perjantaina, syyskuuta 15, 2006

Mihin tarvitsemme filosofiaa i :: mihin tarvitsemme sopeutumatonta ajattelua

Onko onnellisuus elämän päämäärä?

Jos on, silloin tyhmyys, julmuus,
nuoleskelu ja unohdus
kelpaavat mainiosti elämän hallinnaksi.
Monelle ne kelpaavatkin.


Monelle onnistuminen on onnellisuutta.
Onnistuminen vaatii ajan hengen mukaisesti markkinointia.
Itsensä myymisellä on filosofisesti ottaen kuitenkin
valitettava hinta: itsensä hukkaaminen.

Onko filosofialle mitään käyttöä?
Onko se vain mieliharmia varten?

Filosofian täytyy olla ::

spekulatiivista,
hypoteettistä,
vastahankaista,
kriittistä,
dikotomista
ja poleemista,

- koska ihmisen tajunta ei sitä ole.


Minusta länsimaisen psykologian pohjateoria eli freudilainen psyyken prosessien ja korviketoimien havainnollistaminen on siinä mielessä korvaamattoman arvokasta että se näkee ihmisen neuropsykologisen ja psykohallusinatorisen pyrkimyksen "täydelliseen" egoiluun eli "täydelliseen eheyteen" "minä-kokemuksena".

Alustavasti tietoinen ihminen on illuusiokone.

Joka vain pyrkii jalostamaan illuusiotaan ja eliminoimaan häiriötekijät kuva-alueelta.
Perusihminen, "alustavasti tietoinen", on jatkuvalla tripillä luomassa eheysunelmaansa elämänsä ja persoonansa hallinnasta. Ja muiden ihmisten hallinnasta. Ystävällisesti tai muilla keinoilla. Liian usein unohdamme että keinot ovat vain välineitä elämän hallinnassa.

Jo kyynikot pitivät tätä perusolemustamme vaarallisena vääristymänä ja aina tuhonsiemenen sisältävänä seikkana - mikä on todistettu tuhansien kaikkivoipaisuussotapsykoosien kautta. Zen-buddhalaisuus on tavallaan idän kyynikkokunta - samoilla jalanjäljillä.
Spekulatiivista pessimismiä.
Elämän pelastamiseksi.
Harhojen sumusta selviämiseksi.
Valaistumiseksi.
Ihminen haluaa neuroottisesti havaintojensa ja päätelmiensä ja tuntemustensa olevan solideja, varmoja, johdonmukaisia. Että emme eläisi sattuman ja kaaoksen varassa. Että meillä olisi jatkuva identiteettikokemus. Kierkegaard:han tutkiskeli tätä ovelasti omissa spekulatiivisissa hahmoanalyyseissään, jotka olivat samalla humoristisia (uusi suomennos on mainio). Kierkegaard halusi vetää varmalta lukijaltaan jalat alta ja huvittaa valaistuneempia fanejaan. Ei ole filosofia, joka olisi modernimpi kuin Soren.

Tämän saman puun juureen iski kirveensä myös Fjodor Dostojevski. Tieto lisää tuskaa ja sielunsa, itsensä rakastaminen uhrauksia. Ja kuinka suurin valhe voi olla uskottavin toive. Tyhmimmät ihmistyypit ovat juuri niitä sarasvuolaisia ja Molieremäisiä possessiomangusteja, että "kaikki on mahdollista yrittävälle"-tyyppejä. Positive tsemping.

Jo pelkästään näköaistin prosessointiin liittyvät neurologiset tutkimukset ovat paljastaneet miten karmealla tavalla ihminen "näkee" mielikuvituksellaan eli ihminen simuloi olettamansa todellisuuden jotta voi kuvitella näkevänsä koko näkökentän ilman mitään huolta ja epävarmuutta. Ihmisen aivokapasiteetistahan on ehkä 65% virtuaalisen näkökyvyn prosessointiin varattua.

Ihminen pystyy siis näkemään mitä haluaa.
Niin neurologisesti kuin psykoanalyyttisesti.
Illuusioautomaatti.
Suggestiokuilu.
Regressiogeneraattori.
"Persona" on kreikaksi tarkoittanut naamiota.

Ihminen ::
olettaa, vertailee,
rajaa, simuloi, luokittelee,
unohtaa, torjuu, dis-assoisoi, dissaa,
:: jotta
voisi kokea olevansa hienojen sosiaalisten statusoletusten, kelpaavuuden ja oman "yliminänsä" "toiveoletusten" mukainen olento.
Kunnon kansalainen, mukava tyyppi. Slottiin sopiva. Muottiin valettu.
Haluava haluttu.


Sokrates ei kieltänyt, etteikö ihmisellä olisi yhtä persoonallisuutta mutta sen hän osoitti että korttitalon voi rakentaa valheilla. Että ihminen voi tukeutua oletuksiin ja leijua ilmassa kuin Munchausen.

Mitä ihminen yleensä tekee, kun häntä pelottaa sanoa jokin asia tai tunne?
Hän ei sano asiaansa vaan toimii muiden toivoman roolin mukaan.

Tutkija Goffman esitti että ihmisen tilannetietoisuus tapahtuu aina roolinottamisen kautta ja kuinka ryhmän jäsenet eritavoin (mm vitsailemalla, painottavilla hiljaisuuksilla tms) hyvinkin hienovarasiesti, "sosiaalisesti", ohjailevat tuttavaansa/työtoveriaan palaamaan rooliinsa, palaamaan ruotuun, jos henkilön käyttäytymistä ei voi "tunnistaa" rooliin kuuluvaksi. Huumorin ja vihan väliin mahtuu tässä roolinohjauksen keinogalleriassa hätääntyminen ja ohjaaviin tarinoihin tukeutuva interventio.

Kaikilla meillä on odotuksia toisistamme mutta eniten meillä on odotuksia itsestämme. Että kelpaisimme. Ja sitten kaikki on hyvin, kun minä kelpaan. Sitten olen haluttu ihminen eikä minulla ole huolta.


Jeesus oli skeptikko.
Eikä tämä ole vertauskuva.

Jeesus asui ehkä helleenisimmän siirtolaiskaupungin vieressä ja tunsi skeptikkojen, buddhalaisten ja Sokrateen opit, ihmiskuvan ja vertauskuvat. Vanhin (aidoin) Markuksen evenkeliumi antaa aika puhtaan kuvan kyynisen kärkevästä Jeesuksesta, joka vittuilee äidileenkin opetuslapsista puhumattakaan ja rellestää pellossa sapattipiknikillä ilmoittaen kaikien olevan jumalia. Jos joku ihminen halusi ohjata Jeesusta messiaan tai parantajan rooliin, Jeesus oli aika ilkeän kärkevä.

Freudin mukaan ihmisen tajunta kelluu valtavan alitajunnan yllyke- ja libidokateksimeren pinnalla libidoenergialla. Ihminen voi olla yhteydessä itseensä, "kokonaisuuskuvaansa" kohtuullisen terveellä tavalla jos ei kiellä yllykkeitään, tunteitaan ja traumojaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Kyynikoiden mukaan ehdoton rehellisyys ilman lyhytaikaisia tavoitteita on itsensä löytämisen ja -toteuttamisen julma ehto.

Hommaa sotkee varsinkin yliminä, joka antaa ihmiselle mieluusti harhakuvan täydellisestä tietoisuudesta ja eheästä minäkuvasta. Hallinnan hurmaa. Yliminä on tavallaan kasvatuksen ohjelmoima minuusprojekti, joka antaa identiteetin ryhmään kelpaamisen tai muun suureellisen roolimielikuvan kautta. Monesti epäsosiaalisten ihmisten "egoa" kutsutaan liian suureksi mutta Freudin mukaan juuri ryhmän mukaan moralistisesti ja ihanteellisesti itseään/muita sensuroiva ihminen on sen "superegon", yliminä suureellisin ja kauhistuttavin muoto. Toisia manipuloiva ihminen on nimenomaan tätä ultrasosiaalisuutta, psykoottista grandiositeetti:a. Erilaisuuttaan puolustava ihminen taas kamppailee kuin Jaakob enkelin kanssa yliminänsa kanssa.

(*Tietysti nämä kielikuvat ovat vertauskuvallisia eivätkä nyt suoraan ole psykoanalyyttista teoriaa mutta kuvaavat minusta hyvin psykoanalyyttista taustaa länsimaiselle käytössä olevalle psykologialle ja psykiatrialle.)


Terve narsismi on ehkä se länsimainen postfreudilainen projekti, jota tiedostava ja sivistynyt ihminen voisi toteuttaa kohtuullisesti etääntymiskykyisen kyynisyyden ja rajoja ja uskomuksia puolustavan aggression välissä.

Tiedostava ihminen, tunteva ihminen.

Filosofian, ajattelun täytyy olla kuitenkin aina ihmisen harhaista eheysfantasiointia vastaan kriittisenä paineena, muu filosofointi on propagandaa ja ismiä. Eksistentialismi on yksi ajatusmalli, joka filosofiana tai taidekäsityksenä ei hyväksy ihanteita tekosyiksi. Seuraamukset ovat seuraamuksia ja valheet valheita. Todellisuus ei ole ihmistä varten kuin teatterilava, jossa jaetaan täsmälliset roolit juuri ennen spottivaloon astumista.


*lisäys

Persoonallisuushäiriö on ehkä eniten kulttuuriamme määrittävä tekijä tällä hetkellä.

Röyhkeys ja kaiken kilpailun näkeminen kilpailuksi johtaa vertailun kulttuuriin. Luodaan ihanteita, joilla yksilö ei olisi tyytyväinen itseensä ilman vertailua ja todistettavaa kelpaavuutta. Psykiatrian kannalta persoonallisuushäiriöiset yksilöt ovat äärimmäisen kilpailuhaluisia, sillä heidän keinotekoiset identiteettinsä erilaisten roolien suorittajina vaatii jatkuvaa painetta ja kamppailua. Persoonallisuushäiriöinen ihminen pelkää jatkuvasti hajoamista ja riittämättömyyttä.

Mainonta on monesti kuin suoraan persoonallisuushäiriöisen mielenmaisema. Koko ajan mainoksen päähenkilöä tai tuotteesta välinpitämätöntä "luuserihahmoa" uhkaa häpeän konfliktitilanteet ja riittämättömyyden kaaos mainosdramaturgiassa.

Persoonallisuushäiriöiset eivät pysy kasassa ilman keinotekoisia ristiriitoja ja jännitteitä.
Koska heidän identiteettitietoisuutensa ei pysy kasassa sisäisesti järjestyneen terveen itseymmärryksen ja lapsuudessa luodun tyytyväisen omakuvan varassa, on heidän jatkuvasti todistettava kelpaavuutta tai paremmuutta.
Heille maailma on jyrkkä jako ystävien ja vihollisten leireihin. Sota, raivoava kilpailutilanne, on mitä mainioin ja kiihottavin asia persoonallisuushäiriöisille. He voivat vapauttaa aggressioitaan pois itsestään sadistisena "nautintoon" kohdistettavaan viholliseen, kilpailijaan tai luuseriin. Koulukiusaajat ovat melkein järjestään taistele-tai-kuole-kulttuurin kannattajia, persoonallisuushäiriöisiä. Heille kiusaaminen ja viha on hyvin luonnollista ja rauhoittavaa jotta he pääsevät itseinhon kaaosta pakoon sadistiseen hallinnan fantasmaansa.

Kun on aggressioiden vapaasti vapauttava kohde niin persoonallisuushäiriöisen sietämättömät ja sitomattomat sisäiset jännitteet "helpottuvat" ja persoonallisuushäiriöinen psykopatia helpottuu olotilana. Syntyy eheytymisen fantasma, mikä ei ole lainkaan pysyvää tervehtymistä.

Kuinka filosofia liittyy psykiatriaan ja psykoanalyysiin?

