Woodyhän on lanseerannut järjestelmällisesti omaa kombo-dramaturgiaansa.
Koominen tragedia.
Traaginen komedia.
Eikä se ole kaukaa haettu.
Alunperinhän kreikkalaisten esittämän tragedianäytöksen jälkeen oli aina samasta teemasta lyhyt komedia. Eli vavahduttava ja järkyttävä tragedia esitettiin aina karnevalistisen kevennyksen ja poliittisesti epäkorrektin irvailun kera. Inhimillistä kulttuurpolitiikkaa.
Tavallaan komedian efekti ja painoarvo oli samalla suurempi kun tragedian vakavat moraaliset linjaukset ja niin jumallallisen kuin inhimillisen koston teematkin saatettiin sitten välittömästi karnevalisoida vauhdilla.
Komedia oli tavallaan alkuperäisen viininjumalan Dionysoksen rituaali-bakkanaalin "sivistynyt", kultivoitu muoto.
Dionysos-kultti lahjottiin valtion varoilla osaksi valtiouskontoa ja valtion sponsoroiman moraalitragedia-esityksen yhteyteen. Ehkä yleisön vaatimuksesta. Aluksi tragedia oli valtiouskonnon propagandaa, jumalten tahdon vastustamisen aiheuttama totaalinen tuho opettavaisena tarinana.
Sittemmin tragedian ydinskeema oli sankarin lähes koominen hybris, omahyväisyys ydinongelmana ja traagisen ihmisluonnon problematiikkana.
Uskonnollinen assimilaatio tapahtui siis poliittisesti ja lahjomalla, koska Dionysos-kultin vapaa seksuaalisuus ja tasa-arvoisuus jäsentensä kesken uhkasi valtion roolihierarkiaa ja moraalisia avioliittoasetuksia ja näkemyksiä hedelmällisyydestä valtion voimavarana, valtion hierarkiaan sidottuna järjestelmänä.
Valtio tavallaan onnistui kulttuuriassimilaatiossa ilman pakkokeinoja. Siksi meillä on komedia. Sivistynyttä paineiden poistoa ja jännitteiden esilletuomisen esitysmuoto. "Moraaliton" ja sivistyneeltä ihmiseltä "kielletty" viettitoiminta vapautetaan hetkeksi komedian toiminnassa ja samalla se voidaan jäsentää ikään kuin naurettavaksi ja hienovaraisen halveksittavaksi komedian avulla.
Tämä uusin Vicky Cristina Barcelona ei ole kovin suotuisa deittileffa. Barcelona on kaupunkina tietysti hyperseksikäs ympäristö mutta impulsiivinen halu on elokuvan päähenkilö, overdrive-amok ja yliseksuaalisen ihmiskuvan jumalainen komedia, La divina commedia. Woodylle huumori on usein kauhun ja pelon prosessoitu muoto, impulssikaaoksen identiteettityhjiö.
Leffan otteessa näkyy lähes obsessiivinen vanhan miehen halu naivin ihmismielen alastomaksi riisumiseksi. Ainahan Woody on onnen kulisseja ja suojamuureja romutellut mutta tämä eksistentiaalinen close up ei siis ole etupäässä komedia. Se on koominen ruoska nuoruuden nautinnollisen lyhytkatseisuuden ylistykseksi.
Viimeisin aito Woody Allen-komedia on Melinda & Melinda. Itse pidän elokuvasta paljon, hyvin paljon vaikka siinäkin horjutaan skitsofreenisen identiteettitarkastelun ja kahden mahdollisen todellisuuden välissä niin Woody on onnistunut tavoittamaan alkukautensa elokuvien hillittömyyttä ja karnevalismia filosofisen kyselyn ja psykologisen virnuilun vortexissa.
Ihmisen tarpeet ovat niin yksinkertaisia ja ailahtelevia mutta ihmisen tasapainoilu yhteisöä tukevien "pysyvien" arvojen ja vaativien rooliasetelmien kanssa niin monimutkaista.Vaikka Woody on elämässään ottanut vanhan miehen turvallisen takakenon ja kuolemaan saakka sitoutumisen viimeiseen naiseensa niin taiteellisesti Woodyn maailmankuvassa mikään ei hallitse ja synnytä uutta niin kuin yllätävä muutos ja vaistomainen impulssi.
KEYWORDS
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti