Uuskismaattisuus on ev.lut. kirkon kasvavin trendi.
Osittain se on enenevästi organisoitunutta liberaalien nousevaa kapinallisuutta ja osittain taas fundamentalistien suojautumista kirkkobyrokratialla, salaisella vallankäytöllä, kirkkorituaaleilla ja "perinteiden" vyörytyksellä.
Protestanttiset liberaalit alkavat selvästi heräämään vähemmistö-fundamentalistien suhteettomaan valtaan ja sen vallan vaatimuksiin kirkossa elämälle vieraana ihmiskuvana.
Kirkon perinteisen vallan jatkuva romahtaminen jäsenkatona, ihmisten ihmettelynä ja entisen kirkkorakennuskeskeisen mallin rahoitusongelmina tavallaan pakottaa liberaalit nyt jäsentämään mielipiteitään ja tavoitteitaan
uuskismaattisuutena.
Elämme uskontokentällä nyt kasvavan konfliktin aikaa. Uuskismaa.
Vähemmistö-fundamentalisteilla on kuitenkin kirkolliskokouksessa viidesläistä oppia tunnustavien edustajien suuri 74% osuus + ainakin 5% lestadiolaisia. Noin viisi-kuusi kertaa liian suuri osuus kirkon jäsenkannan maailmankuvaan nähden. Valtionkirkon byrokraattisen valtahierarkian ja kirkkokulttuurin eliitin toimintaa korostavan epädemokratian takia.
Kirkkopolitiikka on yhä perinteisen tukevasti vähemmistön maailmankuvan ja eliitin vallan pönkittämistä.
Nyt korkeakirkollisuutta voi kutsua torjuntapolitiikaksi, koska kirkon ristiriitojen torjunta avoimesta keskustelusta ja kirkkopolitiikan linjauksien erottaminen teologisista perusteluista on vähemmistöfundamentalisteille tärkeä taktinen suojautumiskeino protestanttisen teologian häivyttämisessä.
- Tuoreessa seminaarissa 'Ihmisoikeudet ja kirkon kansainvälinen työ' liberaalit teologit olivat antaneet paineen tulla esille harvinaisen selvästi ja avoimesti toivat esille ärtymystä ja enemmistön vastarintaa homovihan tukemisilmiöille kirkon piirissä ja kirkon rahoittamissa järjestöissä. Arkkipiispa kuitenkin puhuu toista ja tekee toista: vastustaa homovihaa medialle kilttinä voivottelevana "humanistisetänä" mutta antaa rahaa homovihakampanjoita järjestäville järjestöille kirkkohallituksen toimikuntien puheenjohtajana.
Ideologisesti kirkon pitäisi myöntää olevansa nyt kolme-neljä uskontokuntaa, jotka vain käyttävät samoja rakennuksia. Piispat ovat aktiivisesti suojelleet ei-protestanttista teologiaa ja kirkkopolitiikkaa.
Mutta dogmien, teologian ja kirkkoperinteiden kannalta tilanteen tunnustaminen julkisesti piispoilla menee tästä vetelät housuun.
On jotenkin käsittämätöntä, että kirkko haluaa ehdottomasti tulla kutsutuksi juhlapuheissa luterilais-protestanttiseksi mutta vallankäyttö, hierarkia, perinnekorostukset ja teologia ovat korkeakirkollisten
fundamentalistien toimesta silkkaa vatikaania. Ev.lut kirkon sillisalaatissa siis on uudistumista estämässä: (viidesläisten) kalvinistista uskonratkaisuoppia, lestadiolaisten keskiaikaisen patriarkaatin sekä korkeakirkollisen eli konservatiivisen perinteen yksilöiden kontrolloinnin toistamista ihailevat piirit.
