- versio 3 -
Kuinka Linkola voi pelästyttää akateemisen keskustelun syviä rivejä?
Onko demokratian mielikuva todella niin hauras että avoin keskustelu on kiellettävä ideologisin perustein?
Mitä arkipäivän fasismi on – onko se osa ihmisluontoa vai mennyttä historiaa?
Tampereen yliopiston ”Suuri filosofiatapahtuma” on hämmentävästi perunut Linkolan puheenvuoron.
Keskustelu maailman vaarallisimmasta mutta yleisimmästä ilmiöstä näyttää aiheuttavan tuskaa intellektuaaleille ihmisille, jotka varmaankin kulkevat lapsityövoiman voimalla tehdyissä kengissä. Miksi Linkolan näkemys kulttuurimme tämän hetkisen vaiheen erilaisesta fasistisista tendensseistä ei saa tulla esille ja varsinkin miksi keskustelu ja vasta-agumentointi fasismin määrittelystä ei saa sitä kautta tulla esille?
Fasistisissa diktatuureissa nimenomaan keskustelu ja asioiden suhteellistaminen prosesseina, siis asioiden yleinen käsittely, ovat sensuurin ensimmäiset kohteet ja keinot, joilla demokratia tapetaan. Luodaan absoluuttisia pahoja asioita, uhkakuvia, joita ei saa arvioida. Onko Linkola se absoluuttinen paha, joka on pahin uhka demokratialle vai näkeekö Linkola jotakin enemmän meidän tekopyhyydestämme ja ajastamme, kuin mitä haluamme tunnustaa?
Olemmeko sittenkin sumussa matkalla kohti absoluuttisen fasismin ratkaisuja kun puhe siitä on liian hämmentävää ja ahdistavaa ja ainoa reaktio saa olla torjunta? Minkälainen tiedeyhteisö moralisoi arvokeskustelun ”ei-tieteelliseksi” ja tuomitsee ennen dialogia vastustajansa liian pahaksi?
Absoluuttisen fasismin pelko estää meitä näkemästä kulttuurifasismin eri muotoja, joihin yhteiskuntamme nojautuu. Sokrateen oppilas Platon on loistavin esimerkki loogisesta fasismista. Mutta eikö hän ole yksi suurimmista filosofeista, johon on peilattu kaikki poliittinen ja teoreettinen ajattelu?
Sepä se. Platon katkeroitui virkamiesten aloittaman noitavainon vaatiessa ruton runteleman kaupungin tuomitsevan kyselevän Sokrateen yhtenäisen kulttuuriuskon turmelijana.
Platon ei enää uskonut yksilön vapauteen filosofiassaan. Platon halusi täydellisen totalitaarisen, linkolalaisen asiantuntijayhteiskunnan, jossa kaikki olisi harkittua ja loogista, täydellisen kontrolloidun epädemokraattisen järkivaltion. Platonin mielestä taiteilijat ja taide ovat ihmismielen "suurin turhuus ja rasite" ja kaikkea tulisi tarkastella järjen näkökulmasta.
Platonin pessimismi demokratiaa ja kansanjoukkojen tunnekuohuja kohtaan on ensimmäinen fasismin filosofinen muoto vaikka oppi-isä olikin ultrahumanistinen. Platon kielsi ”tekopyhän” ja kansan suosiota kalastelevan moralismin.
Linkolan pessimismi on samassa hengessä ”vain” toisenlaisen ”rationaalisen” fasistisen järjestelmän hyväksymistä, kuin mitä meillä nyt on. Linkola on Platonin toistaja, oikeastaan platonilaisin ajattelija Suomessa. Tampereella siis kielletään Platonin ajatusten moderni esittäjä. Porttikielto Platonille.
Onko tämä Linkolan sensurointitapaus kaukana ajatusten sensuroimisesta ja ”oikeiden ajatusten” vaatimuksesta, ongelmien peittämisestä, Mooren Utopiasta? Vaikein kysymys on, selviämmekö tulevaisuuteen ilman fasistista kulttuuria? Eroaako Suomen poliittinen asennepohja kovinkaan paljon natsi-Saksan alkuvaiheista? Olemmeko pesunkestävä demokratia?
Ajattelun antifasistinen alku
Länsimaisen ajattelun ja arvopohdinnan alku on mielenkiintoisesti mitä antifasistisin. Sokrateen tärkein päämäärä oli kyseenalaistaa itsestäänselvyydet ja yhteisön roolimallit. Rahan, vallan ja maineen itseisarvo olivat Sokrateelle hyvän vitsin aihe. Toisten alistaminen ja totuuden omistaminen olivat Sokrateen armottoman dekonstruktiivisen, purkavan dialogin kohteena. Kaikesta on voitava keskustella ilman ennakkomoraalia, kaikkia näkökulmia pohtien, todellisia tavoiteita ja keinoja esiin tuoden. Keskustelun kieltäminen oli Sokrateen mielestä tyhmyyden suurin voitto. Sensuuri on aina ymmärryksen rajaamista.
Jo Sokrates määritteli älymystön, filosofit ja taiteilijat, ilkeänpuoleiseksi ja kiittämättömiksi rakkikoiriksi, välttämättömiksi piinaajiksi, koska se on ajattelijoiden ja taiteilijoiden jumalallinen tehtävä, rakastaa ihmistä, sellaisena kuin ihminen on ihmisyydessään, ei sellaisena kuin poliitikkojen mainostama ja brändimielikuvien tarvitsema täydellinen ryhmäolento olisi, laumasielu, epäindividualisti, vaikenemissopimuksen hiljaa allekirjoittava kansalaisen.
Systeemin eheys, ryhmän puhtausajatukset, kritiikin yläpuolella olevat mielikuvat ja kritiikkiimmuniteetti ovat pelottavia fasistisia rakennupalikoita manipulaationa. Fasismi on asennemalli ja vasta järjestelmänä absoluuttinen diktatuuri, jossa ihmisten ajatuksien rajaaminen ja muokkaaminen on organisoitua. Utopian toivossa dystopia sallitaan – ja poikkeuslait asetetaan voimaan yleisiä demokraattisia periaatteita vastaan – jopa demokratian puolustamiseksi. Sokrates ei hyväksynyt mitään tällaista aasinsiltaa keinojen pyhittämiseksi tarkoituksen varjolla.
Jos kulttuurimme fasistisia tendenssejä ja poliitikkojen salailumentaliteetin antidemokraattista toimintaa ei haluta nähdä, voidaan liukua kriisitilanteessa absoluuttiseen fasismiin.
Moni suomalainen ei usko, että valtion ja poliitikkojen toiminta on enää ideologista. Tämä on sosiologisesti ja sokraattisesti ajateltuna mahdoton tilanne. Kaikki valinnat perustuvat valitsijan ihmiskuvaan ja ihmiskuvaan tarvitaan aina maailmankuva sekä ideologia.
Linkolan ajatukset perustuvat selkeille laskelmille teollisen systeemimme seuraamuksista planeetalle ja resurssien tuhoamiselle. Kukaan ei sitä kiistä. Mutta Linkolan keinot pelottavat jo puheena, ei maapallon ekokatastrofi. Moralismia?
On sokeutta väittää fasismia olevan vain absoluuttisen puolueen ja järjestelmän ilmentymänä. On monia fasismin sävyjä, jotka voivat yhdessä luoda lopulta absoluuttisen fasismin. Kapitalismi on yksi fasismin äideistä omaten samoja periaatteita. Fasistiset keinot ovat tehokkaita, siksi niihin turvaudutaan.
Reaalifasismin juuret
Fasismi ei toki nouse tyhjästä. Se on geeneissämme, olemme laumaeläimiä. Tarkkailemme esi-isiemme mukaan hierarkkista valta-asemaamme ja mahdollisuuksiamme suhteessa muihin. Humanismin voi kuitenkin nähdä hyvin inhimillisenä pyrkimyksenä rajottaa raadollista kutsumustamme mitellä voimiamme ja halveksia heikkoutta.
Fasismi ei pohjimmiltaan ole vain historiallinen aatesuuntaus vaan asenne, psykoottinen samaistumiskyvyn rajautuminen, sosiaalisen pelon hallintaa arkaaisilla keinoilla. Vaistojen ohjaamista yksioikoisen heimoajattelun ja voimantunnon toteutumiseksi. Heimon uskomusten ja rituaalien tärkein funktio on ollut ohjata yksilön taantumistaipumukset ja aggressiosuuntautuminen heimon hyväksi, ilman mitään pohdintaa.
Heimo on ensimmäinen brändi, ”me” brändiajattelun tuotteena.
Brändiajattelu varmuuden ja turvallisuuden symboliikkana ei ole niin modernia kuin luulemme. Uskomukset ja mustavalkoinen leimaaminen ovat aina aivojemme ehdollistumisprosessin tuote. Yhtenevä sosiaalinen tulkinta luo järjestystä, yhteinen uhka yhtenäistä voimaa - ja poikkeava mielipide ja dialogi taas edustavat kaaosta heimoajattelun fasistisessa hahmotusmallissa.
Naapuriheimon tappaminen ja syöminen on arkkityyppinen ja antropologinen ilmiö esi-isiemme historiasta ja perinnöstämme miljoonan vuoden ajalta. Vihollisen käyttäminen ruuaksi on voimanhankintaa. Muuta psykologista mekanismia ei fasismillekaan tarvita eikä ihmisen aivojen toimintatapa biologisessakaan mielessä ole muuttunut 60 000 tuhanteen vuoteen joten kannibalismi ja kaikenlaisen toiseuden manipuloiminen rauhan vertauskuvana ei ole vain viittaus menneeseen, johonkin ohitettuun vaiheeseen. ”Kristuksen ruumis, sinun edestäsi annettu.”
Absoluuttinen fasismi on poliittisena ilmiönä hirvittävä mutta se ei poista sitä seikkaa, että länsimainen kulttuuri on aina nojautunut fastistisiin ratkaisuihin. Linkolan itsetuhoisaksi ilmiöksi analysoima kaupallinen reaalifasismi, globalisaatio, on osa kapitalistista piilofasismia, arkipäiväistä arvofasismia, kulttuurifasismia, systeemin ylemmyyttä yksilöä kohtaan. Voima, tehokkuus ja varmuus ovat sen pyhä kolmiyhteinen jalusta myös yksilön henkilökohtaisessa elämässä huolettomana kuluttajana.
Suomella on myös yhä raskas taakka absoluuttisesta, poliittisesta fasismista. Sisällissodan teloitukset olivat Euroopan sisällissodista verisin jälkipyykki, keskistysleirit olivat natsi-Saksan ”leirikoulutuksen” inspiraationa ja esikuvina, natsi-Saksan sodan aloittamisen mahdollistanut sukellusvenearmadan insinöörien suomalainen koulutus ja kehitystyö vastoin Versaillesin rauhansopimusta sekä surullinen inkeriläisten palautus Neuvostoliittoon. Joten jo perinteiden valossa ei olisi mitään syytä vaijenta keskustelua uusista kylmistä tuulista, joiden varassa jo kellumme taktisesti nopeasti muuttuvassa maailmanpolitiikassa. Hävettävää on mutta unohdettavaa ei saisi olla laisinkaan.
Mielialaraportit kansakunnan hyvästä
Natsi-Saksan arkistojen uuden selvityksen myötä on käynyt selville media-aikakautemme alkua selventäviä asioita. Saksalaiset mielialaraportit aloittivat markkinointitutkimuksen pohjattoman Pandoran lippaan. Kansalle sitä mitä kansa haluaa, tyytyväisyys massojen hallintana. Markkinoitava ideologia oli syntynyt roomalaisten leipää ja sirkushuvia-periaatteen pohjalta. Poliittisen, ajatuyksiin vaikuttavan brändin korkein tavoite olisi siis luoda itsensä tarpeelliseksi, luoda erityistarve kuluttajalle ja kannattajalle, mitä ilman yksilö kokee olevansa eksynyt ja yksin.
Hitlerin erillinen demonisoiminen mielipuoleksi ja myyttiseksi hahmoksi on vaarallista, se on historian tulkinnan sokeutta. Kaikki halusivat inflaatio-Saksassa ihmeen, jatkuvan kasvun, poistaa työttömyyden ja laajentaa Saksaa. Pankkiirit halusivat samaa. Kymmenet saksalaiset ja kansainväliset suurpankkiirit sekä mm George Bushin isoisä olivat lainaamassa Hitlerille huikeita rahasummia aseteollisuuden kasvattamiseksi. Pankkiirin tehtävä on saada kapitalismi toimimaan, raha kasvamaan, tehokkain ideologia kelpaa kunakin aikakautena.
Saksa sommiteltiin uudeksi, inflaatio pysäytettiin. Harkittu ihme.
Rahalla oli taas arvo, hinnalla millä hyvänsä. Pankkiirit saivat lupauksia öljylähteistä. Historia toistaa itseään - jatkuvan kasvun vapahtaja saa kunniaa. Luovutaan vain ihmisarvosta, koska sillä ei ole tekemistä uuden vapauden kanssa.
Kapitalistinen logiikka loi meille uuden absoluuttisen fasismin, teollisen heimosotavietin toteuttamisen, toisen maailmansodan. Hitlerin ajatusmaailmalla ei ollut väliä, kun hän tarjosi hallitut puitteet markkinavoimille.
Absurdiin fasismiin kuuluu myös meidän aikakautemme faktoja, että Bush senior rahoitti Saddamin ja Osama Bin Ladenin toimintaa, kun he vielä olivat ”hyviä terroristeja”. Korrektia on kuitenkin sanoa että terrorismi on nimenomaan ulkoinen uhka. Suomenkin täytyy siis taistella terrorismia vastaan, ehdottomasti ja kritiikittömästi? Mieletön maailmanhistoria.
Fasistinen estetiikka
Kilpailun äärimmäinen kapitalistinen estetiikka on valitettavasti hyvin lähellä fasistista ihmiskuvaa. Fasismin uusiutuvana ilmiönä mahdollistaa aikakäsitys, joka näkee huomisen irrallisena ihmiskunnan historiasta, riippumattomana menneisyydestä. Ihmisten nykyinen sokea tieteisusko ja elintason pakkomielle takaavat poliittisessa kulttuurikehityksessämme siksi totaalifasismin olevan jatkuva uhka, todellinen uhka länsimaisen historian kehitykselle.
Kun kulttuuri määritellään sen perusteella, kuinka hyvin se tuottaa, on kulttuuri umpikujassa. Tehokkuusajattelu on fasismin perusideologia. Muoto ennen sisällön sielua.
Pääsiäissaarten asukkaiden kohtalo voi olla meidän kohtalomme. Nämä esi-isiään kunnioittavat ja ennen kaikkea pelkäävät heimot rakensivat yhä suurempia kivitoteemikuvia esi-isistään, kunnes jättivät viljelemättä ja syömättä. Kulttuurin umpikuja on inhimillisten tarpeiden unohtamista annettujen arvojen ja tehtävien totettamisen takia. Ihmiset ovat silloin valtiota varten. Rakennuspalikoita.
Kansalaisten määritteleminen hyödyn kautta on maanista humanismin pilkkaa. Sitä voi kutsua fasistiseksi estetiikaksi. Siellä, missä ei ole humanismia, on fasismia, todellisuuden määrittelyä ja jaottelua yksioikoisen laskelmallisuuden kautta.
Ja kun firmojen sponsoroinnista kamppailevat taiteilijatkin ovat oppineet ”järkevän itsekriittisesti”, ideologisesti määrittelemään itsensä hyödyn kautta, voimme miettiä, onko absoluuttisella fasismilla suurta matkaa nykykulttuuriimme ja politiikkaamme?
Mistä alkaisimme kapitalistisen estetiikan purkamisen? Van Gogh leikkasi korvansa. Van Goghin taulut ovat maailman kalleimpia esineitä. Analogia, jota tässä haen? Merkityksellinen hyöty/suhde jälkipolville? Kapitalistisessa mielessä on. Van Gogh on korvaamaton, tuskainen, mystinen, uniikki, jumalallinen nero. Arvoaan uhrina nostava, uskonnollisen hahmon taiteellinen ruumiillistuma, brändinä vakuuttava arkkityyppi. Reliikkiajattelu elää vieläkin keskiaikaisen pyhimysjäännöskulttuurin korvaamattomana jatkumona.
Minulle ehdotettiin kerran vakavasti erään suomalaisen taiteilijan taulujen välitöntä hankkimista. Sisäpiirin tieto oli, että taiteilija oli kuolemassa syöpään, eivätkä kaikki sitä vielä tienneet. Tieto on rahaa. Ja elämän määrittää kuolema. Hyötylogiikalle ei ole sisäisiä arvoja, vain suhdannearvoja.
Mediafasismi
Yhtenäinen kansa ajattelee yhtenäisesti ja tunnustaa yhteisiä symboleja. Yhtenäisellä kansalla onkin yhtenäinen vihollinen. ”Se on sinun naapurissasi. Syöpäläinen. Luuseri. Energiahävikki. Rotta”.
Onko mainos natsien tietoisku vai uusi mainos, kenties Yleisradion mainos?
Kun muoto määrää sisällön, sallitaan retoriikka, jolla ihmisille ajetaan ajattelumalleja, joissa mielikuvien sisäinen logiikka on täysin ehdollistamisen lainalaisuuksiin nojautumista. Se ei ole viatonta keinokikkailua vaan kulttuurisen estetiikan muovaamista.
Mainonta ei ole muuttunut sitten natsi-Saksan elokuvien ja tietoiskujen jälkeen. Olympialaisten ”aatteellinen dokumenttifilmi” ”Tahdon riemuvoitto” on aivan täsmälleen rinnasteinen niin muodoltaan kuin sisällöltään nykyiselle mainonnalle.
Palataan ihan muutama tovi ajassa taaksepäin. Televisio on keksitty ja on vain valtion tiedotuskanavana. Kansaa pitää valistaa ja viihdyttää. Vaikka juutalaisia mainostettiin natsien tietoiskuissa saastaisina, silti heidän hiuksistaan tehtiin villapaitoja ja ihostaan lampunvarjostimia kansalaisille niitä halvalla ostettavaksi. Tämä groteski ja todellinen kuva ei ole kaukana meistä. Hyöty implikoi sosiologisesti elämän tarkoitusta, elämänvoimaa. Kyllähän ne lapset siellä tehtaassa haluavat olla töissä.
Fasistinen estetiikka vetoaa aina äärimmäisen vastakohdan kautta. Kuinka moni mainos vetoaakaan katsojan häpeällisiin tuntemuksiin? Nokian strateginen osasto ei ole lainkaan pahoillaan kateellisista koululaisista, jotka määrittelevät ystäviksi kelpaavia kännykkämallin mukaan. Mainokset pitäisi kieltää alle 18-vuotiailta, ei elokuvia, jotka käsittelevät vain ihmisten kohtaloita. Mainokset eivät keskity tuotteisiin vaan ovat aatteellisia dokumenttifilmejä latautuneesta hyvästä ja pahasta.
Nokian mainontakin luo etupäässä esimerkillisen puhtaan kuvan maailmasta, jossa on vain ”kauniita” mekkivaatteisiin pukeutuneita ihmisiä, jotka hymyilevat kuin taivaallisen huumeen piristäminä tyytyväisyyden ilosanomaa, kuin suoraan Mooren ”Utopia”-teoksesta. Nokia myy aina myös samalla tyytymättömyyttä, riittämättömyyden tunnetta mainoksen taivaallisen näkymän, ikonostaasin edessä.
Mainonta luo sekä esteettistä maailmankuvaa että ”oikealla tavalla tarvitsevaa” ihmiskuvaa ja luo käänteisesti katsojalle itsekritiikkiä ja riittämättömyyttä brandionnellisuuden luoman jännitteen takia. Yli-ihmiset liikkuvat ideaalimaailmassa, josta voi toki ostaa oman ihmeellisen palan tuotteena.
Nokiakin myy tyytyväisyyttä muodikkaasti välillä omia kaavojaan rikkoen. Nokian mainoskampanjassa 2004 kaksimieliset ”miespojan” ajatukset levitettiin mainoskampanjalla ympäri maailman. "Täällä Lisa ja Mona vonkasivat multa lisää". Connecting dirty people. Brändi säilyy puhtaana yhä mielikuvien jonglöörauksella.
"Hyväksy minut, tarvitse minua, niin sinut hyväksytään". Nokia teki kauneimmat kännykän kuoret ja muodot, vaikka johti Britannian laitevikatilastoja vuosikausia. Kunhan imago on puhdas, kaikki on puhdasta.
Voiko sodan myydä kansalle? Me tiedämme, että voi.
Eikä siihen tarvittu edes vuosisadan alun lama-aikaa.
Pyhän itseisarvo
Mielikuvan/brändin koskemattomuus ja ehdottomuus on tärkein ase myös poliittisessa mielikuvasodassa, kun poliittinen keskustelu on syrjäytetty. Vaikka kotoisat sosiaalidemokraattimme ovatkin oikeistolaisia, ei ole mitään syytä muuttaa hyvää brändinimeä. Suomalaisen politiikan toistuva erityispiirre on tsaarinajan jäykkä keskustelukielto. Paasikiven "tosiasioiden myöntämisen" politiikka on ollut yksinkertaistettuna ja väärinkäytettynä maksiimina irvokas periaate kaskustelun tappajana.
Suomi ei ole Ranska, täällä laajat katumielenosoitukset kansan suorana äänivaltana eivät tulisi mieleenkään järkevälle ja hyvälle kansalaiselle. Vielä.
Kansalaisten on uskottava Jumalan ja poliitikojen ”hyvään tahtoon”, poliittinen vaihtoehtokeskustelu on lähellä jumalanpilkkaa.
Hitlerin valtaannousun mahdollisti lopulta piispojen lanseeraama käsite ”välttämätön paha”. Piispat hillitsivät nuorten pappien kommentointia ja seurakuntalaisia vetoamalla absoluuttisen fasismin nousun olevan Jumalan sallima historian vaihe.
Yleisradio on esimerkillinen poliittinen koneisto Kekkosen ajalta, yhä niin paperilla kuin käytännössä: A-piste-ohjelma on nyt lakkautettavana ja nimenomaan vain poliittisen eheyden ja puhumattomuuden kulttuurin takia. Nelosen keskusteluohjelma Palaneen käry lakkautettiin muutama vuosi sitten välittömästi, kun jetset-poliitikon pimeä puoli paljastettiin yleisölle. Keisarin pilkasta tulee kiveä niskaan, valta pitää puolensa, ajan tuulista välittämättä.
Fasistinen tiedon kontrolli edellyttää demokraattisen, avoimen tiedon ja arvioimisen estämistä. Ylipäällikkömme unohti kertoa syksyllä 2005 julkisesti "etukäteen", että suomalaisia sotilaita on jo NATO:n sotilasleireillä ja että kaikki paperit on jo allekirjoitettu suomalaisten sotilaiden osallistumisesta NATO:n alaisiin "tarpeellisiin" sotilasoperaatioihin. Tämä unohdus olisi monissa maissa nostattanut hirvittävän poliittisen myrskyn - mutta ei Suomessa.
Tiedon kontrolli murskaa demokraattisen avoimen toiminnan mallin. Tottelevaisuus on näin tärkein hyve kunnon kansalaiselle. Näin me uskomme jos pidämme vallan erillisenä eliittitoimintona. Kukaan ei sekoittaisi selkeitä kuvioita ylhäältä alaspäin, joita meille suodatetaan. Suomen Enron, Sonera, suojautui konkurssilta osakkeenomistapoliitikkojen ryhtyessä suurfirman sosiaalitädeiksi. 4 miljardis euroa kansalaisten rahoja käytettiin jotta "varman" osakeyhtiön julkkisomistajat itsetuntoineen eivät menettäisi rahojaan Suomen historian mielipuolisimmassa teknohypen romahduksessa.
Pelon voima
Jos pidämme fasistisia ilmiöitä vain poliittisina liikkeinä ja ideologisina idiotismeina, siis historiallisesti taakse jääneinä kapeina ilmiöinä, emme ole lukeneet historian toistuvaa läksyä silmät auki. Mussolini, joka oli kilpaileva keisariehdokas fasistiselle EU:lle, sanoi: "Puolueemme on korporaatio ja valtiotamme ohjaa suurkorporaation suuret ajatukset."
Hitler kutsui kansaa jalon uhrautuvaksi kansaksi. "Total krieg", vaihtoehdoton ja rajaton elintilan ja resurssien kasvu. Väistämätön laajentuminen, kiistämätön politiikka, rajut keinot suuremman hyvän puolesta. Sota politiikan jatkeena. Politiikka sodan jatkeena.
Reality TV-sarjat hellivät ja teroittavat heimovaistojamme näinä epävarmuuden aikoina, antavat herkullista draamaa ja sadistisia suupaloja selviytymisestä ja keinottelusta. Suomi sai 17-vuotta sitten maanlaajuisen realitynäytelmän, joka jatkuu yhä. Uusitumiskäskyn. Laman. Itsekurin. Häpeän. Pysähtymisen ja itsensä ruoskimisen armolahjan.
Viinanen sai vuonna 1989 Göebbels-tyyliin syyttää kansalaisia tuhlaamisesta vaikka venäläisille oli luovutettu tavaraa velaksi ministereiden toimesta. Taloutta oli makuutettu itään päin pelokkaan Koivisto-politiikan takia asiantuntijoita kuulematta ja rahaa myyty kansalle Holkerin ilosanoman duurisävelmillä.
Lamaromahduksen aikana Ruotsissa ei otettu fasistisia otteita voimaan pankkimaailmassa vaan yrityksiä ja ihmisiä ymmärrettiin yhteisen ja humaanin vastuunkantamisen kautta. Meillä päästettiin pedot kentälle hyväksikäyttämään masokistista ja synnintuntoista kansanluonnettamme.
Kaikki velkainen kaapattiin Suomessa pankeille, mitä voitiin pakkolunastuksilla ja myytiin voittokertoimilla. Se ei ollut välttämättömyys vaan humanismin kieltävä maailmankuva. Laman hyväksikäyttöä, joka jatkuu yhä työtätekevien palkkatasoissa ja alhaisena eurooppalaisena elintasona lukemattomin tavoin. Me popsimme eniten depressiolääkkeitä Euroopassa. Looginen historia seuraamuksineen.
Puhdistamisen tematiikka on ollut aina suuri ideologinen tekijä fasismin historiassa. Räikeimpänä esimerkkinä on ”kirkkokaupunki”, joka oli Calvinin Platoninen ilmestys. Projekti aloitettiin pirteästi hukuttamalla parisataa huoraa Geneven jokeen. Kansa hurrasi. Vaikea nähdä, kuka oli Hitlerin esikuva puhdistajana. Sittemmin eurooppalaiset kyllästyivät kalvinisteihin ja arvatkaa minne heidät karkoitettiin? Meren yli. Amerikkaan.
Valtaosa uskonnollisista ilmiöistä Amerikassa on kalvinistisesti siitettyä. Menestys oli Calvinin mukaan suora merkki Jumalan siunauksesta. Luuserit olivat siis jo maan päällä tuomittu helvettiin tai amerikkalaisittain, slummiin, ilman terveydenhuoltoa. Koska se on oma vika, jos ei menesty. Jumala auttaa vain niitä, jotka ovat korkeimman avun arvoisia.
1996 tehtiin pieni tutkimus Helsinkiläisten ala-asteikäisten joukossa: mikä on pahin haukkumasana. Ilkeitä kielikuvia löytyi mutta pahin olikin: ”luuseri”. Selkeä arvolataus: häviäjä. Voimaton. Väritön.
Kuka selviää? Kuka saa elämälleen tilaa? Kuka toteuttaa haaveensa? Kuka saa korottaa palkkaansa 7000 euroon kuukaudessa? Minkä ikäinen kelpaa meille työhön imagomme mukaisesti? Kuka saa hammashoitoa? Haisetko sinä? Elätkö sinä halvasti? Kuinka sinä voit saada ystäviä tuollaisilla vaatteilla? Kuka voi kelvata ilman ylityötä? Oletko tarpeeksi eroottinen? Meitä pommitetaan jatkuvasti arvottommuuden ja pelon kauhukuvilla.
Mutta ideologioiden koominen vääntely sarjakuvissa tai toivottomuuden paljastaminen seminaareissa ei ole kulttuurivihamielisyyttä vaan kulttuurin sensuroiminen on kulttuurivihamielisyyttä, pelon kulttuuria. Fasismia on vaihtoehtojen kieltäminen kansalaisilta ja siten kansalaisten valintamahdollisuuksien poliittinen ja systemaattinen kieltäminen. Fasismia on valtakunnallisen mediakeskittymän aiheuttama tietojen panttaaminen ja verbaalinen leimaaminen, ihmisten älyllinen väheksyminen.
Kysymys on retoriikasta
Suomen Ev.Lut. kirkossakin on kapitalistinen säätyjako, joka pidetään retoristen valheiden voimalla pystyssä: Akavan palkkatasoja nauttivat ja asuntoetujen käyttäjät puhuvat Kristuksen työstä ja yhden ruumiin seurakuntayhteisöstä kun samaan aikaan diakonit raatavat vaativan raastavaa työtä puolta pienemmällä alipalkalla. Kirkko on ollut valtiolle aina teoreettisesti esimerkillinen instituutio: ”Retoriikka pelastaa”. ”Mitä etäämpänä, sitä voimakkaampana”. ”Usko ainoastaan”.
Vuorisaarnaa ja tasa-arvoa saa saarnata, mutta siihen ei pidä uskoa. Kapitalistinen arvoasetelma sitoo kirkkoa yhteiskuntarauhaa ylläpitäväksi elementiksi. Paavalilainen yhteisomistus on romanttinen moottori miljoonille saarnoille mutta käytäntöön sitä ei saa toteuttaa. Saa antaa toivoa mutta ei turhaa luuloa. Ideologia on välttämätön vallan väline.
Citizen Kane-elokuva on kuvaelma miehestä, joka ottaa oman paikan maailmassa mutta ei omassa elämässään. Hinnalla millä hyvänsä. Mies, jonka elämä on oltava suurempaa kuin kaikki muu. Mies, joka haluaa vertailukohdaksi ja kaiken yläpuolelle.
Kekkosen tsaarimainen, ”suora” hallintotapa ei poikennut despoottien hallintatavasta. Olemme diktatuurin lapsia, diktatuurin, jota ei vieläkään tunnusteta kulttuuriamme vammauttavana, ehkä hieman tunnustellaan mutta ei ymmärretä, ettei meillä ollutkaan todellista demokratiaa. Kekkosen valta oli ehdotonta, Total richtlinien, ilman Kekkosta emme lopulta voineet kuvitella selviävämme.
Totuudesta ei tarvitse puhua. Koska on tärkeämpiä asioita. Nykyinen presidenttimme on ilmoittanut useampaan otteeseen, ettei Kekkosen aikaa pidä tonkia. Ettei tule paha mieli.
