Vastine.
Kirkkosysteemin apologeetti Teemu Laajasalo ei oikein näe kirkon kulttuurisodan laajuutta ja syvyyttä.
Kirkko on yhtä aikaa ideologinen rituaalijärjestö "muuttumattomine dogmi-totuuksineen" sekä samalla valtion säätelyn ja lakien alainen virkamiesten virasto-organisaatio. Tilanne tämän kirkon kolmannen kulttuurisodan aikana on hyvin omituinen (Hannu Salama oli ensimmäinen ja naispappeus toinen).
Kirkon käytäntöä ja
toimintaa ohjaa nyt viisi asiaa:
1 Piispojen suorat ja omaehtoiset valinnat eli julkilausumat (kuten torstaina puolet piispoista "yllättäen" tunnusti hyväksyvänsä homoseksuaalien siunaamisen)
2 Kirkolliskokousäänestykset ja siellä perinnenäkemykset kirkolliskokouksen edustajien näkemyksissä
3 Eduskunta kirkkolain kautta (voi pakottaa ihmisoikeussädöksiä)
4 Kirkon dogmat eli oppikysymykset piispojen sekä työntekijöiden tulkitsemina (vaihtelua riittää)
5 Seurakunnan perinne ja tavat sekä uskonnolliset "herätysliikkeet" kirkon työntekijöiden kautta
Naispappeuskysymyksessä valtava ulkoinen muutospaine, valtio ja ihmisoikeuskysymykset muuttivat kirkon valtakeskeistä patriarkaalista kantaa sekä käytäntöä ensimmäisen kerran. Tässäkin matkittiin lopulta Ruotsin kirkkoa ilman itsenäistä prosessia - kuten aina on Suomessa matkittu.
Käytäntö tuli kuitenkin kannan ja kirkkolain jäljessä, koska piispat eivät ottaneet vastuullisesti tasa-avokysymystä vakavissaan vaan antoivat konfliktitilanteiden vapaasti joko tuhota naispapin itsetuntoa tai asian mennä oikeusjärjestelmän hoidettavaksi ilman piispojen johtajan vastuullista ja aktiivista toimintaa.
Mutta muutos oli väistämätön kirkkopoliittisesta viivytystaistelusta huolimatta. Piispat esiintyivät vanhoillisille olevansa vasten tahtoaan kehityksessä mukana mutta virkamiehinä sitten olettivat kaikkien tottelevan ilman piispallista ohjausta uutta eduskunnan vahvistamaa kirkkolakia.
Kirkon vanha tehtävä valtiolle sen nationalistisen identiteetin (meta)koneena on vakavin este modernille ja kyselevälle uskonnollisuudelle.
Jos kirkko aikoo pysyä valtionkirkkona (niin kuin tällä hetkellä kirkkohallitus epätoivoisesti haluaa verotusoikeuksien takia) niin homoseksuaalien ihmisoikeudet tulevat itsestäänselvästi jyräämään ideologiset ihmiskuvat ja roomalais-katolisen syntiopin kirkossa.
Piispat käyvät siis taas viivytystaistelua kirkon kehittymisessä ja niin homoillan aiheuttama moraalinen viha oli selkeää seuraamusta tästä piispojen viivytystaistelusta. Kirkon konservatiiviset syntiopit ja ihmiskuvat paljastuivat homoillassa piispankin lausuntojen kautta humaaneille kirkon jäsenille ja järkevä reaktio on erottautua järjestöstä, jolla on keskeisenä toimintaohjeena kaksinaismoralistinen ihmiskuva ja syrjinnän salliminen.
Piispojen keskeinen ideologia näyttää olevan kirkkovirasto ja kasvoton rituaalisysteemi, joka huomionkipeänä tarjoaa muuntautuen aina kysyjän mukaan montaa eri ideologiaa. Siksi henkinen väkivalta on mahdollista useassa seurakunnassa ilman loogista johtajuutta. Selkärangattomat johtajat eivät johda vaan seuraavat sivusta vedoten vaihteleviin syihin. Mikä on tämä systemi, jonka johtajilla ei ole muuta tehtävää kuin idastaa uudistuksia. Suvaitsemattomat saavat eniten suvaitsevaista tilaa kirkossa.
Teologisesti kirkko yhä pitää homoseksuaalisuutta syntinä eli Jumalan vastustamisena. Piispat yrittävät nyt luovia tässä ideologisesti hämärässä kaksinaismoralismin tilanteessa, jotta kirkon oppeja ei tarvitsisi konkreettisesti muuttaa. Jotta kirkon suuruus ja asema ei olisi opillinen tai ideologinen asia vaan vain "maan tapa". Kirkko esittää mielellään olevansa osa kulttuuria vaikka on tiukasti dogmien kautta määritelty ja eristetty epädemokraattinen järjestö.
Mutta jos kirkko aikoo olla protestanttisen luterilainen kirkko, sen täytyy olla jatkuvasti uudistuva kirkko, jatkuvan uskonpuhdistuksen yhteisö, joka luopuu vallanhalustaan olla perinteiden ja hierarkian puolustaja.
Luther muutti seurakuntajärjestystä ja oppia ylhäältäpäin, Suomessa taas kirkon jäsenet pakottavat alhaaltapäin kirkkoa muutokseen. Lutherille perinne ei voinut määrittää ihmiskuvaa ja elämän ehtoja. Kirkko ei voinut puuttua tieteeseen tai todellisuuden luonteseen. Tosi teologia täydentaa realismia eikä rajoita sitä paavin oppien mukaan.
Suomalaiset piispat voivat luulla olevansa keskenään yhden yhtenäisen ideologisen järjestön johdonmukaisia johtajia mutta tällä hetkellä kirkko suosii myös rahallisesti kaikenlaisia epäprotestanttisia lahkoja, kuten lestadiolaisia ja Räsäsen viidesläisiä kansanlähetysläisiä.
Nuori Luther ei missään tapauksessa hyväksyisi nykyistä tilannetta ja alentuvaa ekumeniamaniaa. Tämä ei ole protestanttisen kirkon ihannetila. Lähellekään.
Juutalaisen uskonnollisuuden alku oli kyselevä ja Jumalaa pelottomasti haastava Job
(ei kenraali Mooses). Modernin teologian tulisi nähdä Lutherin tapaan Jobin rohkeus ja etsintä uskonnollisen kulttuurin keskipisteeksi. Nationalistinen tottelevaisuuden, samankaltaisuuden ja patriarkaalisen autoratiivisen yhteiskuntajärjestyksen aika on oihi.
Luther oli oman aikansa lapsi mutta hän osoitti hyvin modernin jatkuvan muutoksen tien Jeesuksen opeista ja eettisestä ihmiskuvasta kiinnostuneille. Papit eivät olleet Lutherin mukaan ollenkaan oleellinen asia kristittyjen yhteisöille vaan Luther puhui painavasti mm. yleisestä pappeudesta. Pappien virka-asema ja erillinen rooli ei siis ole lainkaan oleellista protestanteille.
Kirkkohallitus kirkon valtakoneiston keskuksena kertoo jo nimeltään piispojen toiveen nähdä kirkko valtiollisena toimielimenä.
Piispojen kaikki toimenpiteet ja
taktiset perääntymiset oppiasioissa ovat Suomessa tähdänneet aina vain pappien aseman vahvistamiseen ja siten kirkon hierarkian varmistamiseen. Piispoja ei huoleta oppi vaan kirkon valta-asema.
Jatkuva uskonpuhdistus pitäisi olla Lutherin hengessä hierarkian purkamista.
Jos kirkon miehet haluavat takaisin keskiaikiseen keskushallintokirkkoon ja syntien varassa toimivaan pelotejärjestelmään, niin katolinen kirkko ottaa mielihyvin totaalista hierarkiaa rakastavat papit takaisin huomaansa. Katolisessa kirkossa papit edustavat Jumalaa muita ihmisiä ylempinä olentoina mitä protestanttinen teologia ei hyväksy.
Ev.lut kirkon tie pitäisi olla aivan toisenlainen protestanttisena kirkkona.
Nyt jäsenet osoittavat protestanttista lähimmäisenrakkautta siinä missä papit osoittavat huolta ja rakkautta hyvin varakkaaseen instituutioon ja sen luomiin pönkittäviin pappisroolileikkeihin. Ns "rippisalaisuus" oli hyvä esimerkki siitä, kuinka papit eivät tunne lainkaan protestanttisen rakkauden teologian ja ihmiskuvan perusteita.
Uskonnollinen ihmiskuva ideologisena lähtökohtana vanhalle lääketieteelle:
Tutkimus
PS
Vanha Luther
Tunnetusti dementtinen ja vapiseva, paranoidisen vallanhimoinen vanha Luther hylkäsi omat oppinsa kirkon erillisyydestä valtiosta ja liittyi kannattamaan fasistisesti valtaa runnovaa ruhtinasvaltaa. Mutta jos kirkko uskoo nuoren Lutherin ihmisen vapautta ja muutosta etsivään ideologiaan, kirkolla on edessä rankka muutos ja alasajo valtavana kiinteistöfirmana ja sijoitusyhtiönä. Intuitiivinen ihmiskeskeisyys pois institutionaalisesta hierarkiasta.
Muuten suosittelen rehellistä ja välitöntä paluuta takaisin autoratiiviseen ja taikauskoiseen katoliseen emokirkkoon. Viime vuonna tehty ja toteutettu suomalaisten piispojen salassa valmisteltu päätös muuttaa kirkon protestanttinen ehtoollisoppi takaisin roomalais-kaltoiseksi transsubstaatio-opiksi viittaa vahvasti opillisista haluista paluuseen paavin huomaan.
.
Tekstit