Filosofian tärkein päämäärä on kyseenalaistaa ihmisen päätöntä juoksentelua. Tämä on kulttuurimme jatkuvan kasvun vaarallisen illuusion purkamista. Viihdeteollisuuden viihdeväkivalta on myös ilmiö, joka vaatii filosofiste dekontruktiota, purkamista, uudelleen tulkintaa. Jos ihminen ei osaa tulkita itseään ja tavoitteitaan, on ihminen fasistisen yhteiskuntajärjestyksen ihannejäsen.
Tietysti teknokulttuurimme kehitys on osaltaan persoonallisuushäiriöisten jatkuvan riittämättömyyden tunteen ansiosta, mutta olemmeko tyytyväsiä fasistiseen maailmanjärjestykseen, jossa olemme tyytyväisiä länsimaalaisia, joiden kenkiä tekevät alaikäiset lapset dollarin päiväpalkalla ja halvan työvoiman ihmiset joutuvat työskentelemään ja elämään myrkyllisissa olosuhteissa globalisaatiofantasman ansiosta?

Elämme maailmassa, jossa kristityt eurooppalaiset ottavat vastaansa tyytyväisinä tuotteita, oita ovat olleet valmistamassa Kiinan vangityt kristityt mielipidevangit orjatyövoimana.


Tsemppifilosofeja riittää aina vaan kun tilausta on yritysmaailmassa lisätä uskoa ja positiivisia mahdollisuuksi perkeleesti vaikka mitään realistisia visioita ei pyrittäisikään luomaan. Monessa firmassahan jopa 40% kehitysprojekteista jää kesken siitä vaan koska on vain tsempattu kiva idea ja hyvää kimppafiilistä eikä siihen ole kunnolla edes yritettykään panostaa, "kunhan on yritetty"-ideologialla. Enkä nyt tarkoita siis kokeellista uskallusta firmoissa, jolla annettaisiin luovimmille tilaa, vapautta, mahdollisuuksia ja aikaa. Ei, vaan sähellystä, piperrystä ja projektiutopiaa.

Opettajathan ovat tässä maassa aika kyrpiintyneitä opetusministeriön muutosbulimiaan. Muutosvaatimuksia satelee ministeriöstä vaikka opettajien määrärahoja on supistettu 15 vuotta! Demonic verses Finlandese. Hajottavat muutosvaatimukset ovat hajota ja hallitse-strategian yksi pelimuoto.

Kaverini teki vuoden tietokonepeliä isolle firmalle ja aivan loppumetreillä ison firman koneisto vaihtoi ilman syytä heidän tuottajansa uuteen heppuun naps, joka sitten sanoi että "ei tää mua kiinnosta " ja dumppas viime hiomista vaille olevan miljoonabudjettiprojektin tuosta vain roskiin. Ilman tunnonvaivoja. Koska se ei ollut Hänen projektinsa.

Fiilispohjalta se bisnes pyörii, pörssi on spekulaatioajatusten ja optimismin pörssiä ilman mitään faktisia näkemyksiä. Elämme tsemppiaikaa niin kuin armon vuolaan ajan ennen 1989 lamaa. Mahdollisimman paljon ilmaa, kuohuntaa ja odotuksia jotta olisi mahdollisimman paras tulevaisuus, hyvällä tahdolla.

Masentavan realistiset ajattelijat, filosofit, eivät mahdu jetset-kahvipöytään, sen tiedämme.



Lullaby on yksi mielenkiintoisista olemassaolon murtumista ja olemisen olemattomuutta, pakkoneuroottisia ongelmia kuvaavista kirjoista. Harva tuore kirja on eksistentialistiseksi teokseksi luokiteltavaa. 
CHUCK PALAHNIUK - Mark Lawson talks to Fight Club author Chuck Palahniuk about his latest book, LullabyLullaby by Chuck Palahniuk is published by Jonathan Cape (ISBN: 0224063014) ::


Onko olemassa tervettä narsismia... vai pelkästään heiluntaa kulttuurisen kelpaavuuspelon ja saavuttamisaggression välissä?