Se oli kai ihmeellistä aikaa. Maan petturit olivat korkeimpia virkamiehiä ja vieraan vallan vakoilijoita. Kun oli vain yksi totuus vahvemman varjossa. Kuten on ollut myös EU:hun liittymisestä ja euron käyttöönotosta. Ilman vaihtoehtoja. Kuinkahan moni kauhistui, kun ruotsin kruunu vahvistui sen pysyessä pois eurodollarin haaremista?
Troijan hevonen ei ole satu. Se on uskon lahja. Natoon ei missään nimessä ole päätetty mennä, mutta armeija käyttää satoja miljoonia aseistuksen yhtenäistämiseen. Troijan Helena oli niin kaunis, niin ihana, että tuhannet sotilaat uhrautuivat yhden miehen himon takia.
Lipponen luopui demokraattisesta eurooppalaisesta perinteestä sillä hetkellä, kun Suomi hylkäsi YK:n päätökset ja siunasi USA:n hyökkäysretken öljylähteiden luvattuun maahan. Hitlerkin sai eurooppalaisilta pankkiireilta lainan, koska lupasi hyökätä Mustan meren öljykentille. Motiivit olivat Lipposella ja Hitlerillä aivan sama: reaalipoliittiset perusteet ohittivat demokraattisen rauhan ja sopimusten ajatukset.
Lipposen loistokkaasti ylläpitämä Kekkoskulttuuri toimi pitkään peloketehonsa ansiosta. Kova karju riittää tekemään suomalaisten turvallisuudentunteen poliittisesti taatuksi. Naispoliitikkojen lahtaaminen on ollut ilmiönä ultrapatriarkaalista ja silti kansa ei ole reagoinut vahvasti, vaikka Alho ja Jäätteenmäki teurastettiin ennennäkemättömän aggressivisella tavalla, mitä ei ole sovellettu miespoliitikkoihin.
Muutoksen kauhu
Mihin mielettömyyteen yhteiskunta-ajattelumme on toistuvasti ajettu poliittisessa keskustelussa ”välttämättömyyksien” kautta? Miksi mielenosoitusten on oltava rauhallisia päiväpiknikkejä? Voimmeko olla edes kateellisia ranskalaisille onnellisesti hymyileville mielenosoittajille, jotka näyttävät mistä kana pissii, kun kansan tahtoa vastaan toimitaan poliittisesti?
Äiti-presidenttimme on antanut hahmona kansalaisille toki riittävyyden ja turvallisuuden tunteen mutta hänkin tukee auktoriteettina yhä vain suomettumisen ilmiötä; poliittisen vallan vastustaminen ei ole kunnon kansalaisen hommaa. Kapinalliset leimataan hylkiöiksi ja alfapoliitikkojen aggressiivinen ja aiheeton vallankäyttö saa meidät tuntemaan kutittavaa turvallisuuden tunnetta. Joku vahva hoitaa homman kotiin.
Olemme jo turvallisesti unohtaneet kansallista luonnettamme traumatisoivan taustan, sen kuinka meistä tuli eurooppalaisia ja kristittyjä. Kansankirkkomme edeltäjä paistoi tietäjiämme, tuhosi esi-isiemme uskonnolliset uhrilehdot ja kiristi metsästys- ja kalastusluvilla kaikki kastattamaan lapsensa pois perkeleestä, Ukkosenjumalan lapseudesta. Olemme kirkkojen helvettikuvilla ja kadotuksen pelolla kyllästettyjä jälkeläisiä, ilman kulttuurista muistia, ilman juuria, sotilashurrien karjalaumaa. Miekalla liitetty ja miekalla hyväksytty 30-vuotisessa sodassa.
Kirkko on Suomessakin aina valinnut puolensa ylläpitäessään uutta uhrikulttuuria. Köyhiä on siunattu autuaiksi ja onnellisiksi kuten Kaurismäen pateettisimmissa elokuvissa. Köyhyydestä ei tehdä liian suurta numeroa vaan romantisoitu kuva tyynnyttää yleisen mielipiteen kauniisti. Suomalaisen kirkon poliittista fasisismin perinnettäkään ei voi unohtaa. Kirkon asenteella oli merkitystä valkoisen terrorin aikana. Jos kirkko olisi tuominnut ankaraksi synniksi verisen teloittamisinnon, olisi Mannerheim todennäköisesti vetänyt vapaan teloitusluvan pois valkoisilta joukoilta. Kirkko ei ole instituutiona pyytänyt tätä anteeksi.
Jeesuksen värikäs uhrikuolema on ollut sotilaspappiemme mieliaiheita kuten se nyt on Irakin sodan systeemissä. Sodan aikana lähes kaikki Suomen armeijan propagandajaoston miehet olivatkin pappeja. Fasistinen armeijasimputus sallittiin itsenäisessä Suomessa yli kahdeksankymmentä vuotta – kirkon sotilaspappien siunauksella. Kaverini sai epilepsian armeijassa koska miehen voimista piti ottaa mittaa ohjesäännöistä ja inhimillisyydestä välittämättä. Olemmeko me pohjimmiltaan demokraattinen kulttuuri?
Kysymys on eliitistä
Tuetuin taidemuoto kertoo jotakin valtion henkisestä tilasta. Pompöösi ooppera on usein ollut eurooppalaisten despoottien ihannekulttuuria konservatiivisena voimana.
Mahtipontinen ooppera edustaa jotakin mentaalisesti elämää suurempaa, jopa siinä määrin, että kapitalistinen näkemys taiteesta ohitetaan kulttuuripolitiikassamme: vaikka rock-musiikki olisi selkeästi taloudellisesti huikein kulttuurin vientimuoto tuotantoyhtiöille, niin rock- ja muu pop-musiikki saa vain säälittäviä tukiropoja, oli se harrastetuin ja halutuin taidemuoto alle 30-vuotiaiden joukossa tai ei.
Taiteen rahoittamisessa ei olekaan kysymys kulttuurin rikastamisessa tai uusiutumisessa vaan mentaalisessa hallitsemisessa. Taidekulttuuri on suoraa valtapolitiikkaa. Kansalaiset eivät osaa vaatia verorahoilleen vastinetta, koska kulttuuri on Tsaarin ajoista lähtien ollut virkamiesten kultaisen kirveen alla, propagandan tärkeä osa. Kansa on kasvatettava hyvin nöyräksi ja ilmaisemattomaksi.
Ooppera saa Suomessa yli kaksinkertaisen määrän tukea kuin tuhdisti tuetut kaupunginteatterit: 70 miljoonaa euroa per vuosi. Multimediataide ja kaikki harrastajateatterit saavat kaikilta tahoilta yhteensä ehkä sadasosan siitä mitä ooppera saa.
Kulttuurimme tukeutuu eliitin mielikuvien mukaiseen tulostyytyväisyyteen. Yleisradiossakin tämä on totta mutta taas paradoksaalisesti. Laatu ei enää merkitse mitään ohjelmien sisällölle, katsoja- ja kuuntelijalukuja kalastetaan kuvitellen Yleisradion olevan muka jokin Nokiaan verrattava laskennallinen yhtiö. ”Tulosvastuussa” määrä korvaa laadun, aina.
Rakenteellinen fasismi, resurssien hyväksikäyttö, velaksi eläminen ajaa inflaatiota kasvuun ja on siten kaoottisena voimana absoluuttisen fasismin muheva maaperä. Eläkeikä lähestyy nyt niille, jotka eivät ole eläkettään veroillaan ansainneet. Julkinen vitsihän on se, että kaikki nyt eläkkeelle pomppaavat ovat muiden elätettävinä, ei eläkerahasto pyöri heidän itsensä maksamana kuin osittain. He siirsivät lapsilleen maksettavaksi 70- ja 80-luvun kevyen verotuksen, meille, jotka jäämme työtä tekemään.
Siksi verot nousevat ja nousevat, koska suuri ikäluokka on kusettanut jälkeläisiään. Laskentatapoja on monia mutta muutaman vuoden päästä työtätekevän palkasta maksetaan vähintään 15 prosenttia veroja ekstraa sen takia, koska edellinen sukupolvi oivalsi ”jakaa vastuuta” jälkeläisilleen. Koska uskottiin jatkuvaan kasvuun ilman vastuuta.
Psykoottinen voima
Amerikan Yhdysvallat on monen vihan ja halveksunnan kohteena, sehän on selvä, mutta käsitämmekö todella, että kyseinen yhteiskunta on ohittanut perustuslain noudattamisen poikkeuslailla aivan kuten fasistit 70-vuotta sitten? Sotilaallisen operaation aloitus ilman perustuslain määräämää sodanjulistusta ja sotavankeja ties missä, ties kuinka paljon. Fasismi on tehokasta ilman selityksiä sillä tehokkuus ja voima ovat fasistien suurimmat haaveet. Ilman esteitä. USA on sekaantunut asein ja rahalla 75:n konfliktiin eri maiden sisäpolitiikassa sadan vuoden aikana.
Fasismi nousee paradoksaalisimpana ilmiönä valitettavasti Israelin aikaisemmassa poliitiikassa. Ne, joita vainottiin, vainosivat, ja ne, joita halveksittiin, halveksivat. Israelin hallitus on käyttänyt täsmälleen samoja fasistisia keinoja palestiinalaisiin kuin mitä heidän isoisänsä joutuivat traumaattisesti kokemaan. Eristämistä ghettoihin, kansalaisoikeuksien halveksimista, maan varastamista, iskujoukkoja siviilien keskellä.
Psykodynaamisesti tämä toistopakko on häväistyn psykoosia, samaistumista raiskaajaan. Voimaton haluaa voimaa ja tietysti selkein voiman esikuva häpäistylle on häpäisijä itse. Siksi Israel on pystynyt täydellisesti omimaan fasistisen sotilaskulttuurin kauhun elementit ja ylemmyyden identiteetin kansakuntana.
Samoin saksalainen lasten häpäisykulttuuri heijastui suoraan keskitysleireille. Keskitysleireillä luotiin psykodynaaminen toisto perhehelvetistä, ilmiö pelastumisen mahdollisuudesta. Kaikki ei-saksalainen olisi voitu ampua kaatopaikoille ja kaasuttaa vaunuihin ilman vaivalloisia rahtauksia. ”Leiriteatteri” oli osa psyykkisen dynamiikan teatteria: halveksittuja on nöyryytettävä, kärsivien on tehtävä osansa.
"Jonkun muun on kärsittävä". Saksalainen lasten häpäisykulttuuri heijastui suoraan keskitysleireille. Mm. Alice Miller haastatteli natsien lapsia saksalaisten kotiväkivallan räikeästä historiasta.
Kafkan unessa
Roomaa voi pitää ensimmäisenä fasistisena tehokulttuurina, globalisaation esikuvana. Brändinä sivistynyt pakkorauha, uhan neutralisoiminen sotilaallisesti ja kaupallisesti. Roomalaiset keksivät ideologisen valloitussodan rauhaa turvaavana, Pax Romanana. Germaanit uhkasivat Roomaa, vaikka eivät sitä itse vielä tienneetkään.
Rooma tuhoutui kun keisarit halusivat yhdenmukaistaa kaiken valtakunnassaan. Ja mikä oli viimeinen ase tälle monokulttuurin ensimmäiselle totaaliselle eetokselle? Kristinuskon versio valtionuskontona. Köyhiä ymmärtävä jumaluus, joka samalla vaati tottelevaisuutta valtiovallalle. Kristus Pantokrator, maailmankaikkeuden keisari, tyly machojeesus. Sosiaaliantropologit sanovat, että uskonto on valtarakenteiden ja totelevaisuuden systeemin heijastumaa. Jeesusta ei saanut enää esittää kuvissa nuorena, hymyilevänä lammaspaimenena. Nyt muotia on kärsivä, passiivinen Jeesus.
Kafkalla oli yksi ainoa toistuva painajainen virastosta, joka on yksi ja ainoa Euroopan virasto. Kafka oli tästä niin kauhuissaan, että halusi lopulta Oikeusjuttu-kirjan poltettavan ilman julkaisua.
Kafka katsoi eurooppalaista tulevaisuutta ja ennusti EU:n toteutumisen, paremmin kuin kukaan filosofi. Kafkan mukaan virkamiesten ainoa toive on epädemokraattisesti keskitetty valta ja häiriötön sääntely. Ja että se toteutuu, koska se ei voi olla toteutumatta. Me olemme Kafkan perillisiä.
Olemme yhä Kafkan unessa. Goethe teki aikakautemme kafkamaista optimismia kuvaavan ratkaisunsa 1900-luvun ydintarinan, Faust-tarinan, kanssa. Alkuperäisessä kansantarinassa Faust katoaa helvettiin kiljuen mutta Goethen kävi kirjoittajana sääli kaiken haluavaa tohtoria, joka oli tehnyt pirun kanssa sopimuksen. Niinpä tohtori saikin Jumalan armon, vaikka oli saanut pirun voiman eläessään. Goethe sääli fantasiassaan akateemista pikkufasistia, kuten USA ja Itä-Saksa säälivät lahjakkaita sotarikollisia, natseja ja palkkasivat heitä tiedemiehiksi ja sotilaskouluttajiksi Amerikan Yhdysvaltoihin. Kaiken voi saada ilman vastuuta?
Mieletön nykyhetki
Fasistiselle suorasukaisuudelle on tyypillistä unohtaa humanistinen, ehdoton ihmisarvo ja yksilöllinen ajattelu tehokkuuden nimissä. Kaikesta tehdään välineellistä, tiukasti mitattavaa ja kontrolloitavaa. Opiskeluajat kuriin! Aivotoiminta uraputkeen! Vain hyödyllinen on arvokasta. Hyötyrelativismia.
Hyväksymme arkipäivän reaalifasismin Linkolan halveksimalla tavalla. Hyväksymme fasismin päällämme, vaatteinamme, kaikkissa kulutushyödykkeissä. Aasiassa H&M:n tai NIKE:n käyttämillä tehtailla 14-vuotias tyttö tekee ehkä 14-tuntista työpäivää. Se on hänen osansa elämästä. Jotta tasapaino ei järkkyisi? Brasilian sokeriruokoteollisuuden orjuudelle ei voi mitään, koska sille ei tehdä mitään. Demokratian tarpeiden suojelemiseksi?
Hyväksymme lääketieteellisesti määriteltynä alipainoisten ihmisten esittelevän meille vaatteita. Estetiikkaa! Fantasiaa! Supermalleja! Kaikki käy kaupallisten mielikuvien galleriassa. Kaikki on meille myyty. Haluamme kaiken olevan kaupan ja mahdollista, meidän ulottuvillamme, edes mielikuvana. Ja yhä moni väittää, ettei markkinointi ole ideologiaa, ajattelua korvaavaa vaan elämän laadun takaamista, monimuotoisuutta, palveluyhteiskuntaa. Tahdon voitto.
Fasismi on jokapäiväistä elämää koulukiusatulle virnuilevan rehtorin edessä. Heikon valitus on vitsi. ”Älä ole avuton, laita hanttiin”.
70-luvun hyvinvointiyhteiskunnan halveksunnan oireita ilmentää kiehtovalla tavalla Suomen hoitotakuuilmiö ja kuitenkin samalla suoritettava paradoksaalinen ”kulujen rationaalinen vähentäminen”. Laki lupaa hoitotakuuta mutta köyhiltä kielletään lain suomat oikeudet, koska lain toteuttamista ei valvota rangaistuksilla, ellei köyhällä ole varaa palkata asianajajaa. Näin kafkamainen systeemi osoittaa olevansa sormusten herra, itse itsensä armahtaja, systeemi lain yläpuolella, ei-demokraattisen idean toteutus kaunissa kehyksessä.
