus rikkoo mukavasti tämän lain ja tabu-säädösten kasvottoman ja uhkaavan tunnottomuuden.
Poliisilla on rajojenylityslupa. Kuten pappi on Jumalan edustaja, poliisi esteettömän vallan. Poliisi saa vastata aggressioon aina kovemmalla aggressiolla. Kiusaaja voi saada poliisin roolin yhteisön ihannestandardia "vastustavia" yksilöitä vastaan. Erilaiset ovat uhka yhteisön standardi-ihanteita vastaan.
Rajojen ja sosiaalisten rajojen mysteerinen ylittäminen on kuoleman ja ajan ylittämistä, yhdistymistä yliajallisiin myytteihin. Tuo ihmeellistä syvällisyyden tuntua ja merkitystä transsendenttisesta - voimaa tuonpuoleudesta, painoa uskomuksien yliajallisesta voimasta. Kuolleille elävän uhraaminen tuo kontaktia esi-isiin, vaativien, lain luoneiden esi-isien korvaamatonta hyväksyntää kirousta ja riittämättömyyttä pelkääville lapsille.
Uhrikulttuureissa on tunnettu aina hurmosta mm. eläinuhreista.
Uhrattu luovuttaa elämänsä yhteisön hyväksi ja jopa suoraan ravinnoksi.
Uhrattu sulautuu yhteisöön täydellisesti menettäessään yksilöllisen olemassaolonsa, mm. sotilaan roolissa. Hänestä tulee ikuinen puolustaja, yhteisön pääomaa. Uhrieläimet ovat olleet heimoille tabu-eläimiä ja niitä ei ole saanut erikseen syödä kuoleman uhalla ( vrt. pyhä lehmä, muinaissuomalaisten karhuäiti yms).
Yhteisö kiittää uhreja ja tuntee niin ollen olevansa uhrauksien arvoinen ihmeellinen yhteisö. Yksilö tuhotaan mutta häneen yhdistytään. Uhrautuva yksilö on paradoksaalisesti yhteisön muita yksilöitä tärkeämpi - lakeja kumoava kuolemassaan, hän tulee muille eläväksi kuollessaan. Uhrauksessa yhdytään jumalallisesti uhrautuvaan olentoon ja se pyhittää yhteisön materiaalisesta määrittelystä henkiseen tasoon uhrautumisen jaloudessa.
Palvonta-sana tulee karhun lihan palvomisesta tulella, ruuaksi valmistamiseksi. Äiti-Karhua palvotaan hetki, maustetaan ja sitten se syödään. Kiitos, Äiti!
Seksuaaliaktissa ja uhrauksessa on melkein aina myös aggression vapaan ilmaisun akti. Yhteinen turhautumien vapauttamisen juhlahetki.
Rakkaushan on usein uhrautumista monella kulttuurimme metaforisella mielletasolla.
Ihminen luopuu suurelta osin yksilöllisyydestä ja rehellisyydestä saavuttaakseen kitkattoman ja ihaillun, romanttisen symbioosin, rakastumisen ja me-tilan. Kun rakastumme, oletamme myös (ja varsinkin) toisen ihmisen uhrautuvan ja jättävän entisen elämänsä juuri ihanan minun takiani. Se antaa merkittävyyden painoarvoa romanttiselle toteutumiselle ja elämän täyttymykselle.
Romanttisessa sanastossa ja kirjoissa "antautuminen" on varsin keskeinen sana ja semanttinen apparaatti.
Uhrautuminen on riitti, jossa poikkeus vahvistaa sääntöä.
Mikä on sääntö? Yhteisö ei ole riippuvainen yksilöstä vaan yksilö yhteisöstä.
Mutta uhritilanteessa yksilö korotetaan yhteisöolentojen yläpuolelle. Yksilöstä tulee transgressiossa koko yhteistön eksistenssin ehto, juuri päinvastoin kuin yhteisön perusperiaate yhteisön olemuksesta esittää. Sankari. Sankariuhri. Rajojen todistaja.
Fight Club-kirjassa ryhmän kuollut jäsen sai nimen kuollessaan. Muuten hän oli nimetön osa suurempaa kokonaisuutta ja tehtävä.
Mutta uhrina sai nimen.
Time to send someone away.
Kaikkien taiteilijoiden esikuva ja esitaistelija on - tietysti - kärsivä Cristophorus van Gogh. van Gogh oli kärsivä ja eristäytyvä, sisältään todellisuutta etsivä, yhtä luonnon kanssa, hyljeksitty mutta taiteen totuutta salassa kantava. Taiteilijan perifantasma.
van Goghin myyttinen voima on ulkopuolisuudessa, joka kumosi sisäpiirien staattisuuden. Luomisvoima on muutoksen voimaa. Shamaanien valta oli ekstattisessa uudelleentulkinnan roolissa. Rankimpien shamanististen tuonelan rituaaliretkien tekijät asuivat aina kylän ulkopuolella. He erottautuivat kylästä kylän vuoksi. Heimo piti heihin etäisyyttä ja vain heillä oli uudelleentulkinnan oikeus heimoon.
Laki/raja luo latauksen.
Merkitysten dikotomiset jännitteet. Kielletty määrittää sallitun.
Toiseus on Paavalin sanoin "leirin ulkopuolella olemista". Jeesuksen saarnojen ja profeettojen sanojen potku perustui tähän. Uudistuminen tapahtuu toiseuden kautta. Mutta usein pitämällä se rituaalisesti leirin ulkopuolella, jotta valtastruktuuri ei horju.
Kirkko on omituinen miksaus muinaisinta uhrimagiaa ja modernia joukkojenhallintaa.
Kirkossa toiseus on korotettu roikkumaan keskelle kaikkien ihmisten yläpuolelle ja katseltavaksi. Eristettynä. Ylennettynä. Kirkon määräysvaltaan. Näin kirkko haluaa sanoa, että toiseus on sen hallussa, kukaan kirkon jäsen ei saa sanoa edustavansa profeetallista ja muutosvoimaista toiseutta koska kirkko omistaa ja määrittelee "hyväksytyn" toiseuden, kirkolle uhrautuvan marttyyriuden.
Muuttumattoman opin suojelijaksi muuttunut kirkko pelkää aiheestakin muutoksen evankeliumia. Jeesuksen vertausten ydin oli valtavirran ulkopuolelle jättäytyvien muutosvoimassa. Tämä Rooman orjien oppi ei voi olla instituution julistusta.
Vaikka kirkko julistaa Jeesusta viimeisenä uhrina, on nykyisen kirkko-organisaation perustana ollut ekstaattinen marttyyrien armeija. Verihurmos antoi valtaa pyhimysten määrittelijöille ja luokittelijoille. Kirkkoisillä oli tukenaan uhrien armeija, joka laumana todisti yhteisestä päämäärästä - jonka postteologisesti jälkikäteen marttyyrien määrittelijät itse valitsi.
Siksi
pyhimysoppi on katolisen kirkon kulmakivi. Voima ei ollut reliikien luissa vaan marttyrien määrittelyssä. Katolisen kirkon arvokkain kunnianosoitus ja korkein määre pyhimykselle onkin ollut puhdasoppisuus ja uskosta luopumattomuus. Ihmeitä tekevät pyhimykset ovat kakkosluokan viihdepyhimyksiä kirkon luisiin perustuksiin verrattuna. Kirkon olemassaolo perustellaan puhtaan ja muuttumattoman opin suojelijan roolin kautta ja siten aikojen läpi uskosta kuolemalla todistaneet pyhimykset ovat ikään kuin todiste kirkon puhtaan opin suojelustehtävän välttämättömyydelle. Pyhimysten muiston tähden on jatkettava pyhimysten tehtävää.
Nyt kirkon rooli ei ole alkuseurakunnan ja gnostilaisten kaltainen altavastaaja ja yksilökeskeinen valtakulttuurin murentaja - vaan vallan haltija ja maallisen vallan ylin kaveruus.
Suur-Suomifantasian takia alkoi epädiplomaattisen ylimielisyyden sytyttämä talvisota ja varsinkin selkeästi Suur-Suomea faktuaalisesti toteuttava jatkosota. Kun Suur-Suomea ei saatukaan kymmenen vuoden uhoamisen ja sitä järjestelmällisesti korostaneen kouluopetuksen jälkeen, suomalaiset halveksivat yleisesti veteraaneja ilkein sanakääntein - kun eivät uskaltaneet poliitikkojaan arvostella perinteisen suomalaisen kansalaisalemmuuden, virkavallalle nöyryyden vuoksi. Veteraanit turvautuivat heroiiniin ja pulloon fantasioittensa ja traumojensa takuutavarana. Veteraanien ihailu syntyi vasta about 1972 kun oli jo unohdettu fasistinen fantasia Neuvostoliiton tuhoamisesta suuren Saksan rinnalla.
Varusmiesten viimeisin pilkkatapaus on hyvin valaiseva vaativast uhrikulttuurista. Vallan ja toisten määrittelijän asemaan pyrkivät haluavat uhrien alistuvan halveksunnan passiivisiksi kohteiksi ja toiseuden kantajiksi. Pilkka ja häpäisy on vaatimus kohteille kantaa toisten haveksunta ja inho mukisematta. Halveksunnan avoimen ilmaisu oletus on aina kohteen lamaannus ja kuulijoiden yhtyminen halveksijan luomaan hegemoniaan, tulkintaan halveksunnan kohteesta.
Häpäisyn funktio on tehdä uhrista lamaantunut ja kaikille yksimielisesti ilmiselvä toiseuden ja inhon kohde. Toiseuden kantaja.
Sari Essayah muun muassa viittasi (vaali)keskustelun lomassa Hollannissa perustettuun pedofiliapuolueeseen ja kysyi, pitäisikö senkin sukupuoliset suuntaukset laillistaa, jos laillistetaan homoavioliitto.
"Eläin elää,
ihminen ihmettelee"
- Ismo Alanko
(ylimääräiset tavuviivat ovat automaattikäännöstä varten)
Tekstit