Onni Rikos Rangaistus

Onnellisuuden nousuhumala

ja pakoretki

Onnellisuus vaatii tyhmyyttä
tilaa ilman rajoja

Voi onnellisia
Jotka kiittävät 
yhteisistä valheista toisiaan
ja hienosta ystävyydestä
sen ontolla voimalla.


A.K.





Tekstin suora kopiointi kielletty. Tekijänoikeudet pitää.

2 kommenttia:

Timo kirjoitti...

Jälleen hieno, todella vetoava teksti. Tuo viimeinen kysymys jätti vahvan jälkikaiun. Sain Bloggerista automaattisen sähköpostiviestin, jonka mukaan olit liittänyt suunnilleen saman tekstin blogini kommenttipalstalle, mutta viestistä ei käynyt ilmi, minkä merkinnän yhteyteen, enkä ole löytänyt tuota kommenttia viimeaikaisista merkinnöistäni. Kommentoitko jotain vanhempaa?

Mutta mitä sanot siihen, että mm. valtavirran kehityspsykologisissa teorioissa hallittu & hallitseva ego nähdään aikuistumiskehityksen luonnollisena päämääränä? Voidaan jopa väittää, että se epävarmuus, joka kaikissa kuvaamissasi klassisissa traditioissa nähdään peruuttamattomasti elämään kuuluvana kehityspsykologian käsittein naturalisoidussa normielämässä pelkkä välivaihe, jonka normaalisti kehittyvällä yksilöllä kuuluisi rajoittua teini-ikään (joskus ihmetyttää miten, jotka toteavat kyseenalaistaneensa kaiken nuorina ja sitten sopeutuneensa ovat ehtineetkään tutkia asiat niin syvästi niin nuorina! Näin ollen "aikuisilla" psykologeilla/konservatiiveilla on ainakin näennäistieteellinen peruste suhtautua filosofeihin/taiteilijoihin/radikaaleihin kuin lapsiin. Nykyäänhän monet psykologit/konservatiivit ovat aivan erityisen huolissaan nuoruuden pitkittymisestä.

Täältä löysin linkin tähän artikkeliin, jossa sanotaan muun muassa seuraavaa:
"Herein lies another possible pathway to depression. The ability to plan resides in the prefrontal cortex (PFC), the executive branch of the brain. The PFC is a critical part of the self-regulation system, and it's deeply implicated in depression, a disorder increasingly seen as caused or maintained by unregulated thought patterns—lack of intellectual rigor, if you will. Cognitive therapy owes its very effectiveness to the systematic application of critical thinking to emotional reactions. Further, it's in the setting of goals and progress in working toward them, however mundane they are, that positive feelings are generated. From such everyday activity, resistance to depression is born."
Siinä siis lääke depressioon: ajatukset kuriin ja järjestykseen. Älä mieti turhia. Aseta selkeät, konkreettiset päämäärät. Valitse metodi. Etene systemaattisesti. Suhtaudu sivistykseen välineenä. Sopeudu. Aikuistu. Käytä otsalohkoa... Intellectual rigor mortis, if you will... Seuraa paroni Münchhausenia ja ota itseäsi niskasta kiinni - se onnistuu kun vain sopeudut realiteetteihin... Tämä on se banaali ja masentava sosiaalinen (ellei jopa kehitysbiologinen) todellisuus, jonka jokaisen kulttuurikapinallisen on kohdattava ja läpäistävä - tuosta jostain kontrolliharhan Skyllan ja depression Kharybdiin välistä. Ei minkään kautta?

Arhii kirjoitti...

Niin,
yhteisö on varsinkin heimokulttuureissa hyvin selkeästi ja rajusti rituaalisesti lopettanut aina nuoren lapsuuden ja niin yksilö on käskemällä siirretty aikuisen statukseen. Pakolla. Pyhien rituaalien kautta.