Luvut kirkolle ovat madonlukuja:
* " Niitä, jotka eivät voisi ajatella eroavansa kirkosta missään olosuhteissa oli Gallup Ecclesiastica 2011 -kyselyssä vain 19 prosenttia kirkon jäsenistä (38 % vuonna 2007) "
Kts Jäsenet; Haastettu kirkko: Kirkon nelivuotiskertomukset - Tutkimukset ja julkaisut netissä
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content2FDF84
Kirkon pitäisi mielestäni rehellisesti valita protestantismin ja fundamentalismia suojelevan "vatikaaniteologian" eli valtiovallan osana toimivan valtionkirkkoteologian välillä. Rehdisti ja avoimesti aluksi tunnustaa eri kirkkokunnat kirkon sisällä ja vaikkapa jakaantua asiakkaille selkeiksi kirkkotoimintaryhmiksi kirkko-organisaation sisällä - koska se on todellisuus kirkkopolitiikassa ja teologiassa.
Ehkäpä jopa hajota täysin eri kirkkokunniksi tai tunnustaa olevansa "valtionkirkkona" vain kehysorgnisaatio ja kiinteistöfirma kaikille paikallisille uskonnollisille suuntaukselle, joiden teologia olisi selvä tuoteselostus jäsenilleen. Kaikille uskontokunnille tulisi samalla myöntää samat oikeudet kuin nykyiselle valtionkirkolle kirkollisverotuksen suhteen - sekä kirkkorakennusten käyttöoikeudet käytetyn yhteisöverotuksen takia.
Aluksi kuitenkin pitäisi valita selvääkin selvempi enemmistön protestanttinen yksilöiden yhteisön linja enemmistökirkon viralliseksi linjaksi ja poistaa kuninkaan keskiaikainen läänitysprojekti kirkon pääfunktiona, jotta seurakuntia voisi aidosti kutsua protestanttisiksi yhteisöiksi. Jäsenyyden pakkositominen läänitysseurakunnan paikalliseen pakkojäsenyyteen ja pappien ikuinen virka ilman seurakunnan veto-oikeutta ei ole tätä päivää.
Seurakunnan vapaa valinta jäsenille olisi ensimmäinen selvä askel takaisin protestanttisen uskontovision ja vapauden aatteen palauttamiseen. Samalla paikkakunnalla voisi siis olla useampi seurakunta samoissa kirkkorakennuksissa. Jos siis halutaan pitää valtionkirkosta jollain tasolla kiinni palveluorgnisaationa.
- Papeille tulisi myös tulla vapaus perustaa liittoina seurakuntia ja kunkin seurakunnan rahoitus tulisi jäsenten valinnan mukaan. Yksikään virka ei saisi olla elinikäinen. Paavalikin sai aikoinaan kenkää ja hän on piispojen esikuva.
Yksi vaihtoehto olisi kuitenkin ensimmäinen aito uskonpuhdistus Suomessa.
Kirkko sitoutuisi selkeästi modernin protestantismin linjauksiin ja heittäisi fundamentalistit ja amerikkalaisen evankelikaali-kavlinistisen lähetystyön harrastajat ulos enemmistön kirkosta.
Näin Luther toimi Saksassa. Ei se sen kummallisempaa ollut. Tervejärkisyyttä ja instituution sokean vallan neutralisoimista (ainakin periaatteena).
Pappejansakaan seurakunta ei saa nyt itse valita lainkaan vaikka
pappeudesta puhutaan saarnoissa usein harhauttavasti "seurakunnan
kutsumana". Tämä on oudoimpia todellisuudenvastaisia kliseitä mitä
kirkossa on.
- Kirkolliskokouksen jäsenet valitaan seurakuntaneuvoston jäsenien toimesta suljetulla äänestyksellä - eli seurakunta ei tiedä kuka äänestää mitä ja miksi. Valta siirtyy salassa.
II
Piispat turvautuvat protestantismin ihmiskuvaan vain puheissa medialle
suojatakseen perinteisen roomalaiskatolisen valtamallin ja vatikaania
lähestyvän "ekumeenisen" teologian.
