Maanantain Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa psykiatrisen alan ammattilaiset esittivät taas mielenterveysalalle tyypillisen ja hysterisoivan urbaanilegendan ”Werther-efektistä”, jonka mukaan ”itsemurhista uutisointi aiheuttaa itsemurhia”, myös muka ajallisesti ja tilastollisesti laajemmassa mittakaavassa.
Siis logiikka tämän ajatuksen takana on, että kova kulttuurimme ei aiheuta itsemurhia vaan myös median avustuksella kuoleman valinneet ihmiset ilman sensuuria ovat sitä aiheuttamassa. Siksi tänäkin vuonna on lehdistössä satoja nuortenkin kuolemia uutisoitu valheellisesti tai ”hienovaraisesti” vihjaillen suoraan kertomatta oikeaa kuoleman syytä. Miksi kulttuurimme tarvitsee julkisia valheita?
Werther-kortit ja vetoomukset lehdistön itsesensuuriin ovat todellisen ongelman havaitsemisesta pois harhauttavia keinoja.
Tämä ammattilaisten tiedottamisvapauden rajoittamiseen tähtäävä kontrollieetos perustuu vanhaan ajatukseen, jota ei ole koskaan tutkittu tieteellisesti Suomessa. Aivan kuin viranomaisten hyssyttelykulttuuri, ongelman sensurointi ja maton alle lakaiseminen hillitsisi suomalaisten ahdistusta?
Mitä todellisen ongelman kieltäminen todellisuudessa palvelee?
Terveysalan ja STAKES:in itsepetoksen takia ei mm. alkoholin reilulla yliannostelulla ja "huolimattomalla lääkkeiden käytöllä" aiheutettuja oman käden kuolemia lasketa tilastollisesti laisinkaan itsemurhiksi. Laskelmieni mukaan n. 8000 ihmistä tekee Suomessa vuosittain itse-"murhan".
Mielenterveysalan ammattilaisten luulisi ymmärtävän käyttävän painavaa arvovaltaansa todellisten ongelmien esilletuomiseen ja poliittiseen vaikuttamiseen eli siihen, että itsetuhoisista ajatuksista kertova ihminen ei nyt saa välitöntä apua läheisiltään tai ammattilaisilta, juuri silloin, kun hän sitä tarvitsisi. Tuttavapiiristäni on pari ihmistä tehnyt itsemurhan sen jälkeen, kun he ovat ensin ilmaisseet suoraan sanallisesti psykiatrille tai psykiatriselle hoitajalle itsetuhoajatuksistaan ja heille on vastattu, että ”koska osaat ilmaista itseäsi noin hyvin, et ole kuolemanvaarassa, on vieläkin sairaampia ihmisiä, joille vähäiset hoitopaikat on varattava”. Asennekulttuurimme, vahvan ihmisen myyttimme on kova. Älä valita, äläkä vaadi hoitoa, ellet ole uhka muille.
Suomalainen kulttuuri on myös itsemurhakulttuuri. Se on osa kuolemakulttuuriamme ja pelkästään ”Kalevalakin” on itsetuhoisten päähenkilöiden eepos muihin maailman eepoksiin verrattuna. Itsemurha on kulttuurissamme ollut hyvin voimallinen elementti, se on voiman ja uhman viimeinen ratkaisu häpeää ja käsittelemättömiä traumoja vastaan, kun todellisia ongelmia ei saa käsitellä ja läheisiäänkään niillä häiritä. Itsemurhatapauksen salailu ja suvun kunnian suojelu kuitenkin vain lisää itsemurhan kulttuurista, sen ”mystistä” voimaa jopa kostona ja yksilöllisen tahdonvoiman viimeisenä esityksenä.
Jo käsite itse-"murha" on jo moralistisesti tuomitseva hegemonia. Yhteisö tuomitsevana ilman lupaa poistujalle.
Jos psykiatrisia ja sosiaalisia palveluja vain jatkuvasti pidetään alimitoitettuna, niin ratkaisu ei missään nimessä ole tiedottamisvapauden vähentämiseen painostaminen. Psykiatrisen alan johtotaso pakoilee todellista hoitovastuutaan eivätkä oman uransa takia uskalla painostaa poliittisia piirejä kertomalla suomalaisten vakavista elämänlaatu- ja mielenterveysongelmista ja niiden vaatimista laajoista budjettitoimenpiteistä.
Nyt raha puhuu ja ihminen vaikenee.
Nuorten järkyttävät väkivallanteot ovat herättäneet valtavasti keskustelua Suomessa. Miten huonosti lapsemme voivat - mitä voimme yhdessä tehdä? Näitä teemoja käsitellään ensi viikon keskiviikkona 45 minuuttia -erikoislähetyksessä "Pahoinvoiva Suomi". - Ensi viikon erikoislähetys toteutetaan aiheen herättämän valtavan mielenkiinnon ja suuren yhteiskunnallisen merkityksen takia, kertoo 45 minuuttia –ohjelman vastaava tuottaja Jussi Eronen.
Tekstit
2 kommenttia:
"Miten huonosti lapsemme voivat - mitä voimme yhdessä tehdä? "
Vähän aidanseipäästä...
Keskusteluissa sosiaalialan ammattilaisten kanssa nousi esille mielenkiintoinen kysymys. Miksi Suomessa puhutaan niin paljon siitä kuinka huonosti LAPSET voivat? Lasten aseman johdosta heidän elämänsä ja hyvinvointinsa on kuitenkin täysin riippuvainen vanhempien hyvin/pahoinvoinnista.
Miksi kukaan ei uskalla sanoa ääneen, että SUOMALAISET voivat pahoin, ja yhteiskunnan arvot ovat päin helevettiä, ja siitä seuraten heikoimmassa asemassa olevat eli lapset oireilevat.
J
Niin,
viranomaisten ajoittaisen värikäs emotionaalinen puhe apua tarvitsevista ja viranomaisten suresta huolesta on vain väistöliike niin lasten kuin aikuisten ongelmien suhteen.
Eli: puhutaaan pää pyörälle, niin ei tarvitse tehdä mitään.
Ei puhuta konkreettisista ratkaisuista eikä edes todellisista ongelmista - vaan viranomaisten ihanteellisesta huolesta ja kuinka "kaikki ammattilaiset tekevät aina parhaansa asian hyväksi".
Kun kulttuuria ei kyseenalaisteta, ongelmat ovat vain epämääräisiä häiriöitä joidenkin yksilöiden elämänhallinnassa. Häiriintyneet ihmiset eivät ikään kuin tottele kulttuurin vaatimuksia tässä diskursissa.
Ongelmainen on mielikuvana "tottelematon", rasite, yhteisön riippa, aivan kuten syntinen on kirkollisessa ihmiskuvassa tottelematon vastustaja kirkon ikuisille opetuksille ja vaatimuksille. Suomalainen maailmankuva on rakennettu satoja vuosia kirkollisen maailmankuvan kautta.
Pahoinvoinnista kertominen on aina ollut "kristillisen" kulttuurimme sisällä yhteisön pettämistä. Valittajat ovat automaattisesti olleet uhka voimakkuutta ihailevalle yhteisölle, yhteisön kyseenalaistajia, vastustajia.
70-luvun sosiaalisen vastuun virallinen valtioeetos oli hiljainen tunnustus pahoinvoivalle ja aggressiiviselle kansakunnalle, mutta puhuttiin vain positiivisesti ihailleen ruotsalaisesta hyvinvoinnista - mutta kiellettiin keskustelu suomalaisesta hyvinvoinnista.
Aikuisten syyllistämisen kieltäminen on ollut kirkon luoman patriarkaalisesti hallitun perhefantasian keskeinen ideologia. Pyhä perhe ja kyseenalaistamattomat arvot kunnioitettavista vanhemmista.
Auktoriteettien sokea ja sujuva totteleminen, valtion ja isän totteleminen on keskeisin kaikkivaltiaan jumalakuvan päämäärä yksilölle.
Lasten pahoinvoinnista on nyt helpompi puhua, koska valtion virastoinstituutiot tukeutuvat yhä kristillisen maailmankuvan tehokeinoihin. Lapset nähdään kasvatuksen ja vastuun kohteina, heikkoina ja kasvatusta tarvitsevina, aikuisia ja valtiota ei saa kyseenalaistaa.
Eikä aikuisten kyvykyyttä saa kyseenalaistaa keskustelulla vaikkapa kansakunnan surkeimmasta mielenterveystilasta Euroopassa.
1989 vanha kristillisen kulttuurin tuomiovallan piru päästettiin taas irti.
Luotiin harha, ettei mitään uutta julmaa ideologiaa olisi otettu käyttöön. Taas valtaideologia kielsi olevansa ideologia ja torjui olevansa arvokeskustelun kohde.
Heikkoutensa paljastava on kulttuurissamme typerys.
Halveksunnan ansaitseva petturi, kulissien kaataja. Roolinsa unohtaja. Maailmankuvan repijä.
Jokainen haluaa ihailua vahvuudesta ja kestävyydestä, varsinkin työpaikalla eikä esim uskalla kieltäytyä palkattomasta lityöstä.
Juuri eilen keskustelin vanhan tuttavan kanssa, joka on tehnyt 16-tuntisia työpäiviä, jotta ansaitsisi arvostusta työpaikassa, johon hänella ei varsinaisesti ole täsmäkoulutusta ja itseoikeutettua asemaa. Mutta nyt hän on uskaltanut käyttää lapsia hyvänä kulttuurisena syynä olla vähemmän duunissa.
Lähetä kommentti