Hallittu ego, säännöstelyn mukainen yksilöllisyys, sääntöjen mukainen identiteetin suorittaminen roolina on sosiaalisen systeemin kunnioittamista ja systeemiturvallisuuden keinoilla tuotettu tuote. Sosiaalinen itsetunto - muiden kautta, ryhmän arvoja tuottaen ja arvojen kautta arvon saaminen.

Ihminen voi vieraannuttaa itse itsensä kerjäämällä maksimaalisen ja kiistämättömän hyväksynnän itseään rajaamalla ja tulkitsemalla - ulkoisesti annetuilla kriteereillä luodakseen sisäisen varmuuden - roolikoheesio yksilöllisyyden fantasmana.

Liian monelle varmuus on identiteetin ainoa kriteeri. Ryhmän tarpeen tyydyttäminen on siis oiva illuusio itsensä toteuttamisesta, kiitoksen kera.
Kafkamaista vieraantumista, autoeroottista masokismia. Rajaa itsesi niin olet vapaa olemaan hyväksytty yksilö.

Hallitun egon ihanuutta julistetaan mm ylistämällä yhteisesti ylistettyjä henkilöitä ja osoittamalla oman roolin suorittamisella ihanteiden mukaisuutta. Statusesineet ja brändituotteet, ihanteet, moraliteetit, kontrollitalous, voivat olla ihmisen ainoa este hysteriaa ja epävarmuutta, kadotusta vastaan. Erilaisuus sallitaan vain brändien kautta. Menestystä uskotaan vain ihailukanavien kautta.

Hyväksyntäsysteemi on markkinataloutta. Saavutukset ovat vain silloin saavutuksia kun ryhmän asettamia tavoitetulkintoja on saavutettu ja todistettu.
Vain kulttuuriyhteisön hyväksymät loistajat saavat loistaa rituaalisäännösteluyn kautta.

Luovuus on rituaalisesti säännöstelty kulttuurissamme. Välttämätön paha on säännöstelyllä assimiloitu ryhmäidentiteetin osaprosessiksi.

Hyväksytyt Taiteilijat ovat ikäänkuin idoleita, sijaisia vapaasta ja kokeilevasta ihmisestä ihmisille, jotka eivät halua olla kokeilevia ja vapaita. Taiteilijat ovat idolisublimaatiota. Yksilöllisyyden toteutumia, jota ei sallita kuin harvoille, jotta yksilön normi pysyisi normaalin jäsenen velvoitteissa ryhmää rakentamassa.

Yllätysvapaat tekijät, vapaat yksilöt, hallitsemattomat ovat uhkaa, lapsellista kapinaa. Ryhmä tulkitsee vapaan toiminnan aina kapinaksi eli hajottavaksi uhaksi. uudelleen tulkinta on ryhmälle ryhmän jäsentämisen purkavaa eli eksistentiaalista sotaa. Ryhmä haluaa uskoa vain rituaalisten rajojen puitteissa, joilla ryhmä luo tietoisuuden ja yhteyden kokemuksen.

Yksilö täytyy rituaalinomaisesti määritellä tarkkaan (ryhmää jäsentävän) tehtävän kautta, jotta yksilö voisi jäsentää ryhmän tuntoja.

Ihminen on sosiaalinen olento ja on mielenkiintoista miten sosiaalisuus nähdään aina niin naistenlehdissä kuin karakteeriarvioissa itsessään positiivisena määreenä. Natsit olivat hypersosiaalisia. Yksilön omatunto neutralisoitiin ja yksilölle luotiin illuusio vain ryhmän määrittämästä ja sallimasta moraalista.

Ja sitten taas Freud kehiin.

Freudin suurin juttu oli se, että hän keskustelussa salli asiakkaiden kertoa tuhoavista sosiaalisen manipulaation muodoista perheestään tai parisuhteistaan, kaikista sosiaalisen kokemuksen muodoista. Freud ei pyytänyt asiakasta kognitiivisesti ryhdistäytymään ja todistamaan sosiaalisen koodexin kyvykkyytensä vaan purkamaan sosiaalisia velvotteita ja ahdistuksia, jotka olivat vammauttaneet yksilöllistä mielenterveyttä ja subjektiivisen eheyttä.