Itsensäkieltämisen skitsofrenia
Katselin joskus televisiosta naistenlehtien suosiman käsikirjoittajan keskustelua toimittajan kanssa. Haastattelu alkoi. Käsikirjoittaja puhui haastattelussa olemuksensa kahdesta puolesta, järkevän "realistisesta" omaa kaupallista tuotantofirmaa pyörittävästä yrittäjäveronmaksajasta sekä sitten taiteilijaidentiteetistään, sanojen kanssa vastuuttomasta leikkivästä käsikirjoittajasta. Hän maalasi kirkkaan skitsofreenisen omakuvansa niin, että liikemiespuoli persoonasta on hänen "rahaa tuottava, järkevä ja hyödyllinen" puolensa. Ja se toinen puoli ei.
Taiteilijan toiminta oli määritelty adjektiivilla, joka oli hömppää tuottava hulivili. Ja taiteilijana toimiminen onkin hänen mukaansa "vain egonsa pönkittämistä". Kyynistä huumoria? Ei naurata.
Näin yhteiskuntakelpoisuudestaan huolestunut yrittäjätaiteilija kokee olevansa hyödyllinen vain silloin, kun on todistettavasti ja kiistattomasti tuottava ja laskelmoiva. Kulttuurin on siis oltava vain viihteellistä sontaa, jota tarvitaan lannoittamaan tuottavuutta. Realistinen taiteilijan identiteetti ilman visioita? Kun tiedostaa yleisen taiteilijoiden halveksunnan ja hyväksyy sen, voi toki liittyä samaan kuoroon pilkaten jopa omaa identiteettiään. Suomessa maksetaan vähiten käsikirjoittajille läntisen Euroopan vertailussa, joten kuinka kukaan voisikaan olla arvokas leikkimällä vain sanoilla, jos raha on kaiken mitta.
Tämä haastateltu oli mielestäni esimerkki postmodernisti harhautuneesta narsistista. Täydellisen rationaalisesta ihmiskuvasta, jossa haastaja, maailmankuvan ravistaja, taiteilija, onkin todellisuudessa hyödytön loinen, elämän epärationaalinen laitapuolen kulkija, joka vaarantaa nöyrän Nokialandian selkeän ihmiskuvan.
Voiko itseään mitätöivä taiteilija olla eettisesti suoraselkäinen? Olin todella järkyttynyt tästä markkinataiteilijasta, joka haluaa tiedostaa omaa hyödyttömyyttään vapaana ajattelijana ja sen sijaan korostaa kaupallista pätevyyttään markkinoiden arvomaailman kautta.
Yhteiskuntakelpoisuus ei kuitenkaan ole missään tapauksessa eettisen toiminnan ja ajattelun ehto, vaikka kaipaammekin hyväksyntää. Humanistinen taiteilija uskaltaa toteuttaa omaa näkökkulmaansa ylpeänä ja antaa yksilölliselle kokemukselle arvon.
Voima ja esteettömyys
Kapitalistisessa hyvässä ei ole mitään sinänsä hyvää, kuten ”luonto” vaan on aina se faustinen suurempi hyvä, menestyminen, pärjääminen, jossa hyvä on vain saavutettavissa, voitettavissa. Tämä kapitalistinen hyötysuhteen pakkomielle on aina sotkettu erheellisesti käsitteeseen ”luterilainen etiikka” – Lutherin rento elämästä nauttimisfilosofia ja epätäydellisen rakkauden ylistys ei voisi olla kauempana faustista tsemppifilosofiaa.
Fasistinen hyvinvoinnin maksimoimisen utopia tarvitsee aina dystopian, koska todellisuuden manipulaatio ei perustu globaaliseen balanssiin vaan hämäämiseen. Jätteiden kuskaaminen Intian slummialueille vähentää huomattavasti kehittyneiden länsimaiden saastetaakkaa. Kiitos Intian köyhien.
Globalisaatio perustuu rikkauteen ja köyhyteen ja nimenomaan niin, että köyhyyden ylläpitäminen tuottaa rikkautta. Globalisaation kannattajat ovat ymmärtäneet Marxin oivallukset tuotantotaloudesta mutta rajojen poistaminen tapahtuu vain virtuaalisesti. Rikkaat ja köyhät ovat maailmankansalaisia, mutta vain aidan eri puolilla.
Globalisaatio on vapaan markkinan laajentamista - ilman vastuuta. Se on köyhyyden kannibalismia, köyhyyden hyödyntämistä ja jokainen meistä niin suklaata kuin kenkiä myöten on osallisena riistokannibalismiin. Rakastamme halpoja tuotteita. Se on meidän etuoikeutemme näinä epävarmuuden aikoina, edes halpoja vaatteita. Omatunto ei ole muotia vaan ajatus, että kun kaikki ostavat halpoja tuotteita, minäkään en voi muuta kuin kellua. Valtiot voisivat kieltää firmojen kontrolloimattoman tehdasrakentelun ulkomaille mutta mikään ei saa estää globalisaation laajentumista.
Globaalinen kapitalismi nojautuu täydellisesti kiihtyvän ja lisääntyvän ”kaupan” kasvulle. Mitään muuta periaatetta ei ole kuin hyötyperiaate. Kasvun todellinen rajoittaminen luonnonsuojelun takia on hyvin mitätöntä, mitä olemme saaneet uutisista lukea.
Linkolan mukaan emme voi enää nojautua armon voimasta taaksepäin faustisten ratkaisujemme seuraamuksien takia: hänelle luterilainen ihmiskuva ei ole enää edes mahdollista kuin harhana. Linkolan visiossa olisi valittava fasismin muodoista hallittavampi ja pienempi paha rehelliseksi fasismiksi, vahinkojen minimoimiseksi, maapallon pelastamiseksi. Armon aika on ohi, kunnon kansalainen elintasokuluttajana on käsitteellinen harha. Kevyitä keinoja ei enää ole?
Linkolan ”rehellinen”, platonilainen asiantuntijafasismi ja totuusfasismi ovat hänen halunsa paljastaa ja lopettaa piilotettu elintasofasismi, siirretyn orjuuden ja luonnon raiskaaminen. Onko Linkola siis todella ”pahan edustaja” siirtäessään pahan painopistettä globaalissa näkökulmassaan? Tosiasioita ei ole luotava, niitä on katsottava.
Meillä on jonkinlaista toivoa mm. tietotekniikan kehittymisen myötä. Globaalin fasismin kukistamiseen arkipäivän kulutuksessa tulee uusia, yllättävän helppoja taisteluvälineitä. Kännykän skanneriohjelmalla voisi tarkistaa jonkin sopivan sivuston kautta, onko haluamasi tuote varmistettu jonkin sertifikaatin mukaan, jota jokin riippumaton järjestö valvoo. Siitä voi tulla Linkolan totaaliratkaisujen sijaan kaupallinen vallankumous, jos vastuun idea organisoidaan kyllin kuluttajaystävälliseksi. Niin fasismi kuin vallankumouskin tulee saamaan uusia muotoja, jatkuvasti.
Moralismin jatkumo
Kunnon kansalaisuus mielikuvana ”velvoittaa” meillä yhä mm. uskottomat kirkon jäsenyyteen sekä kirkkohäihin ja sosiaalidemokratiasta haaveilevat äänestämään oikeistolaista sosiaalidemokraattista puoluetta. Tämä on kafkamaisen sokeaa uskoa, joka mekanismina mahdollistaa myös poliittisen fasismin: uskotaan varmuuden vuoksi, että olisi edes jotakin uskon simulaatiota ja tietysti, koska muutkin uskovat. Uskoa, jotta olisi toivoa.
Lakien valmistelu on pidettävä salaisena toimenpiteenä kansalaisilta, jotta demokratian toimivuus varmistetaan. Lapset eivät saa sairastua mielenterveydellisiin ongelmiin eivätkä vedota perustuslakiin hoidon saamisessa. Kulttuuriministerin tärkein moraalinen tehtävä on vastustaa pornoa. Jumalaan vetoavien kansanedustajien tehtävä on puolustaa mielikuvaa heterojen aidommasta ja ylemmästä olemuksesta Jumalan puolesta, homoseksuaalisuutta vastaan. Moralismi tuhoaa aina moraalin.
Jos fasismi ei olekaan vain historiallinen reunamerkintä vaan muuttuva varjo systeemimme siluettina, sokean turvallisuuden tarve, mitä todella voimme ymmärtää siitä ilmiönä? Miksi Kafkan unet käyvät enenevässä määrin toteen? Voiko fasismi naamioitua pois historiallisesta tajunnastamme vaikka inhoammekin natsi-ideologian symboliikkaa? Onko meillä todellista historiallista ymmärrystä fasismista vai onko se vain käsitteenä syrjään sysätty arkkityyppisen, absoluuttisen pahan vertauskuva, jolla ei ole mielestämme kuin dramaturgista, historiallista arvoa siirtämään pahan 40-luvulle, pois tästä päivästä?
Arhi Kuittinen
arhimail@gmail.com
http://www.elisanet.fi/independent.film.finland/
Kopioiminen, printtaaminen, julkaisu kielletty. Kaikki tekijänoikeudet Arhi.
Jälkikirjoitus
Väitän, että Platonilla oli käytännön poliittiset päämäärät kaiken idea-ajattelunsa taustalla. Aristoteles ei sitä ajatellut vaan otti valikoidusti vain tieteellisen puolen Platonin ajattelusta.
Platon (viimeisten kirjoitustensa mukaan) ei ollut idealisti.
Hänellä oli hyvin selkeät päämäärät ideologisen utopian perustamaiseksi. Minun silmissäni Platonille oli tärkeämpää päämäärän toteutuminen kuin "ideamaailma".
Kutsuisinkin Platonin todellisuusfantasiaa parhaasta maailmanhallinnasta/oivaltamisesta "absoluuttiseksi fasismiksi", tieteelliseksi fasismiksi, jossa "ideologinen totuus" määrää tarkkaan mm syntyvyyden säännöstelystä, jäsenten roolit yhteiskunnan funktioiden mukaan, poliittisen järjestelmän ja asutustiheyden.
Kyvykkäät saavat ajatella ja toiset eivät.
Länsimainen Bushin politiikalle taipuva "globaali"rahapolitiikka Suomessakin on mielestäni taas kelluvaa "reaalifasismia", pakon edessähän meidän on käveltävä lapsityövoimalla tehdyissä kengissä, pakon edessä hyökättävä vieraan uskonnon alikehittyneisiin maihin - ja olla hiljaa Kiinan 100 000 mielipidevangista.
Mitä on Platonin ajattelun taustalla?
Platon oli nähnyt demokratian pimeän puolen, julkisuusdramaturgian, valtapelin seuraamukset opettajansa tuomitsemisshown kautta. Sokrates ärsytti tahallaan vallanpitäjiä, vaikka kunnioitti lakia periaatteessa. Hän halusi ajattelijana kyseenalaistaa kaiken ja haluta kaikelle perustelut. Hän ei kunnioittanut uskontoa eikä johtajia sinänsä vaan etsi aina uskonnonkin ristiriitaiset ja toisensa poissulkevat ajatukset ja ihanteet esille.
Sokrates ei hyväksynyt (Kekkos/Lippos/Vanhasmaista) näkemystä vaihtoehdottomasta politiikasta.
Sokrates jumalallisena Ajattelijana ei halunnut antaa "työrauhaa" politiikoille. Kuitenkin Platon näki ennen kaikkea kuinka helposti demokratia oli mielikuvien, poliittisen pelin ja manipulaation ohjailtavissa - ja siis kelpaamaton oikeiden ideoiden toteutumiselle.
Suomen nykyinen konsensus-eliittinen, mediapoliittinen tilanteemme muistuttaa hyvin paljon Sokrateen ajan Ateenan demokratian julkisuustailannetta ja mielikuvapeliä.
Yksityiskohtana Sokrateen viimeisenä vittuiluna olikin se, että kun hänelle tarjottiin vaihtoehtoa kuolemantuomiolle, hän ehdotti tuomioksi mitätöntä muutaman kymmenen kolikon sakkoa. Hän oli kaiken pelin yläpuolella.
Sokrates asettui ajattelijana poliitisen pelin yläpuolelle - ja tavallaan Platon on tämän perinnön äärimmäinen soveltaja.
Platon traumatisoitui väkijoukon kiihottamistaktiikoista ja kaoottisista päätöksistä ilman järkeä, jolloin vaaleja ajattelevat tuomaripoliitikot tuomitsivat Platonille rakkaan Sokrateen sopivana uhrina, hyvänä yhteisenä poliitisena vihollisena, "yhteiskuntarauhan" häiritsijänä. Kansa sai kokea että oli joku yhteinen vihollinen ja joitakin yhteisiä aatteita, joita piti "puolustaa".
Tapahtumien teatraalisuuden takia Platon näki että vain riippumattomat ammattiajattelijat voisivat hallita fasistisessa valtakunnassa oikeudenmukaisuuden, kauneuden ja totuuden mukaan. Platon inhosi taiteilijoita jotka tekivät subjektiivisia ja mielikuviltaan vaihtelevia taideteoksia omien arvojensa mukaan - aivan kuten Hitler ja Stalin inhosivat. Taide oli Platonille harhauttamiskeinoista pahin.
Hänelle filosofit olivat ajattelijoina papisto, jonka korkeampaa tietoisuutta ei saanut epäillä. Sofiakratiassa hallitsijoina toimivat filosofit ja jokaisen tehtävä, siis duunipaikka määräytyy taipumusten mukaan. Eli jos hakisit Platonin utooppisessa yliopistossa sisäänpääsyä, itse et valitsisi omaa alaasi.
Suomessa on yksi ainoa ajattelija, jota voi kutsua puhtaasti platonilaiseksi ajattelijaksi.
Hän on Linkola. Linkola on omaksunut suoraan ja ehdottomasti Platonin absoluuttisen/tieteellisen fasismin ja esim just ajatuksen asutustiheyden ja ekologisen kestävyyden ehdottomasta sääntelystä. Platon myös vastusti "jatkuvaa kasvua" ideologiana ja sen tuottamaa sotilaspolitiikkaa.
Linkola sai tosiaan kenkää Tampereen Filosofitapahtumasta - vaikka jatkoi vain tuttujen ajatuksiena puhumista ja oli jo kutsuttu tapahtumaan.
Kertooko tapaus Linkola sensuuristamme ja linkolalainen platonismi sittenkin jotakin aikakaudestamme ja kulttuurimme piilofasistisista piirteistä? On todella outoa, että filosofian kirjallisen perustajan Platonin "kaltainen" ajattelija saa porttikiellon keskustelutapahtumaan. Onko sensuuri tiedemaailmamme yksi tärkeä ase?
Voiko Linkolaa sitten verrata Platoniin "todellisten totuusarvojen" ajattelijana?
Niin Platon kuin Linkola vastustavat ajatusta että ihminen olisi kaiken mitta.
Linkolan mielestä se on vaarallisin ajatus mitä on esitetty. Linkolakin näkee bytheway taiteen ja draama/tragediat myös platonilaisittain vaarallisena harhana ja muun trendipuuhastelun vain pakoretkenä todellisesta maailmasta ja tietysti vieraannuttavina tekijöinä oikeasta ajattelusta ja johtopäätöksistä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti