Elokuvan muoto on vapaata.
Periaatteessa.
Finnkino ei tätä tiedä, ja siksi Rakkautta ja anarkiaa festivaaliherkuiksi jää taaskin uskomattoman intensiivisiä elokuvia, joita ei Finnkinon monopolimonsterimultiplexeissä nähdä (todennäköisesti).
Elokuvan rakenne, neuroottisen rakenteellinen setting, ei ole elokuvassa tärkeintä vaan kokemus. Ei päähenkilön tarinaa "vahvistava" kokemus vaan kunkin katsojan oma kokemus. Obsessiivinen selkeys ja kerronnan kapeus, huomion ohjaaminen katsojan puolesta ei ole elokuvallisen ilmaisun ehto.
Kun kerronta ei määritä karakteeria vaan karakteeri määrittää kerrontaa, on muoto vapaata ja arvaamatonta. Katsoja on kuilun partaalla - kuten oikeassakin elämässä. Varpaisillaan. Epätietoisuuden ja reaktioiden välitilassa.
Hyvä elokuva on limbo-tila. Uusi kokemus.
Ruotsalainen Burrowing ja Uruguaylainen Gigante -elokuvissa on kerrontaa mutta ei rakennetta. Kenties myös tavallaan Synecdoche, New York -elokuvassa. Kuvaus. Visio. Mielentila.
Ei kerronnan tulkintaa/suuntaa muuttavia huippukohtauksia, ei plotti-helvettiä, ei rakenteellisia vaihekäänteitä. Katsojan oma tulkintaprosessi ja katsojan omasta kokemus-/tulkintamaailmasta nousevat jännitteet muodostavat elokuvasta kokemuksen.
Amerikkalaisessa dramaturgiassa loppu on sulkeva, kohtottava, opettava, johtopäätös.
On harhaista luulla "oikeaoppisesti", että elokuvakäsikirjoituksessa jännitteet olisivat rakenteellisten plottivaiheiden varassa. Ei, ei. Elokuva on elävää kuvaa, visuaalista ja emotionaalista reaktanssia. Elastista ainesta kokemukseen, ei valmis kokemus. Jännitteiden hallinta kerronnassa on niin paljon muuta kuin pelkkä rakenteen matemaattista tai ihanteellista vertailua ja prosentuaalista mittailua.
Käsikirjoituksen teoria on aina ideologiaa ihmiskuvasta.
Huippukohtaukset ovat usein vain katsojan konventionaalista turvallisuudentunnetta varten. Vertailua varten. Jotta katsottavassa olisi vähemmän prosessoitavaa. Todellinen jännite syntyy karakteereista, ei valmiisiin, tunnistettaviin uomiin ohjatusta kerronnasta.
Todellisuus on kaoottista ja mikään konklusiivinen tarinankerronta ei voi sitä muuttaa. Elokuvaviihde voi olla tietysti oivaa pakoa todellisuudesta mutta se ei saisi määrittää elokuvataiteen kerrontavapauksia. Happy ending tai clear plotting ei ole dramaturgian tarkoitus ja sielu.
Periaatteessa.
Finnkino ei tätä tiedä, ja siksi Rakkautta ja anarkiaa festivaaliherkuiksi jää taaskin uskomattoman intensiivisiä elokuvia, joita ei Finnkinon monopolimonsterimultiplexeissä nähdä (todennäköisesti).
Elokuvan rakenne, neuroottisen rakenteellinen setting, ei ole elokuvassa tärkeintä vaan kokemus. Ei päähenkilön tarinaa "vahvistava" kokemus vaan kunkin katsojan oma kokemus. Obsessiivinen selkeys ja kerronnan kapeus, huomion ohjaaminen katsojan puolesta ei ole elokuvallisen ilmaisun ehto.
Kun kerronta ei määritä karakteeria vaan karakteeri määrittää kerrontaa, on muoto vapaata ja arvaamatonta. Katsoja on kuilun partaalla - kuten oikeassakin elämässä. Varpaisillaan. Epätietoisuuden ja reaktioiden välitilassa.
Hyvä elokuva on limbo-tila. Uusi kokemus.
Ruotsalainen Burrowing ja Uruguaylainen Gigante -elokuvissa on kerrontaa mutta ei rakennetta. Kenties myös tavallaan Synecdoche, New York -elokuvassa. Kuvaus. Visio. Mielentila.
Ei kerronnan tulkintaa/suuntaa muuttavia huippukohtauksia, ei plotti-helvettiä, ei rakenteellisia vaihekäänteitä. Katsojan oma tulkintaprosessi ja katsojan omasta kokemus-/tulkintamaailmasta nousevat jännitteet muodostavat elokuvasta kokemuksen.
Amerikkalaisessa dramaturgiassa loppu on sulkeva, kohtottava, opettava, johtopäätös.
Cold Lunch -elokuvassa karakteerien kohtalo on jäsentyneempää mutta katsojalle ei anneta pakopaikkaa todellisuudesta. Vaiheita ilman loppua. Päättymätön elämän ja karakteerien esittely.
Amerikkalaisen fanaattinen rakennedramaturgia on ollut valitettavasti suomalaisessa, opetusministeriön ohjailemassa virkamiestyyppisessä elokuvasäätiötoiminnassa ja "mediakulttuurissa", sen hyväksymien käsikirjoitusten karsinnassa surkea ideaali, toiminnan johtotähti. Jopa tuotantotyylin ehdot ovat elokuvasäätiölle tärkeämpää kuin käsikirjoituksen persoonallinen ote.
Amerikkalaisen fanaattinen rakennedramaturgia on ollut valitettavasti suomalaisessa, opetusministeriön ohjailemassa virkamiestyyppisessä elokuvasäätiötoiminnassa ja "mediakulttuurissa", sen hyväksymien käsikirjoitusten karsinnassa surkea ideaali, toiminnan johtotähti. Jopa tuotantotyylin ehdot ovat elokuvasäätiölle tärkeämpää kuin käsikirjoituksen persoonallinen ote.
On harhaista luulla "oikeaoppisesti", että elokuvakäsikirjoituksessa jännitteet olisivat rakenteellisten plottivaiheiden varassa. Ei, ei. Elokuva on elävää kuvaa, visuaalista ja emotionaalista reaktanssia. Elastista ainesta kokemukseen, ei valmis kokemus. Jännitteiden hallinta kerronnassa on niin paljon muuta kuin pelkkä rakenteen matemaattista tai ihanteellista vertailua ja prosentuaalista mittailua.
Käsikirjoituksen teoria on aina ideologiaa ihmiskuvasta.
Huippukohtaukset ovat usein vain katsojan konventionaalista turvallisuudentunnetta varten. Vertailua varten. Jotta katsottavassa olisi vähemmän prosessoitavaa. Todellinen jännite syntyy karakteereista, ei valmiisiin, tunnistettaviin uomiin ohjatusta kerronnasta.
Todellisuus on kaoottista ja mikään konklusiivinen tarinankerronta ei voi sitä muuttaa. Elokuvaviihde voi olla tietysti oivaa pakoa todellisuudesta mutta se ei saisi määrittää elokuvataiteen kerrontavapauksia. Happy ending tai clear plotting ei ole dramaturgian tarkoitus ja sielu.
Keskustelin Burrowing ( Man tänker sitt ) -elokuvan ohjaaja Henrik Hellströmin kanssa.
Hän teki tämän ensimmäisen kauniisti harhailevan seikkailuelokuvansa kahden kaverinsa kanssa guerillataktiikalla ja ilman Ruotsin elokuvasäätiön tukea ja tarkkailua. Ja menestyi ilmiömäisesti Berliinin elokuvafestivaaleilla. Uskomaton ja välitön independent film kind of kulttuuristuntti.
Hän halusi jauhaa elokuvallaan katsojan luokitteluhalua ja murskata viihdekulttuuriin turtuneen katsojan tarinan tunnistamisen pakkomielteen. Katsoja kasvokkain karakteerien kanssa. Lähtökohtana neljän miehen hapuilu luontokokemuskeen ilmatiiviissä, hyvin asfaltoidussa yhteisössä.
Hyvän olon puhtoisessa rikssvenska -yhteisössä pahan olon tunteminen, tai reagoiminen ja tunteminen ylipäätänsä, on synti ja häpeä.
Amerikkalaiseen käsikirjoitusideologiaan kuuluu myös hybris-pakkomielle päähenkilön päämäärätietoisuudesta. Heräämisestä. Elämää ja sen ilmiöitä voidaan kuitenkin kuvata kuitenkin esim. vierantuneisuuden kautta. vrt 60-luvun ranskalaiset elokuvat.
Henrikin elokuvaa voi hyvin kuvailla antihybris-elokuvaksi.
Henrik muuten kehui Revanche -elokuvaa maasta taivaisiin, itse en sitä vielä nähnyt.
The Girl -elokuvassakaan ei ole varsinaisesti tarinaa vaan prosessi. Ei plotteja mutta etenevä tai oikeastaan degeneroituva prosessi - ruotslaisen kulttuurin varjopuoli pienen tytön kautta. Ruotsalainen sisäsiisti kulttuuri riisutaan katsojan edessä, varsinkin suomalaisen katsojan mieliksi. Ruotsalaisten näennäisen korrektin kulttuurin ja valoisan sosiaalisuuden takaa paljastuu myös pimeän ylikorostunut seksuaalisuus.
Elokuva ei ole tarina vaan katsojan psyykkinen prosessi.
Tuttu rakenne vain estää katsomisprosessin subjektiivista ulottuvuutta.
festival fi
Tekstit
2 kommenttia:
Hyvä kirjoitus. Vihdoinkin joku puki analyyttisemmin sanoiksi oman ajatukseni "näköiselokuvasta", joiden katsomista olen jo aikoja pitänyt ajan haaskauksena ja vastenmielisenä mielen manipulaationa. Jopa niitä kaikkein kehutuimpiakin.
Saatanan nimi on muuten Syd Field. Hollywoodin palikkadramaturgian kuningasopuksen kirjoittaja on ehkä enemmän kuin kukaan muu vastuussa ison budjetin elokuvien rakenteellisesta yhdenmukaistumisesta. Missä viipyy Youth Against Syd Field -kansanliike?
Lähetä kommentti