Sosiaalisuus ei ollut Freudille itsearvo ja terveyden mitta.

Freud purki lauma-/ryhmäkäsityksen, jonka mukaan "moraalisesti" eli yhteisön arvojen mukaan toimiva ihminen on terveen ihmisen perikuva eli toimintakykyinen sosiaalisen referenssin mukaan harmonisesti, synkronisesti. Freud näki absoluuttisen persoonallisuuden olemassaolon ja psyykkisen traumatisoitumisen. Freudin mukaan psykopaatit ja narsistit voivat olla nimenomaan yhteisön sosiaalisia supersuorittajia, unelmajäseniä, jotka hallitsevat sosiaalisen pelin ja ihannetavoitteiden toteuttamisen.

Freudin mukaan lapsen mielelle murskaavinta ja empatiakykyä tuhoavinta on ultramoraalinen, jäykkä kasvatus ja rigoristinen suorittajarooli, jossa lapsen tuntemukset ohitetaan ja lasta kiitetään/rankaistaan vain ihanteiden ja moraalin mukaan. Lapsi ei ole silloin subjekti vaan objekti. Jäsen, elin, ratas, suorittaja.
Moraalisosiaalisuudessa kaikki on vain välineellistä, mikään ihmisen kokemus ei ole tärkeä sinänsä vaan kaikki on välinettä jonkin "suuremman" toteuttamiseksi.

Jungin mukaan individuaatio on olemassaolon korkeinta olemista. Ryhmän muodostamisvoimat ovat pakenemista individuaation ja itseoivalluksen vaikeasta prosessista. Ryhmäkoheesio on individuaation korvike. Empatia on luonnollista sosiaalisuutta, mutta luonnoton sosiaalisuus on moralistista ja itseoivalluksen kieltävää kulttuuridegeneraatiota.

Fasismissa pyritään yksilöllisen kokemuksen tuhoamiseen.

Se on fasismin ydin.

USA toteuttaa tuhoavaa moraalista projektia, jossa suuremmat asiat ohittavat ihmisarvon, Geneven sopimuksen, perustuslain. Kaikki on ohituskaistalla ideologisen megalomanian takia. Ryhmä luon elämää suurempia velvoitteita yksilöille, kun ryhmä tai valtakunta ei pysy muuten kasassa "kokonaisuutena". Kaikki fasistiset systeemit tarvitsevat kiistämättömän fundamentalismin, suuret Arvot, jumalallisen tehtävän, jolla sokeutta ja tukahduttaa individuaatio, tiedostaminen. Valintakyky. Todellinen empatia erilliseltä yksilöltä erillisille yksilölle.

Ideologia on aina suunnatonta kaaoksen pelkoa, hysteriaa kaaoksesta imaginäärstä kaaosta vastaan, fantasmakaaoksen ja vihollisten nimeämistä mahdollisimman tarkkaan - ja ikuisten yliyksilöllisten arvojen keksimistä, yksilöiden junttaamista ilman eettisiä arvoja. Vain moraalisia kompulsioita, jumalallinen tehtävä pakottaa esim muut, ne erilaiset ryhmät/heimot/kansat saman uskonnon piiriin. Valloitussotaa puolustussotana.

Koska aggressio on viimeinen keino jolla ryhmä voi pelastaa illuusion yhteydestä, ryhmäeheyden fantasmasta ja erillisyydestä.

Kun indiduaalinen ego kielletään, tuloksena on hierarkinen egoismi, psykootitnen egosysteemi ja ideologia, jossa yksilön on todistettava hyödyllisyytensä ja menestyksensä.
Kapitalismi.

Apinaesi-isämme keksivät kapitalismin ja kannibalismin. Ole tarpeellinen muille tai välipala.


Ryhmä on itse itsensä tavoitteena, ajatuskoheesiona, ryhmätietoisuuden illuusiona, olla itse itsensä jumala, itse itsensä ihanne, samankaltaisuuden illuusio erillisyyden viitteiden kumoamiseksi.
Kun ryhmä kutsuu itseään ryhmäksi, se on jo velvoite, ihanne ja itsestäänselvyys ja yksilöllisen erilaisuuden jännitteet uhka ryhmidentifikaatiolle.

