perjantaina, marraskuuta 21, 2008

Polvet notkuen kulutusjumalan edessä

Kirkon uskottavuus horjuu vähemmistö- kysymyksissä


Helsingin keskusta vilisi
pikkutonttuja ja enkeleitä.



Kirkossa riittää nyt sinkoilua ja bogoilua laidasta laitaan.

Median mieliksi (tai harmiksi) kissa putoaa aina jaloilleen, kaikki kääntyykin sievässä draamassa näköjään aina hyvin ja eettisesti - kunnon painostuksen jäkeen.

Kirkko paljastuukin mystisesti joka moraalitörmäyksessä ja hetken vastarinan jälkeen aina lopulta julkisen mielipiteen moraalia myötäileväksi rakkauden yhteisöksi ja moderniksi työpaikaksi. Niiaus ja kiitos.

Kun vielä viime viikolla piispa Huotari ei nähnyt mitään toivon pilkahdusta tai mahdollisuutta transseksuaalin toimia julkean julkisena pappina seurakuntalaisia ahdistamassa, niin nyt jo arkkipiispa Jukka Paarma julistaakin että media on vääristellyt kirkon sanomaa ja näin Huotarikin suostuu lohduttavan veljelliseen yhteiskuvaan Olli Aaltoa komppaamaan. Tuntemattomia ovat Herralaisten tiet mediatuulten aallokossa, myötätuulta etsimässä.

Mediahan on suorastaan yrittänyt estää piispallisen rakkauden toteutumista. Kaikki onkin ollut vain median lietsomaa väärinkäsitystä ja kirkonmiehiin kohdistettua rääkkäystä turhalla paisuttelulla. Aivan.

Kirkkohan ei median, tasa-arvovaltuutettujen ja jäsentensä mielipiteistä muutu, ei.

Eihän.

Vain Pyhästä Hengestä ja piispojen omaehtoisesta linjauksesta tapahtuu muutoksia? Piispojen ei paavilliseen erehtymättömyyden tyyliin tarvitse tunnustaa olleensa vääräässä kun voivat olla iankaikkisen totuuden edustajia eilispäivien lausunnoista välittämättä.


Varsinkin sivistyksen ammattilainen Jaakko Heinimäki paljastaa HS-raadin kommenteissaan täydellisen historiallisen muistinmenetyksen.

"Kuka hyvänsä kulttuuri-intellektuelli osaa nimetä luterilaisuuden syypääksi milloin syömishäiriöihin ja työuupumukseen, milloin vähemmistöjen kyykyttämiseen ja huonoon viinapäähän." HS-raati

Aivan.

Aivan kuin kirkko ei olisi täälläkin alkuperäiskulttuuria raiskaamalla ja shamaaneja teloittamalla varastanut itselleen mahtiasemaa ja mantuja. Aivan kuin kirkollinen asema ja väkivalta olisi loppunut siihen.

Esimerkiksi suomalainen kinkeriperinne, kristillisen aivopesun perinne, on ollut raivokas piiskajainen ja häpäisyfestivaali rovastin johdolla niille nuorille tai muuten pakanoille, jotka eivät kirkon ihanteita ja sääntöjä ole halunneet tai pystyneet jäsentämään ja toistamaan.

Mitä muuta tämä piispa Huotarin nöyryyttävä alaisensa häpeäminen ja kelpaamattomaksi papiksi julistaminen julkisuudessa on ollut?

Kirkkokuria.

Kirkon muokkaava väkivalta on rakennettu "kristillisen" yhdenmukaistamissysteemin sisään eikä sitä ylimielisyyttä erilaisuutta kohtaan voi purkaa pois, ellei historiaa tunnusteta. Kirkolla on täydellinen denial väkivaltaisen ja manipulatiivisen historiansa kanssa. Kirkon valta on ollut valtava. Kirkollisella moralismilla on ollut vain yksi määre: kuri. Kirkollisverot ja syntikäsitteen ylläpitäminen seksuaalivähemmistöjen suhteen ovat samaa timmiä kurikulttuuria.

Tämä koneisto saavutti 1950-luvulla huippupisteensä: Pelon sisäistetyn hierarkian.

Enää ei tarvittu fyysistä piiskausta ja jalkapuita vaan ihmiset olivat emotionaalisesti sopeutettuja kirkkovaltion maailmankuvaan. Suomalaiset pelkäsivät kirkkoherroja ja syntisyyttään oman kunnon kansalaisen maineen takeeksi.

Kirkko oli siis valtion välttämätön muokkaamiskoneisto pakanoita (tottelemattomia) vastaan - ja tuntuu vieläkin sitä olevan. Aivan kuin kirkko ei olisi ansainnut omaisuuttaan ja arvovaltaansa pakotusoperaation kautta kuningaskunnan kovavana kourana.

No, Paarmalla on nyt kauppojen bisnekseenkin vielä kirkon moraalinen saarna uskonnollisella juhlavuudella uskonnollisen pyhäpäiväajatuksen puolesta. Kun kirkon omistamaa sunnuntaivapaata ollaan työviikon uuvuttamille tarjoamassa shoppailupäiväksi niin voidaan käyttää jo kovahkoja sanoja:
Paarma: Kauppojen pyhäaukiolo polvien notkistamista kulutusjumalalle. - kotimaa.fi
Mutta onko sitten pakko käydä siunaamassa niitä kulutustemppeleitä, niiden omistajathan erehtyvät vielä luulemaan kirkon rakastavan uusia megahuvitusmuotoja ja kuluttamisen autuaaksi tekevää voimaa?

Paarma saa siis puuttua kaupalliseen kulttuuriin ja aukiolopolitiikkaan puolustaessan kirkon hallitsemaa kalenterikulttuuria mutta Piispa Wille Riekkinen sen sijaan joutuu nyt antamaan tuomiokapitulin tutkinta prosessille selvityksen omasta moraalisesta kannanotostaan ja puuttumisestaan monikansallisen energiapolitiikan uusiutumattoman energian ilmentymiin Suomessa uraanilouhinnan suhteen.

Tämä on selvästi näpäytys ja rankaisu Riekkisen entisistä synneistä, kun hän julkisesti uskalsi vastustaa muita uskonveljiään mm. kapeakatseisen heterokeskeisestä avioliitto-oppaasta ja lipesi näin piispojen yhdenmukaisuusperiaatteesta ja uhmasi näin "kirkon yhtenäisyyttä".

Suomen evlut kirkon saarnoissa on vuosikymmeniä ylistetty suomalaista maailmanluokan elintasoa ja käsketty jäseniä olemaan tyytyväisiä ja kiittämään Jumalaa yltäkylläisyydestä, ainutlaatuisesta onnesta. Yksilön (ja kirkon) vastuusta luontoa kohtaan, globaalia hikipajatoimintaa ja ihmisten kulutustottumuksista on hyvin harvoin korostettu saarnoissa. Kirkon tehtävä on julistaa armoa ja yhteiskuntarauhaa.

Kirkon armo-opetus on ollut tiukkaa tykitystä yhteiskunnan yleisissä arvouomissa. Jumalan tai seurakunnan hyväksyntää on ollut turha hakea eettisellä puuhailulla ja aktivismilla, se ei Jumalaa kiinnosta, vain kirkon tarjoama kaikesta ahdistuksesta vapauttava armo.

Tyytyväisyys on parasta joukkojen hallintaa.
Mutta huonompaa tulevaisuuden hahmottamista.

Kirkon päädogma on ollut rauhoittavan ja turruttavan armon julistaminen aina niin ahkerille kansalaisille ja tunnollisille veronmaksajille. Kuluttajan sielu on tuhlaamisen helpotuksen ansainnut, kunhan ahkeruudella todistaa olevansa yhteiskunnan odotuksia täyttävä syntinen, sopivasti ahne esimerkillisessä statuskilvoittelussa. Kirkon mahtipääomastakin iso osa on ylikansallisten firmojen osakkeissa (aikaisemmin ahneen toivoja toeuttamassa, nyt arvoa häivyttämässä), jotka eivät kiitollisuudessaan köyhien olemassaoloa ja hikipajojen ja lapsityövoiman käytöstä lainkaan kaihda.

Suomessa vieraili ystävällisesti kansalaisoikeusaktivisti, showpastori Billy Talent The Church Of Stop Shopping -ryhmästä. Hänen kulutusvastainen ilosanomansa vapaasta ihmisestä ei sitten miellyttänytkään suomalaista ostoskarjaa työkseen rauhoittelevaa pappia:
Espoon kauppakeskus Isossa Omenassa työskentelevälle kauppakeskuspapille Petteri Kerkolle Reverend Billy on lehdistä tuttu.
- En kyllä olisi kannattamassa tällaista toimintaa.
Sävyisämpänä tapana vastustaa kuluttamista Kerko pitäisi esimerkiksi käymistä Ison Omenan kauppakeskuskappelissa. - kotimaa.fi
Eihän ihmisten jouurauhaa sovi häiritä rentouttavan shoppailun temppelissä.
.

2 kommenttia:

jt kirjoitti...

Kyllähän tuo Talent tuossa puhuu järkeviä. Mutta minusta kirkon tarvitsee muuttua sikäli että sen ei tarvitse muuttua. Kirkon pitäisi pitäytyä omassa sanomassaan. Tämä aikahan on sairas, useat ovat sitä mieltä. Miksi siis pitäisi luottaa mihinkään mediaan ja tasa-arvovaltuutettuihin? Yhtä lailla kuin pitäisi luottaa kapitalisteihin. Kun on kuitenkin kirja, mistä sen totuuden voi löytää.

Jotenkin tuntuu kummalliselta lukea netistä jatkuvia hyökkäyksiä kirkkoa vastaan. Toisaalta ymmärrän sen, koska kyseessä on niin tärkeä asia. Mutta olen itse kuitenkin lopulta sitä mieltä että kristinusko on paras tie. Kuka oikeasti haluaisi, että me palaisimme vanhoihin kehittymättömiiin pakanajumaliimme? Tai antaisimme vallan vihaisille ja tosikkomaisille nettiskeptikoille.

Kirkkoa vastaan on kyllä nykyään todella helppo hyökätä. Eihän kirkolla ole muuta kuin moraalista valtaa, ja moralismi ei nykyään ole muodissa. Kaikki tuntuvat myös olevan niin kummallisen vakuuttuneita siitä, että mitään Jumalaakaan ole olemassa.

Arhi Finnsanity kirjoitti...

Kirkko on ollut luomassa tätä pahoinvointiyhteiskuntaa.

Kautta periaatteittensa, historiansa ja perinteensä.

Ongelma on siinä, että valtiokirkon vastuu kulttuuristen ongelmien muodostamisessa on kokonaan blokattu pois piispallisella propagandalla. Valtiokirkko on edustanut tuomiovallassaan eli määrittelyvallassaan vihakulttuuria ja stressikulttuuria, jolla valtion viholliset ja erilaiset ihmiset on tuomittu huolettomasti.

Kirkko ei ole ollut millään tavoin armon yhteisö vaan valtion virallinen propagandahamara yksilöiden ihmiskuvan yms yhdenmukaistamisessa ja passivoivan häpeäkulttuurin luomisessa selittämättömien uskonnollisten syyllistämishegemonioiden kautta.

Kirkon ihannejäsen on työtä rakastava, vaistomaisesti ja sokean ajattelemattomasti perheen perustava hetero, tuottava kansalainen, jonka täytyy kerjätä yleistä kiitosta työstään, asemastaan yhteiskunnassa ja näyttää menestyvänsä rahallisesti.

Muut kelpaavat sitten syntejä pohtimaan ja mollivirsiä laulamaan penkin perälle, jos eivät saa ahkeran ja lokeroitavan kristityn, kunnon kansalaisen leimaa otsaansa.

Kirkon silmissä olet ollut vajaa ihminen, jos et toteuta valtion siunaamaa pyhää perheavioliittoa ja ole sellainen tuottavan hedelmällinen ”Jumalan suunnitelman” mukaisesti. On todella törkeää, että luterilainen kirkko julistaa avioliittoa pyhäksi instituutioksi katoliseen tapaan, vaikka Luther nujersi sen harhaopin ja kontrollointitavan jo kerran selkeästi.

Kirkko on toki imagosyistä 1960-luvulta lähtien vähitellen ottanut muodikkaan ”armon ilman helvettiä”-opin ohjelmistoonsa mutta etupäässä uuden ”kaikkea hyvää edustavan” -imagovallan muodostamiseksi, totaalisen käskyvallan menetyksensä takia, mielistelymielessä.

Kirkon "itsekorjaavuus" on ollut ohut illuusio, vain kulttuurin muutoksen aiheuttamaa painetta, ei Jeesus-liikkeen protestanttita itsetutkiskelua ja kirkon/miesten "syntien" tunnustamista.

Kirkkoa vastaan on helppo hyökätä koska se on kuin rannalle jäänyt laiska, röyhtäilevä valas, joka vaatii mahtiasemansa ihailua.

Kirkko on ilman omaa kehitysprosessia.

Kirkon kosmeettinen maastoutuminen "mahdollisimman monen" jokamieskirkoksi, periaatteessa modernina laitoksena ei ole tosiasioiden tunnustamista ja tuomiovaltaa luovasta syntikulttuurista luopumista.

Kirkko istuu skitsoidisti kahdella jakkaralla, perinteisen vanhatestamentillisen eli patriarkaalisen raippamoralismin ja siirappisen keinotekoisen armon jakkaroilla. Minusta olisi rehellistä, jos fundamentalistit palaisivat suoraan katoliseen kirkkoon tunnustaen katolisen oppinsa kieltäessään protestanttisen jatkuvan kehityksen idean.

Pienen moralistiarmeijan, korkeakirkollisen klikin sallitaan terrorisoida varsin liberaalin kirkkojäsenjoukon edustajina valtavaa rahasampoa, joka on nyt tehoton ja rahaa jemmaava organisaatio.

Fundamentalistit yrittävät lymytä ja vedota perinteisiin kun kieltäytyvät julkisesti kertomasta todellisia mielipiteitään nolosti virnistäen - onneksi välillä media pistää valospotin paljastamaan piilofundamentalistien tuomiomielialaa, ennakkoluuloisuutta ja angstia.

Monelle suomalaiselle kirkko on tärkeä, on toki, koska se on polttomerkitty kulttuurimme ytimeen "toivon" ja pelastuksen julistajana, kuoleman prosessoijana.

Helvettiä ei enää ole kirkon julistuksessa (julkisuuskuvan tahriintumisen pelosta) mutta helvettiä yms ei silti uskalleta poistaa uskontunnustusdogmeista.

Tavallisilla ihmisillä on kuitenkin vielä alitajuisesti kirkon satoja vuosia manaama pelokas pelastuskaipuu rituaalien kautta.

Useimmissa seurakunnissa talousjohtaja on ottanut totaalisen pomon paikan munattomalta kirkkoherralta ja määrää, miten rahat käytetään mm, sijoitusmielessä "pahan" päivän varalle.

Talousjohtajat inhoavat tuhlaamista - eli diakoniatyötä, mielenterveystyötä, nuorten bändimusiikkityötä ja muuta nuorisotyötä mutta rakastavat kauniita kiinteistöjä, joille voi määrittää rahallisen arvon.

Talousjohtajat haluavat intohimoisesti ehkäistä kaiken elävän toiminnan, varsinkin kokeilevan toiminnan, taiteeseen vivahtavan toiminnan. Urkuihin voidaan toki laittaa huoletta miljoona euroa. Ja ylikansallisten firmojen osakkeisiinkin.

Kirkko petaa itselleen todella taantumisen ja hajoamisen pahoja päiviä, koska ei osaa lupauksista huolimatta elää tässä ajassa ja ihmisten tarpeissa.

Hylätyt jäävät hylätyiksi koska kirkko haluaa olla etupäässä perinnettä toisintava, itseriittoinen rituaalikoneisto. Kirkon ydin, mm. kirkkohallitus, ihailee neuroottisesti yhteiskuntahierarkiaa toteuttavia kiipijöitä ja omaa verotusoikeuttaan sallimatta sitä kaikille uskonnollisille yhteisöille.

Eihän lukioonkaan palkata jälkeenjääneitä ihmisiä opettajiksi mutta kirkolle se labiilin opettajan hymisevä asema näyttää passaavan hyvin ilman mitään itsekritiikkiä.

Tasapainoilua ilman henkistä kehitystä.

Uskonnollisuutta ilman valaistumista.

.