Kirkon lihavat vuodet - arkkipiispa Jukka Paarma, kirkko ja yhteisövero

Rikotaanko uskonnonvapautta? Seurakuntien
päivänavauksista syntyi kiista Tampereella - Aamulehti

Mitä yhteistä on surkealla huumeiden suurkuluttajalla ja piispa Paarmalla?

Kumpikin on itsetuhon kierteessä - koska todellisuuspakoinen ihminen on aina itsetuhon kierteessä.

Kirkkohallitus on kiivaasti kietänyt valtiovaltaa antamasta muille uskontokunnille samaa verotusoikeutta kuin mikä sillä itsellään on - EU:n uskontoasetusten vastaisesti. Virkamiehet ovat nöyrää poikaa piispojen omien virkamiestan kanssa. Kirkkohallitus vaatii monopolia myös hautaustoiminnassa. Kirkko ylentää itse itsensä valtiollisena elimenä ja vetoaa valtion historialliseen velkaan kirkon toiminnasta suomalaisen mielen muokkaamisessa.


Entäs kirkon historiallinen velka?

Korkeakirkollinen eliitti evankelisluterilaisessa kirkossa luulee Suomen olevan vieläkin (saneltu) yhtenäiskulttuuri. Se on kovin ongelmallinen maailmankuva ja lähtökohta palvella ihmisiä.

Suomi tavallaan oli yhteinäinen kulttuuri Ruotsin kuninkaan ja keisarin kirkon aikana - mutta vain valtion vaatimusten, kirkon uhkailevalla tuomio-opilla, valtion kannalta ihannekristityn määritteillä ja pakkoverotuksen kautta. ”Uskonpuhdistuskin” oli vain yksi kuninkaan poliittisista käskyistä, jota jokainen pappi totteli virkamiehenä sitä sen enempää ajattelematta. Palvelemalla kaikkivaltiasta kuningasta kirkko kuvitteli palvelevansa Jumalaa ja ainoaa oikeaa järjestystä.

Suomen kansalaiset on muokattu ja käännytetty kuninkaan uskoon opilla, joka perustui selkeään helvetinpelkoon. Kirkon lihavat vuodet ovat symbioottisen valtiosuhteen tulosta. Kirkon johto ei näytä lainkaan tajuavan kirkon mentaalista velkaa suomalaisen ahdistuneen, emotionaalisesti kapean ja pelkäävän mielenlaadun muodostamisessa. Ihailtu "suomalaisuus" on pitkälle pelokasta tottelevaisuutta, statusneuroottisuutta ja ahdistuneesti kelpaavuutta tavoittelevaa työhulluutta, kirkon käytännön ihmiskuvan seurauksena.

Kirkolla ei ole enää jäljellä perinnöstään valtion organisaationa mitään muuta kuin ylpeytensä. Kun kirkon opillinen tuomiovalta ja synnin määrittelevä ote ihmisiin on menetetty humaanin yhteiskuntaperiaatteen ja ihmisten humanististen näkemysten takia, voi kirkko nähdä itsensä enää "korvaamattomana" armon ja välttämättömien rituaalien jakajana. Kirkko on enää kirkkomuseo, jonka ylläpitokustannukset vain kasvavat. Kiinteistökertymä, johon täytyy uhrata yhä enemmän verotettavaa tuloa.

Vuosisatoja nälkävuosien aikana kirkko ei ole käyttänyt tätä pakkoverotuksen kautta haalimaansa omaisuuttaan nälkään kuolevien auttamiseksi vaan on antanut suomalaisten kuolla nälkään.

Kirkon koko omaisuuskertymästä 900 vuoden ajalta ei ole helppo saada rehellistä tietoa mutta se on kaikkinensa luultavasti n. 25 miljardia euroa. Talousjohtajien yksi tärkeimpiä julkisuustehtäviä on ollut tehdä näkymättömäksi kirkon omaisuus julkisessa keskustelussa ja korostaa vain kirkon menoja ja ihanteellisen diakoniatyön tärkeyttä.

Diakoniatyöntekijät taasen tekevät kuuden ammattinimikkeen edestä vaativaa ja kuluttavaa työtä mutta "kirkon tärkeimmän työn tekijän" alipalkattu tienesti on vain pieni osa verrattuna piispan palkkaan ja edustusetuihin.

Kirkko tekee hyväntekeväisyydessään siis kuntien puolesta työtä. Kunnat ilomielin jättävät ”ulkoistettuna” lakisääteistä sosiaalityötään diakoniatyölle mutta kirkolla ei olekaan mitään lakisääteistä vastuuta - eikä laatustandardeja. Mitä haittaa tästä asetelmasta on - ja tulee olemaan?

Kun monessa seurakunnassa osa diakoniatyöstä yht´äkkiä vain leikataan pois niin kirkon auttamat jätetään heitteille ja kunta ei tietystikään ole halunnut lisätä sosiaalibudjettejaan ja päivittämään vihdoinkin kaikkia avun tarvitsijoitaan. Poliittisesti kirkko hyväksyy piispojen innokkaasti organisaatiotaan sponsoroivien hyväntekeväisyyslausuntojen kautta valtion harrastaman hyvinvointiyhteiskunnan alasajon. Köyhät ovat kirkon aarre.

Kirkko on aina ollut voimakas poliittinen tekijä vaikka ei olekaan siis millään tavoin demokraattinen organisaatio. Kirkko arkaaisena laitoksena ei ole koskaan ollut osa demokratiaa. 1989 alkaneen laman aikanakin kirkoissa rukoiltiin poliitikkojen vallan puolesta - niiden samojen, jotka ajoivat Suomen lamaan omalla neuvostoliitto-uskollaan. Kirkko on aina kritiikittömästi ollut staattisuuden ja vallanpitäjien henkinen tuki. Kekkosesta tehtiin julkisin rukouksin kiistämätön hahmo, jota lapset pitivät puolijumalana.

Ennen sisällissotaa kirkon poliittis-uskonnollinen julistus oli huikean tärkeä osa valkoista propagandaa, jolla uhkailtiin köyhiä työläisiä organisoitumisesta ja ”kiitämättömästä”, poliittisesta toiminnasta. Tästä epädemokraattisuuden puolustamisesta ja työläisten sukulaisten nälkäkuolemista käynnistyi lopulta sisällissota. Kirkkohallitus tekee yhä kirkon vähemmistöfundamentalistien tahdon mukaisia päätöksiä.


Paarmavero, yhteisöverotus olisi aika lopettaa ja kirkko asettaa muiden uskonnollisten yhteisöjen kanssa samalle viivalle vuosisatojen etuoikeuksien jälkeen. Se olisi myös kirkon parhaaksi, jotta kirkon eliitin harhaiset kulttuurikäsitykset todellisuudesta paljastuisivat myös heille itselleen.

Suomessa kehutaan olevan uskonnonvapaus mutta alle 14 vuotias lapsi on vanhempiensa pakottamana uskonnonopetuksessa eikä opetusministeriö valvo käytännössä uskonnonopetuksen neutraaliutta.

1. MOOSEKSEN KIRJA
Luku 41

4. Ja ne rumat ja laihat lehmät söivät
ne seitsemän lihavaa ja kaunista lehmää.
Niin Pharao heräsi.

.