Mihin ryhmä tarvitsee "erilaisia"?

Yhdelle annetaan tehtävä olla erilainen, josta muut "tavalliset" standardioliot voivat haaveilla ja haaveilu (idolin kautta) antaa fantasman vapaudesta ja "yksilöllisyyden" mahdollisuudesta, vaikka ihailija on tiukasti ja ehdottomasti ryhmäidentiteetin suorittaja tarkasti määritellyssä roolissa.

Kulttuurisesti säädeltyjä idoleita mahdollistetaan mm jonkin tiukasti analysoidun taidesuuntauksen mukaisesti. Kaiken maailman nepotistiset taideseurat, koulukunnat, "kritiikkiperiaatteet" rooliajattelun kautta ja instituutiokanavat/koulut määräävät, kuka on Taiteilija. Ketkä sallitaan hyväksytyiksi.

Viralliseksi Taiteilijaksi korotettua roolisuorittajaa Suomessa varsinkaan ei saa arvostella mutta sitäkin ankaran julmasti uusia ja nimettömiä tekijöitä, vapaita taiteilijoita arvostellaan ja leimataan suorastaan uhkaaviksi tekijöiksi. Halveksunta ja "vapaa" kritiikki sallitaan vain ryhmän ulkopuolella sijaitseviin kohteisiin ja aggression purkaminen saa olla sadistista ja ryhmäkontrollin turhautumien purkautumiskanava.

Liian vapaat agentit eli tekijät ovat uhkaavia, pelottavia sillä ryhmä määrittää itseään vain konsensuksen, keinotekoisen illuusion kautta - ja kaikki uusi täytyy olla rituaalisesti prosessoitu eli hyväksytetty ja tulkittava jonkin säännöstön ja hierarkian kautta kautta.

Säännöt ovat sosiaalisen mielen tukirakenteita ja hierarkia turvallisuudentunteen takeena. Me olemme me koska me määrtillememme itsemme määriteltävästi. Varmuuden julistuksia varten, kaaosta vastaan, vapautta säännösteleväksi. Yksilöllisyys on sallittua vain ryhmän kunniaksi ja ryhmän ihanteiden juhlimiseksi.

Taidesuuntauksien analysointi ja anaalinen määrittelyliturgia voi olla mitä mielipuolisinta. Taiteen määrittely sitoo vapauden ja luomisen säännöstöhallinnan alle.

Taiteilijan täytyy suorittaa jokin sosiaalinen tehtävä sosiaalisen eheyden puolesta, hyväksyä ryhmän velvoiterooli, jotta hän saa rajatun ja rituaalisen rooliluvan erillisvapauteen olla "erilainen" - säännöstellysti. Säännöstelty tekijä on ryhmätietoisuudessa sidottu ja rakentava tekijä, huoraprofeetta.

Se on puhdasta Kafkaa kun joku nimekäs taiteilija on tehnyt silkkaa jaskaa uusina teoksina mutta ylistyskriitikoiden ilmaisu tukee uskollisesti säätyjaon vankkumatonta erehtymättömyyttä, ihannebrändejä ja valitun roolitaiteilijan ehdotonta hyväksyntää.
Koska jollakin on ryhmän suoma/tarvitsema virka olla ihailtu, häntä tulee ihailla tai muuten ryhmän antama arvio olisi erheellinen ja ryhmä olisi siten väärässä ja vastuussa väärän ihailtavan valitussa - ja ryhmähän ei voi koskaan olla väärässä , jos kysytään ryhmältä.

Eli kriitikko ei voi erehtyä, kun hän tuntee säätyrajat, ilmaisee ryhmän rajoja ja antaa arviot vain statusaseman ja arvon mukaan henkilön sosiaalisen arvojärjestyksen tuntien nepotistisessa me-määrittelyssä.

.