Rippileirillä esitettiin K-18-elokuvaa
The Passion of Christ-elokuva esittää Jeesuksen kärsimykset erityisen väkivaltaisesti. Lahden seurakunnan rippikoululaisille esitettiin alle 18-vuotiailta kiellettyä The Passion of the Christ -elokuvaa, kertoo Etelä-Suomen Sanomat. - HS
Aika moni Hesarin keskustelun kommentoija pitää luonnollisena lasten altistamista väkivallalle ja sadismille. Mielenkiintoista. Kirkon työ on Finnojen maalla tuottanut tulosta n.1000-vuoden aikana.
Aivopesuahan on yksinkertaisimmassa muodossa ihmisten tietoinen altistaminen sietämättömälle tuskalle, pelolle ja kadotuskauhulle. Tuo elokuvan näyttämisen motiivina, "uskon herättämisen" ja kirkkokristillisyyden strategia ei ole muuttunut lainkaan 1700 vuoden aikana.
Mielenkiintoisin kommentti keskustelussa onkin seuraava:
" Itse muistan katsoneeni kyseisen elokuvan ensimmäisen ja viimeisen kerran silmät vettä roiskien kuin hanasta ikään, arvelin jopa jälkikäteen että tältäkö se uskoon tulo tuntuu. Onneksi ei, aika parantaa "haavat" ja tuohonkin roskaan turtui.
Ongelmallisintahan on juuri kirkon perinteisen nautiskeleva ja romantisoiva rituaalisadismi, Jeesuksen kärsimyksillä mässäily ja perusoletus, että pelkäävä kristitty hakee turvaa kirkosta. Ja saa instant armon jäsenkirjan avulla.
Ev.lut. Kirkon dogma eli oppi on juuri se sama kuin elokuvassa, että viranomaisten piti kiduttaa Jeesusta mahdollisimman paljon, jotta tavanomaista kirkonkävijää voisi kaduttaa "oma osallisuutensa Jeesuksen kärsimyksiin". Kyllä, tämä on hyvin tavanomainen saarna-aihe ja valtiokirkkomme oppi.
Käytännössähän tämä sama dogma Jeesuksen kärsimyksien nautiskelemisesta myös osoittaa varoituksenomaisesti, että kapinallinen Jeesus joutui alistumaan viranomaisten jumalalliseen tehtävään tuhota kapinallinen yksilö - ja että "uskonnollisesti" tärkein rooli Jeesuksella oli masokistinen alistuminen Jumalan ja viranomaisten säätämälle kohtalolle eikä hänen elämänsä ihmisten parissa. Roomalaiset virkamiehethän esitetään evankeliumeissa historiallisesti vääristellen suorastaan Jumalan työläisinä - ja alkukristittyjen "varsinaiset viholliset", juutalaiset ja myös nimen samankaltaisuuden kautta juutalaisten arkkityypiksi valittu "Juudas" , leimataan pahan alkuna.
Kirkkomme vaalima Katolisen kirkon uhrimystiikka on sitä aivan samaa rituaaliuhrimystiikaa, mitä ihmiskunta on harjoittanut 20 000 vuotta.
Uhrataan uhri, jotta lepytettäisiin (esi-isien) henkiä ja saataisiin vaihtokauppana "siunaus". Rituaalisadismi on laajempi ilmiö, kuin uhrirituaalit - uhrirituaalit ovat osa rituaalisadismin ilmiötä. Nuorten miesten häpäiseminen ja hengenvaaralliset ja ryhmää viihdyttävät rituaalitemput "heimon puolesta" miehuusrituaaleissa ja sodissa heimon lebensraumin laajentamisen vuoksi ovat olleet yksi selkein esimerkki rituaalisesta ja ehdollistavasta yksilön siirtämisestä ryhmän tahdon alaisuuteen ja ryhmän kiitollisuuden kohteeksi uhrautumisen kautta.
Rituaalisadismin yleisin ja selkein muoto on koulukiusaaminen. Yksi muiden puolesta.
Olen itse törmännyt monta kertaa ilmiöön ja kuullut vastaavia kertomuksia, jossa kristillisiä arvoja tihkuva aikuinen sanoo kiusatulle, että tämän tulee kestää koettelemus ilman aikuisten apua, että hänen tulee rakkaudella ja kärsivyydellä voittaa kiusaaja puolelleen. Ja että kiusaaminen saa jatkua. Että se on vahvistava kokemus, eihän kiusaajallakaan ei ole helppoa, täytyyhän kiusaajan purkaa aggressionsa johonkin. Kiusaajaa täytyy ymmärtää ja se on kiusatun tehtävä. Eihän nyt kukaan ole turhaan aggressiivinen. Kiusatun täytyy ymmärtää tämä kristillisellä rakkaudella ja suorastaan kiittää kiusaajaansa.
Uskonnollisia kokemuksia, identiteetin ja maailmankuvan uudelleen oivalluksia, on ekstaattisia ja enstaattisia, on universaalia hurmioituneisuutta kaiken ykseydestä ja on myös ahdistuneita itsetilityksiä ja uudistumisprosesseja. Ihminen tulee aina olemaan uskonnollinen olento, homo religiosus. Mutta mennään kirkkaasti manipulaation puolelle kun pakotetaan kirkon työntekijöiden ahdistuneita uskonnollisia visioita lapsille. Tuskin nuo nuorisotyöntekijät uskaltaisivat puhua samoilla äänenpainoilla lasten vahemmille samoja juttuja mitä ovat lapsille elokuvan ohessa puhuneet?
Tuntuu, että luterilaisen kirkon johtajat veivaavat kirkkoaan nyt ahkerasti taaksepäin katolisen kirkon huomaan ja Lutherin protestantismi ja yksilökeskeinen uskontulkinta on heistä vain epämieluisa historian vaihe.
Historiallinen totuus uskontojen muodostumisesta ja prosessista ei ole ikinä kiinnostanut kirkon johtomiehiä vaan mielenkiinnon kohteena on kertomusten tulkintojen käyttövoima, yksilön sitominen ideologiaan tai instituutioon. Katolista, uskonnollista aivopesustrategiaa Hitler käytti messiasanalogia-puheissaan tehokkaasti. Ilman katolisen kirkon yksilön sokeaa velvollisuus-, uhrautumis- ja alistumismytologiaa ei Hitler eikä Bush olisi päässyt valtaan. Ja protestanttisen kirkot siunasivat Hitleriä aina Suomea myöten.
Uutta skandinaavista uskonto-oppia on ollut luterilaisen helpon ja kivuttoman armon lupailu, mutta kaiken armohötön taustalla on kuitenkin tiukka katolinen oppikäsitys helvetistä ja kirkon ihmeellisestä pelastavat voimasta niille, jotka älyävät pelätä "tarpeeksi" ja turvata kirkon voimaan. Ilman valinnanvapautta lasten kastaminenkin Jumalan huomaan on tätä perinteisen perverssiä lähetystyöntekijöiden alistumisen pelastusprojektia, jossa luvataan vanhemmille, että "jos kastatte lapset kirkon jäseniksi, lupaamme teille kaikille" ryhmäalennusta taivasmatkalle ja pelastusta helvetistä ilman henkilökohtaisia velvoitteita. Jäsenyysetuarmoa, jota kirkon tuhoamien gnostilaisten kristittyjen mukaan ei voinut pitää mitenkään Jeesuksen seuraajien merkkinä.
Suomalaisten Piispojen hurmaavinta kaksinaismoralismia ovat mediapuheet, jonka mukaan kirkon oppi on "armo yksin" - ja silti lapsiakin ja hyväuskoisia altistetaan huolettomasti virsilauluille, joissa ylistetään iloa vihollisten tuhosta, Jeesuksen kidutustuskasta ja saatanan voimasta käristää kadotettuja. Eli keskiaikainen ja katolilainen helvettikauhun efekti on yhä kirkkomme käytössä ilman estoja. Viidesläiset nuoriso-ohjukset saavat myös rauhassa harrastaa viimeistä tuomiota rippikoululeireillä jaotellessaan kelpaavia nuoria niistä muista nuorista. Toki osa kirkon työntekijöistä on ottanut pesäeroa katolilaiseen ihmiskuvaan mutta kirkon "ohjekirjat", perusopit, eivät tätä eroa tee.
Piispoja ei vaivaa ollenkaan pitää opetuksen pohjana oppia, joka alunpein on luotu keisarillisen väkivaltakoneiston ja tottelevaisuusideologian osaksi, inkvisition pohjaksi.
Kirkon piirissä on paljon nuorillekin suunnattua uutta humanistissävytteistä mediapropagandaa muodikkaasta kirkosta, mm "Jeesus diggaa mua" (kunhan et ole homo), mutta vasta sitten kun tulevat piispat uskaltavat toimia tosi protestanttien uskon ja ihmiskäsityksen uudistamisen hengeessä ja muuttaa kirjaimellisesti kirkon oppia pois rituaalimagiasta kohti todellista humaania ihmiskeskeistä järjestöä kohti - niin sitten uskon Jeesuksen opetusten alkavan elämään uudella tavalla.
Nyt Jeesuskuva on tuon elokuvankin tyylin mukaisesti mukava potkupussi, toivomusluu ja sätkynukke. Raadeltu mies ristilla joka kirkossa syntisten sunnuntai-ilona.
Jos evlut kirkko ei todella ymmärrä tehdä selvää pesäeroa keskiaikaisen kirkon aivopesustrategiaan, pelosta syntyvään "armoon" ja valtiosidonnaisuuteen, se tulee vain kasvattamaan uusia jäseniä tänne jenkeistä maihinnouseviin fundamentalistisiin ja apokalyptisiin kirkkokuntiin joiden perusoppi on sama mutta toiminta hurjan päämäärähakuista.
Luterilaiseksi työetiikaksi kutsuttu skandinaavinen työhulluus ja neuroottinen päteminen ei tosiasiassa ole lainkaan Lutherin ihmiskuvan mukaista. Lutherin mukaan ihminen ei ole työtä varten vaan työ on hyvinvointia varten. Tämä työetiikkakompleksi on yhdistelmä kuninkaan ja keisarin papiston muokkaaman velvollisuususkonnon sekä Suomeen ajautuneen kalvinistisen viidesläisyyden tekosia.
Varsin kummallista nykyään on yhä valtiokirkon imagon varjossa, että suomalaiset journalistit kohtelevat evlut piispoja ja muiden perinteisten uskontokuntien johtajia yhä pelonsekaisella kunnioituksella ja silkkihansikkailla, eivätkä ota piispojen todellisia oppikäsityksiä piilottelevia juhlapuheita tarkempaan syyniin vaikka kirkon hierarkian ylläpitäjät edustavat tiukkaa fundamentalistista oppirakennelmaa, jonka tärkeimpiä tekijöitä on varmistaa jäseniensä synnintuntoa, mitättömyydentuntoa ja ahdistusta, jotta nämä pysyisivät kirkon maksavina jäseninä. Vaikka perinteisten uskontokuntien piispat ovat virkahenkilöinä vastuullisia julkisuushenkilöitä ja uutisoinnin kohteita, ei joidenkin yksilöiden vakavista mielenterveysongelmista tai oppiensa vastaisesta homoseksuaalisuudesta ole media uskaltanut puhua.
Tuskinpa lastensuojeluviranomaiset tässä taaskaan puuttuvat kirkon toimintaan vaikka lakia olisi selkeästi rikottu. Uskonnon varjollahan lasten mielenterveyttä on saanut tässä maassa vapaasti uhata.
TAGS :: Uskontokeskustelu uskonto uskontotiede kirkko rituaali sadismi ehtoollinen pyhä tabu paha ripari synti syntinen tuonela valta tulkinta uskonkokemus uskonnollinen kokemus dogmatiikka seurakunta veriuhri maaginen magia käytännöllinen teologia teologinen tiedekunta tuomiokapituli uskonnolliset elokuvat kirkkohistoria historia rippikoulu rippi uskontunnustus rippikoulutyö riparikokemukset rippikoulukokemukset riparilla rippikouluopas uskonnonopetus eukaristia Jeesuksen veri sovitustyö substituutio
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti