Anomalinen samaistumistransferenssi ja pseudo-katharsis

Kemppinen kertoi taas blogissaan Da Vinci-ahdistuksestaan ja inhostaan sitä kirjaa kohtaan. Erittäin ymmärrettävää.


Se liittyy massiiviseen kulttuurin murrokseen.

Kuluttajan hybrikseen ja narsistis-anomaliseen samaistumistransferenssiin.

Minkä takia kuluttaja kokee yksioikoisen kulttuurinautinnon, ennalta-arvattavan kulttuuriannoksen, helpottavana ja turvallisena? Tympeän viihdyttävänä?

Arjen viihdepakoon pyrkivillä ihmisillä on nyt jenkkibrandikulttuurin myötä hysteerinen tarve "ymmärtää" ja lokeroida kaikki ja suorastaan peläten torjua monimutkaisuutta ja monitulkintaisuutta. Idolina Tekijä ei saa olla ylimielinen vaan kyvyiltään helposti käsiteltävä. Tekijä nöyrästi kuluttajan tasolla.

Kirjoittajaan, Tekijään samaistuminen on monelle ihmiselle kirjankin nauttimisen ennakkoehto. Suurin osa fanikulttuurista Tekijää kohtaan perustuu samaistumistransferenssiin:

"Minäkin voisin osata tehdä tuollaisen teoksen. Jos minä koen, että tuotoksesi on helposti minun ymmärrykseni ja toivekykyjeni tasolla, voin hyväksyä sinut esikuvakseni."

Helpon kulttuurin ekspansio perustuu nimenomaan tähän helposti sulatettavan idolin identiteetin imemiseen ja imitoimiseen mielikuvana. "Jos minä oikein ihailen Tekijää niin ilmaisen oman haluni osallistua Tekijän samankaltaisuuteen. Me olemme oikeastaan aika samankaltaisia". Hyvän mielen sivuidentiteetti samalla infantiinilla psyykkisellä omistamismekanismilla kuin imeväinen pikkulapsi normaalisti kokee äidin itsensä jatkeena ja syö ja omistaa äitinsä keisarillisella ja omnipotentilla lapsen libidolla.

Anomalinen samaistuminen Tekijään tai päähenkilöön koetaan suorassa suhteessa omien kyky-mahdollisuuksien tunnustamiseen / fantasiointiin itselleen ja muille. "Minäkin voisin kirjoittaa näin suurista asioista näin helposti ja kömpelöllä kielellä. Hienoa että Tekijä ei luule olevansa minua parempi".

Tympeän viihdyttävä on helposti jaettava kokemus. Kuluttajat voivat kokea rajattua me-henkeä osallistuessan brandituotettuun ja mahdollisimman samankaltaiseen säädeltyyn viihdekokemukseen. Eipä synny ahdistusta tulkinnan eriävyyksistä. Se oli ihan kiva.

Lääkärisarjat ovat kirkkain luomus tätä mediatodellisuuden omnipotenttia kyvykkyystransferenssia: "Minäkin haluan ihmisille hyvää, olla pelastaja ja kokea jännittäviä asioita työpaikalla."


Amerikkalaistuneen dramaturgian pseudo-katharsis liittyy katsojan/lukijan helpotukseen teoksen ymmärrettävyydestä. Kun loppu on ennakoitava ja roolihahmot nopeasti määriteltäviä, "tuttuja" tyypityksiä, ja lähes muuttumattomia teoksen ajan, katsoja kokee helpotusta ja hallinnan hybristä hallitusta kulutuskokemuksestaan.

Väkivaltaviihde perustuu myös tälle hybrispainotteiselle kuluttajakokemukselle.

Pahan ulkoistaminen on mitä uskonnollisin kokemus ja sen käyttämiselle viihtenä ei näy loppua. Väkivaltaviihteessä ei ole kreikkalaista jaloa hybriskritiikkiä: päähenkilön sisäisen kasvun välttämättömyyttä, (itse)tuhoisuutta, kulttuurisia pakkomielledemoneja ja toistopakkoa ei näytetä todellisena psykodraamana vaan vain mahdollisimman viihteellisen vapaa koston vimma ulkoisia vihollisia kohtaan.

Narsismista parisuhteessa

- psykoanalyysi ja libidon kehitys

" Primaarinarsismin vaiheessa lapsi on kaikkivoipaisten fantasioiden
paratiisissa, missä hän kokee maagisella tavalla äidin huolenpidon omana kykynään "

TAGS:: psykoanalyysi psykologia sosiologia masokismi sadismi fanikulttuuri pakkomielle pakkomielteet obsessio neuroosit kioskikirjallisuus herttasarja romanttinen kirjallisuus