- päivitetty - PIERROT LE FOU
HULLU PIERROT
13.05. Orion Ranska/Italia Godard 1965. Jean-Paul Belmondo, Anna Karina, Dirk Sanders. suom. tekstit/svenska texter
DVD Moviemail
HULLU PIERROT
13.05. Orion Ranska/Italia Godard 1965. Jean-Paul Belmondo, Anna Karina, Dirk Sanders. suom. tekstit/svenska texter
DVD Moviemail
Joku kuuluisa filosofi tuomitsi "Viimeisen hengenvetoon" -elokuvan sukulaistuotannon "Hullu Pierrot"- elokuvan eurooppalaisen kulttuurin ja etiikan rappion pahimmaksi ilmenemismuodoksi - ja että elokuvan julkaisua ei tulisi sallia ihmismielen ja sivistyksen suojelemiseksi.
Hullu Pierrot on muunnelma ikivanhoista trickster-saduista.
Hilpeän ilkikurinen häpeämättömyyden puolijumala, joka koettelee ihmisten arkijärkeä ja säädöksiä. Lähes jokaisessa kulttuurissa trickster, joka vetosi ihmisten ahneuteen ja omahyväisyyteen, jujutti omaksi huvikseen kaikkia, jotka olivat jujutettavissa.
Maailman vanhin ja ensimmäinen eeposromaani, Gilgamesh, kuvailee myös Hullun Pierrotin alkuserkkua Enkidua, joka on myös omalla tricksterimäisellä amokreisullaan Gilgameshin kanssa vapautuakseen yhteisön säännöksistä - ja kuolemasta. Villimies-Enkidun tehtävä on vetää kuningas Gilgamesh (Pierrotin oletettu ranskalainen kansalaisihanne ja lapsuuden asvatus) ihmisten arkitasolle ja Gilgamesh löytääkin uuden elämänilon, paratiisillisen villiyden. Vapauden piknikin hintana on kuitenkin sitten kuolema; sumerilainen Gilgamesh-eepos onkin Tooran/VT:n paratiisikertomusten alkulähde.
Engidu on ensimmäisen sivistyskaupungin sivistyskuninkaaksi voidellun Gilgameshin ystävyys, ns ihmisyyden villi puoli, joka on tuomittu kuten Gilgameshin hurmio, sivistyneen ihmisen kaipaus Enkidun impulsiivisesta alkuvoimaisuudesta.
Gilgameshista tulee ikuisen elämän tavoittelun jälkeen paratiisista karkoitettu, kuolemalla merkitty ja sivistyksellä sidottu Aatami. Enkdu on kuollut, eläköön kuolemattomuutta tavoitteleva sivistys.
Gilgamesh-eepos on myös kaikkien hollywood-tarinoiden, amerikkalaisten väärentämien "aristotelisten" tarina-asetelmien äiti, juuri mitä samaa Godard tavoittelee omassa karnevalistisessa mies, pyssy ja nainen-saagoissaan. Gilgamesh-eepoksen ydin on kahden kaveruksen villi ystävys ja yhteinen rakkaus hyväsydämiseen huoraan. Mitä muuta hollywood-genreen voi enää toivoa?
Venäjällä vuosisatojen ajan salassa vaikuttanut Hlystien lahko on ollut ortodoksisen kirkon raivoisan vainon ja teloitusten kohteena. Maailmanhistorian yksi kuuluisimpia auktoriteettien ja yhteiskuntaluokkien halveksijoita oli Grigori Rasputin - hän sai alkuvaikutteensa ja ihmiskuvaoppinsa raadollisuutta korostaneilta Hlysteiltä.
Hlystien mukaan ihminen valaistui vain tekemällä syntiä. Synti on ihmisen perusolemus ja jos ihminen kuvittelee olevansa synnitön hän ei voi pelastua. Tekopyhyys oli heille suurin "farisealainen" synti, Jeesuksen pyhän vihan keskipiste. Armoa pystyi anomaan vain ihminen, joka ei voinut sanoa olevansa synnitön ja henkinen. Perisyntiin uppoaminen ja porvarillisen kulissinäytelmän täydellinen kaataminen merkitsi Jumalan hullujen antautumista vain Jumalan armoon. Yhteisöllinen, kommunaalinen orgia "ehtoollisena" oli myös luopumista yksilökeskeisestä nautinnosta ja rajojen pystyttämisestä.
Kärsimys ja hurmos olivat syvin paratiisin lankeemuksen kokemus, joka oli koettava, jotta pystyi syntisenä paratiisista karkotettuna vastaanottamaan Jumalalta armoa. Jollain oudolla logiikalla tämä oppi on lähellä Lutherin oppia armosta ja syntisten yhteisestä naamarien pudottamisesta.
Täydellisyyteen pyrkiminen esim munkkilupauksella oli Lutherin mielestä jumalanpilkkaa.
Rikos ja rakkaus elämän (ja turhautumisten) intensiivisimpinä dekonstruktioina on "Hullu Pierrot"-elokuvan vino ja houkutteleva paralleelianalogia viihteellisyyden ytimestä, viihteen pseudoidentiteettien ytimestä. "Rikos ja rangaistus" kirjassa Dostojevski käsittelee rikosta rakkauden puutostilana, Godard taas niitä toinen toisiaan täydentävänä kulttuuriorgasmina, täyttymyksen apokalyptisenä ja amoraalisena päätepisteenä.
Turvallisen elämän rikkominen ja sen kautta estoton vapautuminen impulssikontrollista on se perusfantasma, jota länsimainen ihminen hakee amerikkalaisesta elokuvasta/mediaviihteestä. Bollywoodin elokuvissa taasen yhteisön perinteisten fantasioiden toteuttaminen on niiden elokuvien perusfantasialataus, yhtenäiskulttuurin julistavana konstruktiona, hieman eri kulttuurifunktiossa.
Godardin väkivaltaviihde-eksistentialismissa ihminen muodostaa idntiteettiä vain toiminnan kautta - ei olemisen kautta. Oleminen sammuu ilman konfrontaatiota juurettoman identiteetin hahmoilla - Aivan kuten Samuel Beckett:in "Huomenna hän tulee", Waiting for Godot (kts Wikipedia), näytelmässä.
Mikään muu opus ei ole niin kaikin tavoin vastakkainen ja käänteinen mm. Gilgamesh-eepokselle (ja Godot:ille) kuin Uuden testamentin Ilmestyskirja. Kun myyttisestä tarinoinnista tehdään kirkkoisien uskontopoliittista vihaideologiaa, kostoteologiaa, pelotteluismiä ja henki-ruumisajattelun uusplatonilaisen täydellistä splittaamista, ei voida olla kauemmaksi eksytty myyttisestä mysteerisymboliikasta ja uskosta.
Hullu Pierrot on muunnelma ikivanhoista trickster-saduista.
Hilpeän ilkikurinen häpeämättömyyden puolijumala, joka koettelee ihmisten arkijärkeä ja säädöksiä. Lähes jokaisessa kulttuurissa trickster, joka vetosi ihmisten ahneuteen ja omahyväisyyteen, jujutti omaksi huvikseen kaikkia, jotka olivat jujutettavissa.
Maailman vanhin ja ensimmäinen eeposromaani, Gilgamesh, kuvailee myös Hullun Pierrotin alkuserkkua Enkidua, joka on myös omalla tricksterimäisellä amokreisullaan Gilgameshin kanssa vapautuakseen yhteisön säännöksistä - ja kuolemasta. Villimies-Enkidun tehtävä on vetää kuningas Gilgamesh (Pierrotin oletettu ranskalainen kansalaisihanne ja lapsuuden asvatus) ihmisten arkitasolle ja Gilgamesh löytääkin uuden elämänilon, paratiisillisen villiyden. Vapauden piknikin hintana on kuitenkin sitten kuolema; sumerilainen Gilgamesh-eepos onkin Tooran/VT:n paratiisikertomusten alkulähde.
Engidu on ensimmäisen sivistyskaupungin sivistyskuninkaaksi voidellun Gilgameshin ystävyys, ns ihmisyyden villi puoli, joka on tuomittu kuten Gilgameshin hurmio, sivistyneen ihmisen kaipaus Enkidun impulsiivisesta alkuvoimaisuudesta.
Gilgameshista tulee ikuisen elämän tavoittelun jälkeen paratiisista karkoitettu, kuolemalla merkitty ja sivistyksellä sidottu Aatami. Enkdu on kuollut, eläköön kuolemattomuutta tavoitteleva sivistys.
Gilgamesh-eepos on myös kaikkien hollywood-tarinoiden, amerikkalaisten väärentämien "aristotelisten" tarina-asetelmien äiti, juuri mitä samaa Godard tavoittelee omassa karnevalistisessa mies, pyssy ja nainen-saagoissaan. Gilgamesh-eepoksen ydin on kahden kaveruksen villi ystävys ja yhteinen rakkaus hyväsydämiseen huoraan. Mitä muuta hollywood-genreen voi enää toivoa?
Venäjällä vuosisatojen ajan salassa vaikuttanut Hlystien lahko on ollut ortodoksisen kirkon raivoisan vainon ja teloitusten kohteena. Maailmanhistorian yksi kuuluisimpia auktoriteettien ja yhteiskuntaluokkien halveksijoita oli Grigori Rasputin - hän sai alkuvaikutteensa ja ihmiskuvaoppinsa raadollisuutta korostaneilta Hlysteiltä.
Hlystien mukaan ihminen valaistui vain tekemällä syntiä. Synti on ihmisen perusolemus ja jos ihminen kuvittelee olevansa synnitön hän ei voi pelastua. Tekopyhyys oli heille suurin "farisealainen" synti, Jeesuksen pyhän vihan keskipiste. Armoa pystyi anomaan vain ihminen, joka ei voinut sanoa olevansa synnitön ja henkinen. Perisyntiin uppoaminen ja porvarillisen kulissinäytelmän täydellinen kaataminen merkitsi Jumalan hullujen antautumista vain Jumalan armoon. Yhteisöllinen, kommunaalinen orgia "ehtoollisena" oli myös luopumista yksilökeskeisestä nautinnosta ja rajojen pystyttämisestä.
Kärsimys ja hurmos olivat syvin paratiisin lankeemuksen kokemus, joka oli koettava, jotta pystyi syntisenä paratiisista karkotettuna vastaanottamaan Jumalalta armoa. Jollain oudolla logiikalla tämä oppi on lähellä Lutherin oppia armosta ja syntisten yhteisestä naamarien pudottamisesta.
Täydellisyyteen pyrkiminen esim munkkilupauksella oli Lutherin mielestä jumalanpilkkaa.
Rikos ja rakkaus elämän (ja turhautumisten) intensiivisimpinä dekonstruktioina on "Hullu Pierrot"-elokuvan vino ja houkutteleva paralleelianalogia viihteellisyyden ytimestä, viihteen pseudoidentiteettien ytimestä. "Rikos ja rangaistus" kirjassa Dostojevski käsittelee rikosta rakkauden puutostilana, Godard taas niitä toinen toisiaan täydentävänä kulttuuriorgasmina, täyttymyksen apokalyptisenä ja amoraalisena päätepisteenä.
Turvallisen elämän rikkominen ja sen kautta estoton vapautuminen impulssikontrollista on se perusfantasma, jota länsimainen ihminen hakee amerikkalaisesta elokuvasta/mediaviihteestä. Bollywoodin elokuvissa taasen yhteisön perinteisten fantasioiden toteuttaminen on niiden elokuvien perusfantasialataus, yhtenäiskulttuurin julistavana konstruktiona, hieman eri kulttuurifunktiossa.
Godardin väkivaltaviihde-eksistentialismissa ihminen muodostaa idntiteettiä vain toiminnan kautta - ei olemisen kautta. Oleminen sammuu ilman konfrontaatiota juurettoman identiteetin hahmoilla - Aivan kuten Samuel Beckett:in "Huomenna hän tulee", Waiting for Godot (kts Wikipedia), näytelmässä.
Mikään muu opus ei ole niin kaikin tavoin vastakkainen ja käänteinen mm. Gilgamesh-eepokselle (ja Godot:ille) kuin Uuden testamentin Ilmestyskirja. Kun myyttisestä tarinoinnista tehdään kirkkoisien uskontopoliittista vihaideologiaa, kostoteologiaa, pelotteluismiä ja henki-ruumisajattelun uusplatonilaisen täydellistä splittaamista, ei voida olla kauemmaksi eksytty myyttisestä mysteerisymboliikasta ja uskosta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti