Kirkon miesten itsesääli on vähän turhaa.
Draamaa oletetuista ikuisista totuuksista ilman itsearviointia. Käsityksiä ja ennakkoluuloja ilman katetta ja historiantuntemusta. Oman seksuaalisen itsetunnon ja "puhtauden" farisealaista pönkittämistä leimaamalla muiden seksuaalisuutta.
Homokriisissä on ennen kaikkea kysymys kirkon valtiollisen valtakulttuurin ja pappien roolivallan kulttuurin murtumisesta. Kirkollisen itsestäänselvyyden ja kulttuurin omistamisen murtumisesta.
Koska kirkko ei ole omaa keinotekoista rooliaan kyseenalaistanut eikä vahingollista toimintaansa uudelleenarvioinut niin esille tulee rankimman kautta kansan muistikuvat kirkon hierarkiaroolista valtionkirkkona ja kansan asenteiden muokkaajana kontrastina idealistiselle toiveelle inhimillisestä rakkauden kirkosta: kirkko vedetään tilille nykyisestä brandistään armon välittäjänä.
Päivi Räsänen ja piispa Repo edustavat vielä puhtaasti pöyhkeää kirkkoherramaista paremmuususkoa uskonnolliseen valtaan ihmiskuvasta kulttuurin yli, siihen, mitä suomalaisille on taottu miekalla, kadotuspelolla ja lailla 900 vuotta.
Kirkon opetus- ja saarnajunttauksessa on yksilön erilaisuus ja "uhma" esitetty uhkana, paitsi parina viime vuotena.
Piispat joko puolustavat humanistista ihmiskuvaa tai vastustavat sitä. Piispat joko jäävät viime vuosituhannelle tai ymmärtävät instituution ajallisuuden ja muokattavuuden.
Todellisuudessa ei ole neutraalia välimuotoa - vaikka kirkon miehet yhä luulevat voivansa edustaa ideologista järjestöä ja voivat samalla olla ottamatta kantaa ihmisoikeuskysymyksiin ja seurakuntien ylimieliseen työpaikkakiusaamiseen. Kuninkaan kirkko joutuu kohtaamaan nyt oman mädäntyneen historiansa ja omakuvansa, jotta kirkko voisi uudistua.
Uudistuminen ei todellakaan ole itsestään selvää.
Kirkon seksuaalivastaisuus ja ahdas ihmiskuva on ollut hysteeristä ja tukeutuu siihen yhä "perinteenä". Lukekaa vaikka virsiä.
Kaikki se häpeä, jota kirkko on suoltanut ihmisille vääristyneestä ja nujertavasta ihmiskuvastaan näkyy yhä itsemurhaluvuissa ja depressioina. Kaikki tämä kaikenkattavn "moraalisen" kontrollin ja yhtenäiskulttuurin valtahegemonian takia. Kirkko on ollut valtiokone, valtakone, tottelevaisen, herrapelkoisen, kyyristelevän ja ahdistuneen kansan kasvatustuottaja. Pakolla ja ehdottomuudella ilman armoa.
Homoilta oli tähän asti selvin signaali kansalle, että on luvallista ja aiheellista kapinoida kirkkoa vastaan, joka vastustaa yksilön itsemääräämisoikeutta.
Kirkon synkkä historiallinen varjo on kirkon piirissä vihdoinkin tunnustettava, itsesääli kun ei tuo mitään muutosta ja parannusta kirkon murinaan olemassaolon oikeutuksesta perinteen sokealla voimalla.
Sunnuntain Hesarissa on nyt tärkeä ja havainnollinen kirjoitus kirkon sekä kirkkolain roolista kulttuurin murskaajana vuosisadasta toiseen:
www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kohuleima+seurasi+Sikamessiaksen+tekij%C3%A4%C3%A4+pitk%C3%A4%C3%A4n/1135261293831
Paavin kirous suomalaisille ja tappolupa ruotsalaiselle aatelistolle:
http://finnsanity.blogspot.com/2010/10/kirkko-valtionkirkko-seurakuntavaalit.html
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti