torstaina, kesäkuuta 04, 2009

Vapaan naisen tunnustuksia - itsetilittävän feminismin edelläkävijä; esimerkillinen dokumentarismi vs suomalainen dekumentalismi

Huikea dokumenttisarja meni YLEn ohjelmistossa. Tästä ei omaelämänkerrallinen dokumentointi ja kulttuurikriittinen itsetilitys parane. Rehellinen, raaka ja inhimillinen







Suomalaiset dokumentit ovat surkeita raakileita melkeinpä vain yhdestä syystä: ohjaaja sensuroi rankasti materiaaliaan, kohdetta valikoivan softaavasti - "ymmärtävää", meikkaavaa ja maskeeraavaa editointia. Moraalista itsesensuuria.

Tai ei yksinkertaiseti pidä kameraa käynnissä silloin kun tapahtuu jotain ennalta suunnitellun skenaarion ja "käsikirjoituksen" vastaista. Kun tapahtuisi jotakin mielenkiintoista. Jotakin amoraalista, määrittelemätöntä, kuvitellun ihanneroolihahmon vastaista.

Dokumenttia ei voi käsikirjoittaa, vaatii joku elokuvasäätiö tai YLE mitä tahansa. Jos noudatetaan "käsikirjoitusta", tulos on haihattelua ja antidikotomista esittelyä. Moraliteettisirkusta hyvän tahdon ja "elämänmyönteisyyden" tuotantoperiaattiden suojissa.

Oli kohteena tuttu, oma itse tai vieras, suomalaisia dokumentteja tehdään "sympaattisella" otteella ja leikkauspöydälle jätetään kaikki henkilöhahmon varjoisat puolet. Aivan jumalattoman aneemista. Moni viime aikojen kehuttu dokumentti on tälläinen sensuroitu raakile, vaikka dokumenttia kehutaan kovin rehelliseksi ja "inhimilliseksi", kliinisen kiinnostavaksi. "Elämänmyönteiseksi". Itsesensurointia kutsutaan suomalaisessa tuotantokulttuurissa käytännössä ns. inhimillisyydeksi. Objektiivisuus -tavotteilla tarkoitetaan näemmä sovinnaisuustavoitteita kohdehahmon rajauksessa.

Pseudokristillisen armomoralismin ei tule kuulua dokumentaristin keinogalleriaan yksilönsuojaa suojelevana kiiltokuvamoralismina. Dokumenttiin suostunut henkilö ei saa toimia editorina. Sievistellystä todellisuudesta tulee käyttökelvotonta ja eltaantunutta fiktiota.

Dokumentti-dramaturgiaa sammutetuin valoin, katsojaa aliarvioiden ja kohdetta jalustalle depiilisti nostaen. Torjuvan tylsyyden tympeyttä.


Toissa vuonna myös Suomen oikeuslaitos osoitti uusiman sensuurikulttuurin pohjanoteerauksen 50-luvun hengessä.

Dokumentin tekijä oli tehnyt omasta suvustaan henkilökohtaista ja rehellistä dokumenttia julkisten arkistotietojen ja dokumenttien sekä avointen haastattelujen avulla, mutta oikeuslaitos kielsi dokumenttivideon julkaisun. Suvun patriarkka oli heitellyt siementä sivukyliin ja suvun nykyinen, hysteerisen ylpeä matriarkka oli laittanut oikeuslaitoksen kontakteja tuntevat asianajajat asialle, jotta innokas jälkeläinen saadaan vuosisataisen patriarkalismin mukaisesti kuriin - ja suvun huolella rakennettu, "moraalinen" "kunnia" pelastettua.

Valvottua ilmaisuvapautta suomalaiseen yleisradiotapaan, perustuslain rikkomista pyhän perheinstituutiofantasman suojelemiseksi tosiasioilta. Lain voimalla kulttuurin konventioiden puolesta.


Sensuuri on aina kulttuurimme itsepetoksen todentamista.

Dokumentarismi on Suomessa yleensä kuin unipilleri. YLE maksaa yleensä minuuteista ja sympatiasta - ja siksi dokumentit ovat tuottajien käskystä masentavan pitkitetyn venytettyjä ja epätodellisen toiveikkaita eurolypsykoneita.


Koripallodokumentti Täynnä Tarmoa on toki harvinainen poikkeus. Kulttuurin muutosta?







.
Posted by at 4.6.09
Labels: , , , , ,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)