Suomalainen elokuvakulttuuri tai sen puute

Sain pienen kirjoitukseni näköjään läpi tiistain Hesarin mielipidepalstalle ja oikein Kaurismäen elokuvasta stillkuva ankkurina. Hännisen alustava käsikirjoitussopimus englantiin päin taisi pehmittää Hesarin portinvartijat ( -taitaa olla jo aika tovi kun lähetin kirjoitukseni Hesariin).

Tässä kirjoitukseni laajempana versiona blogilukijoille, joille Helsingin Sanomat ei kolahda...
luukusta siis.


Tuotantokulttuuri ja käsikirjoitusten arvo

Kun keskustelin Espoo Cine-festivaaleilla tanskalaisen tuottajan Mie Andreasenin (Adam´s apple) kanssa, kysyin häneltä, onko hän nähnyt muita suomalaisia elokuvia kuin Kaurismäen tuotoksia. Hän sanoi kuin itsestäänselvyytenä, ettei ole. Yleensäkin kun olen keskustellut eurooppalaisten tekijöiden kanssa, heiltä kuuluu yleensä ensin pitkä huokaus kysyttäessä mielipidettä suomalaisesta elokuvasta.

Suomalainen elokuva taiteenlajina on ajautunut ansaan: täällä tukeudutaan joko lähihistorianostalgiaan, propagandistiseen moraalitarinaan tai äärimmäisen epäuskottavaan jenkkielokuvan kaavan kopiointiin. Ei mitään ranskalaisen elokuvaperinteen hienovaraista karakteerikeskeisyyttä ja dialogipainotteisuutta. Kun Mie Andreasenilta kysyttiin TV 1:sen haastattelussa 22.8., mikä ihme on tanskalaisen elokuvan menestyksen resepti, niin hän vastasi että ”lahjakkaiden ihmisten suojeleminen ja tukeminen”. Aki Kaurismäkeä yritettiin saada sivuun 90-luvulla tuotantosysteemistämme.

Tuotantosysteemimme on yhä katastrofaalinen. Tuottajat säästävät Suomessa ensimmäisenä käsikirjoituksesta. Elokuvasäätiö on hyväksynyt tähän mennessä uskomattomia käsikirjoitusraakileita "tutuilta" tuottajilta, jotka eivät sitten käytä aikaa eivätkä rahaa käsikirjoituksen kehittämiseen, jotta tuotantosampo saataisiin nopeasti käyntiin. Ruotsissa 6 -10 tuottajaa päättää hajautetusti elokuvien tuotantotuista, täällä yksi henkilö päättää käytännössä kaikkien elokuvien tukipäätökset ja toteutumiset. Ja miksi kulttuurisäätiöt eivät ”periaatteesta” tue elokuvakäsikirjoittajia?

EU:n rahoituksissa ei voi muuttaa käsikirjoitusta, jolle rahoitus on myönnetty mutta Suomessa tuottaja voi raadella lähes koko käsikirjoituksen vaikka rahoittajille hyväksytetty valmis teksti olisi ollut aivan jotain muuta, kuten Veli-Pekka Hännisen tapauksessa opimme. Mikä on tämä systeemi, jossa valitaan komediaa vihaava ohjaaja komedian ohjaajaksi?

Suomalaisen elokuvakulttuurin pelastus olisi hyvin yksinkertainen: erilaiset omakustanne/-talkooprojektiratkaisut ja taide-elokuvat on hyväksyttävä kuten Unkarissa, jossa tukisummaa ei sidota kaupallisesti laskettuu budjettiin. Lahjakkaita käsikirjoittajia täytyy houkutella esiin stipendeillä ja eurooppalaisen tason palkkioilla, koulutusta järjestettävä laajasti ja erimuotoisesti, jotta kehittyisi vähitellen mahdollisimman monipuolinen elokuvakulttuurin pohja. Pienen elokuvamaan ainoa valtti on hyvä käsikirjoitus ja ainutlaatuinen erilaisuus, ei matkiminen eikä budjettia ahmiva kallis tuotantokalusto, kuten Kaurismäki on meille opettanut menestyksellään. Törhösen murjoma Elokuvataiteen laitoskaan ei voi olla kaiken elokuvakulttuurin lähtökohta.

Ennakoiva ja kokeileva käsikirjoitustuki kehittelyyn suoraan kirjoittajille olisi oltava 800 000 euroa vuodessa niin että käsikirjoittaminen olisi todella varteenotettava taiteenala, ammatti ja kunnioitettu pohja elokuville. Olisi taas hirvittävä kohtalo, jos nykyisiä tuotanto-olosuhteita pidetään Elokuvasäätiössä hyvänä ja vain rahaa lisättäisiin tuottajien tyydyttämiseksi.

Tanskalaisen elokuvan nosti kaupalliseen menestykseen halpa digielokuva nimeltä "Idiootit", jonka suomalaiset ohjaajat ja tuottajat lyttäsivät haastatteluissa. Itse Steven Spielberg piti kuitenkin elokuvasta ja harvinaisella lausunnollaan laittoi Tanskan uudelle kiertoradalle. Elämä on ainutlaatuista - elokuvan on myös oltava ainutlaatuista. Vain mahdollisimman erilaisia käsikirjoittajia etsimällä, kulttuurisäätiöidenkin rahoittamispäätöksillä ja kouluttamalla voidaan nostaa suomalaisen elokuvan tasoa.

Sanooko seurakunta Amen?