Hyväuskoiset toimittajat uskovat hymyileviä setiä eivätkä lainkaan
tutustu kovaan kirkkopolitiikkaan, hyssyttelyn eetokseen ja fundamentalistien valtaan. Luultavasti päätoimittajien käskystä, onhan media ja poliisi aina
suojellut ev.lut. kirkkoa mm. pedofiilipappien paljastumisen estämiseksi.
Kirkon romahdus on lähestymässä laajassa mitassa ( vrt Tukholma) ja sitä hallitsemattomampi ja hahmottomampi riita ja kaaos siitä kirkon lihavasta kassasta tulee, mitä todellisuutta ja ristiriitoja torjuvimpina piispat ja työntekijät pysyvät.
- Luther ja muut protestanttiset kapinajohtajat poistivat niin avioliitolta kuin syntien tunnustusrituaalilta sakramentin merkityksen pois, jotta kirkonmiehillä ei olisi manipulatiivista "pyhän" valtaa seurakunnassa.
(Avioliitto ei voi olla teologisesti pyhä, koska se ei pyhitä ketään protestanttisen teologian mukaan. Avioliitto on ihmisten haluja ja tarpeita ja siihen tarvitaan "vain" viisautta ja vastuuta)
-
Protestanttinen teologia on jatkuvan uudistumisen periaate pois valtarakenteista, instituutiouskonnosta ja magiasta.
Luther oli mystikko: mystiikka on aivan eri asia kuin vatikaanin magia vaanivana taikauskona ja pappien valtana
Jos uudistusta ja yksilön vapauttamista ei ole, on voimassa vain katolinen
vallan ja synnin teologia, kuten nyt ev.lut kirkossa se on jäänyt pylvään päähän kuninkaan keinotekoisen uskonpuhdistuksen jälkeen.
Taantumiseen pyrkivä, magiauskomuksia vakiinnuttava, pappiskultin valtahierarkiaa pönkittävä, ylhäältä-alaspäin valtatoimenpiteitä ja outoja keskiaikaisen kirkko- ja syntioppikulttuurin pakkomielteitä puolustava - fundamentalisteja puolustava kirkkopolitiikka ja valtaa korostava uskontokulttuuri ihmisille vieraana jumalanpalveluksena, vallan kanavoimisen juhlana pappiskultissa.
Kirkko on useimmille jäsenille vain rituaalikoneisto ja
rituaalipalvelujen järjestäjä. Näin on. Ihmiset haluavat luonnostaan
rituaaleja, elämänvaiheiden jäsentäjiä eikä papin teologisilla
puheilla kolminaisuusopista ole heille mitään väliä.
Tämäkään ei ole paha asia sinänsä protestantismin kannalta
sillä hyvin avoin ja rehellinen rituaali-organisaatio mystisenä, eettisenä tai vertauskuvallisena rituaalipalveluna sopii protestanttiseen yhteiskuntanäkemykseen myös aivan uusien dogmaattisesta uskonnosta erillisten palvelujen suhteen:
- kirkkohan ei protestanttisen käsityksen mukaan voi koskaan vastata
ja määritellä yksilön uskoa, joten yhteisöllinen rituaali eettisenä ja
henkisenä kohtamispaikkana tulisi olla modernin rituaalikirkon päämäärä -
pois fundamentalistien magiasta ja sen epäprotestanttisesta Raamatun
kirjaimellisuudesta.
Kirkkohan ei ole mitään muuta kuin rituaaliyhteisö. Ihmisen mystinen elämäntarkoituksen etsintä ei voi olla kenenkään muun määriteltävissä. Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Kirkko voi vain valita eettisen ihmisten suojelun henkiseltä hyväksikäytöltä ja manipulaatiolta - mitän tärkeämpää tehtävää kirkolla ei pitäisi olla.
Luther ja protestanttinen vapautusliike näytti selvästi linjat institutionaalisen väkivallan kumoamiseksi uskontofilosofisilla julistuksillaan - vaikka käyttikin vatikkaanin kieltä taistellessaa teologisessa rajanvedossa uuden ihmiskuvan puolesta ja Jeesuksen kapinallisten ja uskontokriittisten oppien palauttamisessa.
Ei pidä näytellä että dogmat ja puhdasuskoisuus olisi protestanttisen yhteisön eli "kirkon" ydin. Se ei ole. Kirkon ydin on hyvää elämää ja hyvää kuolemaa toivovat ihmiset. Tämä sopii protestanttiseen kaavaan seurakunnasta totuutta etsivien joukkona.
Oppi lasten perisynnistä on hyvä esimerkki Jeesuksen korruptoituneesta opista manipulaation välineenä: Jeesushan opetti nimenomaan lasten puhtautta ja esimerkillisyyttä aikuisille kun taas seksuaalitraumoissaan kiehuvat kirkkoisät julistivat lapset ja pakanat perisynnin alaisiksi manipulaation kohteiksi keinolla millä hyvänsä; tästä syntyi kirkon versio kasvatusväkivalta "teologiana", vieraantuneisuuden korostaminen aikuisten "arvovaltana".
- Protestantismi ei ole puhdasuskoisuuden uskonto.
Kalvinismi oli sitä ja ja kalvinistit 20000 henkeä valitettavasti karkoitettiin Amerikkaan ja tuloksen näemme nyt fanaattisena maailmanpoliisina, joka sytyttelee Englannin kanssa uusia sotia ja "vallankumouksia" "vääräuskoisten" maissa.
- Ihmisten rituaalitarve ja torjunta perinteisen kirkon valtateologiaa kohtaan olisi tunnustettava hyvänä asiana.
Ei viidesläisten homogiljotiini ja lestadiolaisten rivien ampuminen suoraksi (kirkon valitettaviin historiallisiin valtapoliittisiin perinteisiin nojautuen).
Kirkon tapakulttuurin ja teologisten dogmien muodostumisen historia ei ole kovin valoisa eikä eettinen kuninkaiden, katkerien krikkoisien, vihateologien ja
pakkokäännyttäjien verisessä historiassa.
"Kristuksen ruumis" -oppia ja katolista brändiä ei voi mielestäni käyttää maanlaajuisen organisaation ja perinnevallan puolusteluna kuin vain
roomalais-katolisen vatikaanin valtateologian avulla.
Kasteopin käyttäminen varman pelastuksen tarjoamiseen kirkon nettimainonnassa on myös teologisesti hyvin ristiriitainen oppi eikä sovi protestanttisen uskonvapauden ja henkilökohtaisen Jumala-suhteen teologiaan lainkaan.
Kirkon vallan keskittämiseen on kuitenkin taas uusi painostusvaihe
käynnissä kirkkohallituksen valtapolitiikkana:
seurakuntien omaisuudet ja itsemääräämisvalta halutaan siirtää jättimäisille seurakuntayhtymille ja jo nyt Helsingin seurakuntayhtymän nimetön ja keskitetty totaalivalta pois seurakunnilta mm. kiinteistöjen suhteen on kaukana yksinkertaisesta seurakunnan yhteysteologiasta. Tämä vallan keskittäminen ei ole protestanttista yhteisönäkemystä nähnytkään. Kirkkorakennukset ovat muutenkin teologisesti olematon pohja Jeesuksen seuraajien identiteetille mutta keskitetyn vallan lisäämisen hysteria kertoo pahasta vatikaanisyndoomasta.
Jos seurakunnalla ei ole varaa kymmeniin kiinteistöihin niin sitä
rahaa ei saa siirtää muista elävemmistä ja muutoskelpoisemmista
seurakunnista. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys byrokratiakirkkoa
vastaan. Mutta byrokratia ja kiinteistöstatuksella peilailu on kasvava tendenssi kuolinkouristelun vallassa sätkivältä kirkkoruumiilta ja korkeakirkolliselta kirkkohallituksen inkvisitiolta
- Kirkkohallitus täynnä lakimiehiä on käytännössä suurin byrokraattinen ja ideologinen vallankäyttäjä kirkossa, suurempi kuin kirkolliskokous).
Vanhoillislestadiolaisten lahkojohtajien suojeleminen on yksi näkyvin
kirkon valtapelin syöpä, joka sotii selvästi protestanttista
lahkovastaisuutta ja protestanttista yksilön uskonvapausnäkemyksiä
vastaan. Miksi kirkon korkeakirkollinen politiikka suojelee lahkoa
loisena, joka teologisestikin vastavoimana pitää kirkon muita jäseniä
kadotettuina ja halveksittavina saatanan omina?
Mentaalisesti kirkon valtapolitiikkaa pyörittävät ihailevat romanttisesti
lestadiolaisjohtajien ehdotonta patriarkaalista valtaa, joka on muisto
kirkon pakkovallasta ja suomalaisten pakkojäsenyydestä kuninkaan ja
sittemmin valtionkirkossa vuoteen 1922 saakka.
III
Luther linjasi puheissaan protestanttisen vapautuksen teologian -
mutta ei uskaltanut itsekään toteuttaa läheskään kaikkea ihmisten
tottumusten tähden sekavassa yhteiskuntatilanteessa saadakseen tukevan
kirkkokunnan toimintansa alukseksi.
Saksalaiset kylät ja kaupungit halusivat mm. säilyttää papin
ehdottoman roomalais-katolisen auktoriteettiroolin, "kirkon kunnian" -
ja yleinen pappeus alkoi unohtumaan teologisista uudistuspuheista ja
uskontofilosofiasta. Yleinen pappeus kuuluu Suomessakin teologien
juhlapuheisiin mutta valtion valvoma ruotsalaisen kuninkaan
kirjoittama kirkkolaki kieltää yleisen pappeuden kirkossa.
Tämä ei kuitenkaan mitätöi protestantismin kirkasta periaatetta ja sen
jatkuvan muutoksen ehtoa, Lutherin ja muiden modernia yksilökeskeistä
teologiaa ja uskontovallan kritiikkiä. Vaikka Lutherkin oli pelkuri ja
sotaisaan vallanhimoon lopulta sortuva katkeroituva kirkkopolitiikan mies niin voimme lukea selvästi mihin hän pyrki vallankumoustovereittensa kanssa etsiessään OMASSA AJASSAAN Jeesuksen eettiseksistentiaalisen sanoman ja ihmiskuvan ydintä vatikaanin lyijyasbesti-ideologian alta.
Ev.lut kirkossa on nyt viime vuosina lisäksi pakitettu teologisesti
mm. ehtoollisopissa takaisin vatikaanin harhaoppiseen ehtoollisoppiin,
jonka mukaan leipä ja viini maagisesti muuttuvat lopullisesti lihaksi
ja vereksi, joiden maagisia ominaisuuksia ei saa menettää vaan pappien
on pakolla ja tuomiokapitulien käskyillä syötävä kaikki
jäljellejääneet ehtoolliseineet. Keskiaikaista magiaoppia, ei mitään
muuta.
Meillä on yhä kirkkolaissa jumalanpilkkapykälä
- taidamme olla Norjan kanssa viimeiset valtionkirkkomaat tätä lakia Euroopassa ylläpitämässä vaikka ihmisoikeusjärjestöt ovat useaan kertaan vedonneet Suomen eduskuntaan
roomalais-katolisen lain poistamiseksi.
Norjassa tehtiin retorisia
muutoksia kirkkolakiin mutta silti Norjan kirkkokin on yhä
valtionkirkko Suomen lailla sotilaspappeineen sotilaiden ja kenraalien
itsetuntoa psyykkaamassa kostavan ja sotaisan Jahven
vanhatestamentillisella teologialla. Kirkkoa halutaan pitää maallisen
regimentin osana ja siltä arvovaltaa saavana.
Kirkon kontrolloima koulujen uskonnonopetus, jossa lapsella ei ole
itsenäistä valinnanvapautta ottaa itse virallista vaihtoehtoista
ET-opetus, on myös protestanttisen periaatteen kannalta hyvin
kyseenalaista valtapolitiikkaa. Pohjois-Suomessa lisäksi
lestadiolaisopettajat opettavat oman lahkonsa ankaria alistumis- ja
seksuaalioppeja helvetin uhalla uskonnontunneilla lapsille. Ilman
mitään kontrollia.
Kouluopetuksen tulisi olla valtion yleissivistävää opetusta ja silti
valtio valvoo opetushallituksen kautta kirkon etuja piispojen
säätelemässä uskonnon opetussuunnitelmassa ja pakottaa siis
kansalaisiaan kirkon toimintaan julkisessa koulussa kirkkokeskeisessä
uskonnonopetuksessa.
- Koululaista poistettiin lisäksi uskonnonopetuksen määritelmistä neutraalin ja sitoutumattoman uskonnonopetuksen tavoite! Laissa puhutaan vain oppilaan "oikeudesta" oman uskontokuntansa opetukseen - vaikka kyse on lasten pakottamisesta ilman lasten uskonnonvapautta.
erillisyys?
Onko tämä kirkon regimenttioppia, kirkon täytyy olla
valtion toiminnan ja suojelun sekä valvonnan osana ja vastavuoroisesti
kirkko on poliittisesti aina tukemassa vallanpitäjää, siunaamassa
kritiikittömästi?
IV
Kirkon korkeakirkollisten piirien staattinen valta ja teologinen
taantuminen perustuu ennen kaikkea työntekijöiden pelkoon.
Enemmistöä ja protestantismin vapautussankareiden teologiaa edustavat
liberaalit ja semiliberaalit eivät uskalla puhua koska pelkäävät
piispojen, kirkkoherrojen ja heidän lakeijoittensa kostotoimenpiteitä.
Toissa kesänäkin Helsingin parissa seurakunnassa oli käynnissä
homojahti, jossa homoseksuaaleja työntekijöitä painostettiin eroamaan
seurakuntaneuvoston painostuksella mutta kukaan ei uskaltanut tulla
julkisuuteen kertomaan selvästä Suomen tasa-arvolakeja rikkovasta
tilanteesta.
Kirkon lukitun kellarin salaisuus on sen epäjohdonmukaisuus, huono
johto, sekava teologia, perinne teologisen keskustelun
torjuntaperusteena (vastoin Lutherin periaatteita!) ja torjuttu uhkaava kirkon horjuva hauraus , umpimielisyyden savijalat, jota ei "kirkon selviytymisen tähden" saa paljastaa julkisesti. Kirkko huojuu ja amerikkalaisten evankelikaalien rahoittamat viidesläiset fundamentalistit ovat valmistautuneet kaappaaman kirkon kun sen talouskriisi etenee.
- Selvä protestanttinen teologia ja uudistumisen linjaukset puuttuvat nyt valtionkirkolta, joka on kuitenkin kaiken julkisen uhonsa mukaan teologian varassa toimiva ideologinen järjestö.
Piispoille riittää näköjään vain valtion turvaama status quo ja kuninkaan perustama valta: perinneinstituutio ja statusasema sekä fundamentalistien pursuava into "uskonnolliseen raamattukeskeisyyteen". Kirkon mentaalinen ja
ideologinen hajoaminen on vain torjunnan aihe piispoille Pohjolan minivatikaanissa, ev.lut kirkossa, jossa ei oikeaa uskonpuhdistusta ole koskaan tehtykään. Kansan lukemaan pakottaminenkin kirkon tehtävänä oli vain kuninkaan tehotalousajatus, jotta talonpojat voivat laskea veronsa aatelisille ja tehdä sopimuksia kirjallisesti.
- Kirkon perusvalhe on aina ollut "yhtenäiskulttuuri", joka on ollut vain kuninkaan valtapolitiikan mukaista kolonisaatiota.
Jeesuksen opetuksissa ei todellakaan esitetty tyytyväistä ja mukautuvaa ihmistä henkisen ihmisen esikuvaksi.
- Kirkon
opetuksen keskeinen taktiikka on myös liittynyt kognitiiviseen
dissonanssiin yhtenäiskulttuurin tuottamistehtävässään: kirkko opettaa
toisaalta nöyryydestä köyhille mutta laajentaa rikkaille kapitalistisen
yhteiskunnan statuskilpailukulttuuria mm. "pyhän avioliiton"
statushoukutteilla ja -mielikuvilla. Kuninkaan tehtävänä on ollut luoda
avioliitosta tuotantoyksikkö, joka kilpailee toisten tuotantoyksikköjen
kanssa statuksen nostamisesta.
(Kirkoissa oli alunperin varakkaille nimikoidut penkit, nyt statuskohotus on näkymättömissä statusnimikkeissä ja varsinkin naiselle osoitetussa pyhän perheenäidin roolileimoissa, joissa nainen voi toteuttaa itseään vain perheenäitinä. heteroroolien statusarvon takia muodostuu myös homovihaa, koska statusvaluuttaa ei saa antaa "hyödyttömille tuotantoyksiköille, jotka eivät voi saada lapsia merkkinä Jumalan siunauksesta)
Mitään todellisia linjauksia protestanttisen teologian ja ihmiskuvan mukaan ei nyt tehdä koska piispat uskovat nyt, että maailman perinteisillä kirkkokunnilla ei ole mitään "varsinaista" teologista eroa maailmassa - ja että Luther mölysi vähän turhasta heittäessään Kristuksen sijaisen pois kultaiselta valtaistuimelta ja rahan keräämisen keinoista.
V
Kirkon tutkimuskeskuksen uusien galluppien uskonnollisuusmittareille kritiikkiä:
- "Samalla on noussut esiin kysymys, tavoittavatko sen kyselymenetelmät enää mitattaviksi määriteltyjä asioita eli ihmisten todellista uskoa.
- - Teologit voivat toki keskustella siitä, ovatko uskontunnustuksen sisällöt enää valideja uskonnollisuusmittareita vai eivät, Salomäki sanoo."
Uskoa ja luottamusta kirkkoon ei siis saisi mitata ihmisiltä kirkon opetuksilla, asenteilla suhteessa kirkkoon ja tunnustuslauseilla?
Niinhän se arkipäivän todellisuudessa on sillä ihmiset ovat vain tottumuksesta ja emotionaalisista mielikuvista kirkon jäseniä ilman teologista syytä
- mutta kirkon täytyisi todella ja aidosti päivittää uskontunnustuksiaan sillä ne ovat muotoutuneet raadollisen kirkkopoliittisen taistelun ja keisarien käskyttämisen takia.
Ilman uskonpuhdistusta meillä on vain vatikaanin historiallinen jäteastia ja dogmaattinen kismasotku kirkon oppipakettina.
Ensimmäinen Lutherin ja kumppaneiden Uskonpuhdistus loi hyviä periaatteita mutta toteutus oli kovin varovainen aikaansa ja muutospelkoihin sidottu pieni muunnos vatikaanin pappiskultista.
Etteivät ihmiset pelästyisi ja hylkäisi tuoretta protestantismia.
Jatkuvan uskonpuhdistuksen kirkko
ei ole kirkko perinteisessä mielessä:
- Demokratia kirkossa kirosana
" Mietin mielessäni, mikä kirkko sitten on. Diktatuuri?
Oligarkia? Vaikka uskontokuntien uskonoppeihin liittyvät
asiat eivät yleensä missään uskontokunnassa ole
äänestyspäätöksiä, evankelis-luterilaisen kirkon
normaali maallinen hallinto on periaatteessa
organisoitu demokraattistyyppisellä mallilla.
Sanon ”demokraattistyyppisellä”, koska aidoksi
demokratiaksi sitä ei vielä voi kutsua."
- Johanna Korhonen
VI
Jos katsotaan valtionkirkon historiallista alkumuotoa, niin lähes identtinen valtionkirkko-instituutio muodostui jo 6500 vuotta sitten neljässä Sumerin kaupunkivaltiossa sotilaspappeineen, rituaalialttareineen, kirkkotemppeleineen ja viiniuhrirituaaleineen. (juoma oli terveelinen sekamuoto olutmarjaviini)
Jopa veden päällä kävelevä jumala Es kuului sumerilaisen valtionkirkon repertuaariin.
Ikoneina oli häränpää mutta löydät myös tuomiokirkosta häränpään "evankelista lääkäri Luukkaan symbolina". Tuomiokirkon ulkopuolella on hyvin epäprotestanttisesti myös eläinuhrialttarien replikaatit portaikon luona.
Käytännössä mikään kirkon perusfunktio ei vallanpitäjien kannalta ole muuttunut 6500 vuoteen.
Miettikää sitä.
Ja Luther ja kumppanit yrittivät murtaa tätä kuviota ja saivat vastustusta ja tekivät aikamoisia kompromissejä uskontofilosofisissa aikeissaan.
Voimme nyt helposti ymmärtää kuvion ja jännitteiden mittasuhteet.
"Miksei masturboinnista saisi syyllistyä?"
http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/?bid=497&id=43912
Tässä on hieman puistattava esimerkki siitä, että fundamentalisti käyttää puhetapana liberaalien puhetapaa, argumentointitapaa ja esittää suvaitsemattomuutta suvaitsevaisuutena.
Kevyt paradoksi perustellusti?
Ovelaa mutta härskiä ja epärehellistä.
Kirjoittaja ei lainkaan tuo esille vihapuhetta ja häpäisemistä ja epätieteellisyyttä, jota amerikkalaisten evnkelikaalien osittain rahoittama Aslan esittää.
Ja piispat mumisevat ihmisten valinnanvapaudesta, mitään todella selvää kantaa ei oteta eikä kirkon osuutta Aslaniin tunnusteta.
Piispathan käyttivät vain Aslanin "asiantuntijoita" tehdessään kirkon seksuaalipollittista selvitystä eivätkä hyväksyneet akateemisia seksuaalisuuden tutkijoita atamaan lausuntoja! Olikohan vuonna 2008.
Seurakuntien työntekijät saavat siis jatkaa Aslanin oikaisuleirien suosittelemista ihmisten heterouttamiseksi koska piispojen virallisen kannan mukaan vain heteroavioliitto on "perheen" aito muoto.
"Piispa paalutti pontevasti"
" - Piispa on useissa eri yhteyksissä kertonut panostavansa kirkon sisäisen ykseyden eheyttämiseen ja niin hän totisesti tekee..."
Tässä lisää kirkkohuumoria - konservatiivifundamentalisti ja lastensa uskontovapan kevätjuhlan viettämisen kieltänyt tuore nuorehko piispa levittää vaaleanpunaista sumua yhtenäisestä kirkosta - keskustelun ja ongelmien ehkäisemiseksi syvältä korkeakirkollisten juoksuhaudasta:
Ei todellakaan."... Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen on osoittanut johdonmukaisuutta virkatoimissaan."
Ykseus tarkoittaa siis piispallisessa propagandassa ongelmista sekä ei-protestanttisen teologian synnyttämistä paradokseista vaikenemista;
Kun emme puhu ristiriidoista, ongelmista, protestanttisen teologian häivyttämisestä torjuntataistelussa ja mukaudumme vain valtion virkamiessäännösten vaatimuksiin (jotta säilyttäisimme valtion tuen) ja vain silloin taivumme konservatismista ja kirkkojäjestyksestä, niin silloin "puhumme ykseydestä" ja unohtaa Lutherin peruslinjaukset pappisvallan vähentämisen muista periaatteista.
Kätevää.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti