Jumalan Lapsia Mainostoimistojen Armosta

Helsingin seurakuntayhtymä ei luota taaskaan pyhään henkeen vaan mediamanipulaatioon.
Positiiviseen mielikuvamainontaan.

Käytä sydäntä - se tekee hyvää
- on heidän tunnuslauseensa.
Seurakuntavaalit tulee, mainonta tulee, siis.
Aina yhtä lämminhenkinen ja kotoisa.

Seurakuntayhtymä ei luota sydämeen, seurakuntayhteyteen tai kontakteihin. Helsingin Seurakuntayhtymä kaataa nyt rahaa 120 000 -220 000 euroa seurakuntavaalien mainontaa (yritän selvittää tarkkaa summaa). Mainostoimistot ja lehdet kiittävät. Tehdää kirkosta lämmin brändi, johon on helppo uskoa mutta jota ei kukaan viitsi todellisuudessa toteuttaa. Hell freezes.

Kirkolle on tärkeintä pitää yllä brändi, itse toiminta saa olla homeista rituaalipaskontaa, hartaan mielen onanointia.

Osallistumiprosentti on vaaleissa törkeän surkean minimaalisen mitätön - eikä sitä saada muuttumaan pikaisella ja kärsimättömällä, surkealla mainonnalla. Kirkon poliittiset toimielimet ovat erittäin tyytyväisiä omaan rauhaansa, kun poliittisten puolueiden vaikutuksella muokataan myös kirkkopolitiikkaa suurelta yleisöltä salassa.

Kunnallispolitiikasta dropoutit ja sinne pyrkivät pyörittävät kirkkoa.
Muutosta ei haluta.
Kaikkea muuta.
Mainonta on vain moraalinen valttikortti, kivakiva-kulissi, katsokaa "Kyllä me haluaisimme että ihmiset osallistuisivat kirkon toimintaan" vaikka kaikki kirkon toiminta on suojautuvaa, tympeää, pelokasta, ahdasta ja muutoskielteistä.

Kaikki muutoksesta puhuminen on tähdätty muutoksen estämiseen.
Kirkko on enimmäkseen kunnallispolitiikkaa maaseudulla.
Vaikka piispat kieltävät järjestelmällisesti ja ehdottomasti ettei kirkossa ole mitään politikointia.

Kaikki lyhytkestoiset ja rajoitetut toimikunnat kirkossa ja Helsingin seurakuntayhtymässä ovat suurieleisiä, hyperpositiivisia ja suuripuheisia "ajatuksia" mutta ne ovat vain shownumeroita. Mitään muutokseen aiheuttavaa ei päästetä tapahtumaan. Naispappaus tapahtui vasta kun yleinen viha ja ihmettely kirkon miesjumaluusoppia kohtaan kasvoi hurjaksi paineeksi ja ruotsalaisetkin piispat painostiva suomalaisia.

Rahaa ei tuhlata todelliseen nuorten itseymmärryksen ja eettisen ajattelun kehittämistoimintaan. Kaikki on puolivillaista ja puolitehoista mitä kirkossa tehdään. Kirkko on yhä katolisen kemoirkon kuva: valtapyramidin huippu on koskematon ja mielivaltainen. suomen työaikalait ja työlainsaadännöt eivät koske kirkon työntekijöitä.

Piispoilla on kaikki valta ja silti kun heiltä udellaan selkeitä muutosratkaisuja, he valittavat vinkuen olevansa vain heikkoja syntisiä kuolevaisia, jotka eivät voi enempää kuin muut ihmiset. He valehtelevat.

Itsellänikin on taiteilijana outoja kokemuksia kirkon muutoskielteisyydestä. Minulta tilattiin multimediateos jonka toteutustilanne sabotoitiin tahallisesti. Esitystilanteen Jäähallissa piti olla pimennetty tila - ei ollut. Kukaan ei viitsinyt vaikka asia oli sovittu. Minua katsottiin paheksuvasti, kun valitin asiasta. Eikä esitystilanteesta suostuttu tiedottamaan etukäteen eikä paikanpäällä "ettei taiteilijoille nousisi kusi päähän" - näin minulle sanottiin suoraan.

Luterilainen kirkko kuivuu yhä enemmän propagandalaitokseksi, jossa piispan suurin suru on kun "jumalan koti mennään polttamaan. " Kirkko roihahtaa tuleen kuin kuiva Porvoon tuomiokirkko kun sen verotusoikeus viedään. ja se viedään, koska EU ei tule kauaa hyväksymään uskonnollista valtioverolainsäädäntöä. Nuorten eksistentiaalinen eksyneisyys ja depressio ei paskan vertaa kiinnosta piispoja, joiden uusiin jalometallipiispansauvoihin Fellinimäisesti upotetaan jalokiviä (- tämä ei ollut vitsi).

Nuoria lähentelevät papit saavat jatkaa nuorisotyössä kun kirkkoherrat puhuvat vanhemmat olemaan nostamatta rikossyytteitä. On rikos nuoria kohtaan väittää seksuaalista lähentelyä vahingoksi ja leirihuumoriksi. Niin kauan kuin kirkko armahtaa itse itseään moraalittomuudesta ja laiskuudesta, niin kauan perustukset ja suomalainen perusluottamus murentuu pölyksi kirkkoa kohtaan.
Kunnes tulee loppu. Kirkolle.

Porttikielto Platonille

- versio 3 -

Kuinka Linkola voi pelästyttää akateemisen keskustelun syviä rivejä?

Onko demokratian mielikuva todella niin hauras että avoin keskustelu on kiellettävä ideologisin perustein?

Mitä arkipäivän fasismi on – onko se osa ihmisluontoa vai mennyttä historiaa?

Tampereen yliopiston ”Suuri filosofiatapahtuma” on hämmentävästi perunut Linkolan puheenvuoron.

Keskustelu maailman vaarallisimmasta mutta yleisimmästä ilmiöstä näyttää aiheuttavan tuskaa intellektuaaleille ihmisille, jotka varmaankin kulkevat lapsityövoiman voimalla tehdyissä kengissä. Miksi Linkolan näkemys kulttuurimme tämän hetkisen vaiheen erilaisesta fasistisista tendensseistä ei saa tulla esille ja varsinkin miksi keskustelu ja vasta-agumentointi fasismin määrittelystä ei saa sitä kautta tulla esille?

Fasistisissa diktatuureissa nimenomaan keskustelu ja asioiden suhteellistaminen prosesseina, siis asioiden yleinen käsittely, ovat sensuurin ensimmäiset kohteet ja keinot, joilla demokratia tapetaan. Luodaan absoluuttisia pahoja asioita, uhkakuvia, joita ei saa arvioida. Onko Linkola se absoluuttinen paha, joka on pahin uhka demokratialle vai näkeekö Linkola jotakin enemmän meidän tekopyhyydestämme ja ajastamme, kuin mitä haluamme tunnustaa?

Olemmeko sittenkin sumussa matkalla kohti absoluuttisen fasismin ratkaisuja kun puhe siitä on liian hämmentävää ja ahdistavaa ja ainoa reaktio saa olla torjunta? Minkälainen tiedeyhteisö moralisoi arvokeskustelun ”ei-tieteelliseksi” ja tuomitsee ennen dialogia vastustajansa liian pahaksi?
Absoluuttisen fasismin pelko estää meitä näkemästä kulttuurifasismin eri muotoja, joihin yhteiskuntamme nojautuu. Sokrateen oppilas Platon on loistavin esimerkki loogisesta fasismista. Mutta eikö hän ole yksi suurimmista filosofeista, johon on peilattu kaikki poliittinen ja teoreettinen ajattelu?

Sepä se. Platon katkeroitui virkamiesten aloittaman noitavainon vaatiessa ruton runteleman kaupungin tuomitsevan kyselevän Sokrateen yhtenäisen kulttuuriuskon turmelijana.
Platon ei enää uskonut yksilön vapauteen filosofiassaan. Platon halusi täydellisen totalitaarisen, linkolalaisen asiantuntijayhteiskunnan, jossa kaikki olisi harkittua ja loogista, täydellisen kontrolloidun epädemokraattisen järkivaltion. Platonin mielestä taiteilijat ja taide ovat ihmismielen "suurin turhuus ja rasite" ja kaikkea tulisi tarkastella järjen näkökulmasta.

Platonin pessimismi demokratiaa ja kansanjoukkojen tunnekuohuja kohtaan on ensimmäinen fasismin filosofinen muoto vaikka oppi-isä olikin ultrahumanistinen. Platon kielsi ”tekopyhän” ja kansan suosiota kalastelevan moralismin.

Linkolan pessimismi on samassa hengessä ”vain” toisenlaisen ”rationaalisen” fasistisen järjestelmän hyväksymistä, kuin mitä meillä nyt on. Linkola on Platonin toistaja, oikeastaan platonilaisin ajattelija Suomessa. Tampereella siis kielletään Platonin ajatusten moderni esittäjä. Porttikielto Platonille.

Onko tämä Linkolan sensurointitapaus kaukana ajatusten sensuroimisesta ja ”oikeiden ajatusten” vaatimuksesta, ongelmien peittämisestä, Mooren Utopiasta? Vaikein kysymys on, selviämmekö tulevaisuuteen ilman fasistista kulttuuria? Eroaako Suomen poliittinen asennepohja kovinkaan paljon natsi-Saksan alkuvaiheista? Olemmeko pesunkestävä demokratia?


Ajattelun antifasistinen alku

Länsimaisen ajattelun ja arvopohdinnan alku on mielenkiintoisesti mitä antifasistisin. Sokrateen tärkein päämäärä oli kyseenalaistaa itsestäänselvyydet ja yhteisön roolimallit. Rahan, vallan ja maineen itseisarvo olivat Sokrateelle hyvän vitsin aihe. Toisten alistaminen ja totuuden omistaminen olivat Sokrateen armottoman dekonstruktiivisen, purkavan dialogin kohteena. Kaikesta on voitava keskustella ilman ennakkomoraalia, kaikkia näkökulmia pohtien, todellisia tavoiteita ja keinoja esiin tuoden. Keskustelun kieltäminen oli Sokrateen mielestä tyhmyyden suurin voitto. Sensuuri on aina ymmärryksen rajaamista.

Jo Sokrates määritteli älymystön, filosofit ja taiteilijat, ilkeänpuoleiseksi ja kiittämättömiksi rakkikoiriksi, välttämättömiksi piinaajiksi, koska se on ajattelijoiden ja taiteilijoiden jumalallinen tehtävä, rakastaa ihmistä, sellaisena kuin ihminen on ihmisyydessään, ei sellaisena kuin poliitikkojen mainostama ja brändimielikuvien tarvitsema täydellinen ryhmäolento olisi, laumasielu, epäindividualisti, vaikenemissopimuksen hiljaa allekirjoittava kansalaisen.

Systeemin eheys, ryhmän puhtausajatukset, kritiikin yläpuolella olevat mielikuvat ja kritiikkiimmuniteetti ovat pelottavia fasistisia rakennupalikoita manipulaationa. Fasismi on asennemalli ja vasta järjestelmänä absoluuttinen diktatuuri, jossa ihmisten ajatuksien rajaaminen ja muokkaaminen on organisoitua. Utopian toivossa dystopia sallitaan – ja poikkeuslait asetetaan voimaan yleisiä demokraattisia periaatteita vastaan – jopa demokratian puolustamiseksi. Sokrates ei hyväksynyt mitään tällaista aasinsiltaa keinojen pyhittämiseksi tarkoituksen varjolla.

Jos kulttuurimme fasistisia tendenssejä ja poliitikkojen salailumentaliteetin antidemokraattista toimintaa ei haluta nähdä, voidaan liukua kriisitilanteessa absoluuttiseen fasismiin.

Moni suomalainen ei usko, että valtion ja poliitikkojen toiminta on enää ideologista. Tämä on sosiologisesti ja sokraattisesti ajateltuna mahdoton tilanne. Kaikki valinnat perustuvat valitsijan ihmiskuvaan ja ihmiskuvaan tarvitaan aina maailmankuva sekä ideologia.
Linkolan ajatukset perustuvat selkeille laskelmille teollisen systeemimme seuraamuksista planeetalle ja resurssien tuhoamiselle. Kukaan ei sitä kiistä. Mutta Linkolan keinot pelottavat jo puheena, ei maapallon ekokatastrofi. Moralismia?

On sokeutta väittää fasismia olevan vain absoluuttisen puolueen ja järjestelmän ilmentymänä. On monia fasismin sävyjä, jotka voivat yhdessä luoda lopulta absoluuttisen fasismin. Kapitalismi on yksi fasismin äideistä omaten samoja periaatteita. Fasistiset keinot ovat tehokkaita, siksi niihin turvaudutaan.


Reaalifasismin juuret

Fasismi ei toki nouse tyhjästä. Se on geeneissämme, olemme laumaeläimiä. Tarkkailemme esi-isiemme mukaan hierarkkista valta-asemaamme ja mahdollisuuksiamme suhteessa muihin. Humanismin voi kuitenkin nähdä hyvin inhimillisenä pyrkimyksenä rajottaa raadollista kutsumustamme mitellä voimiamme ja halveksia heikkoutta.

Fasismi ei pohjimmiltaan ole vain historiallinen aatesuuntaus vaan asenne, psykoottinen samaistumiskyvyn rajautuminen, sosiaalisen pelon hallintaa arkaaisilla keinoilla. Vaistojen ohjaamista yksioikoisen heimoajattelun ja voimantunnon toteutumiseksi. Heimon uskomusten ja rituaalien tärkein funktio on ollut ohjata yksilön taantumistaipumukset ja aggressiosuuntautuminen heimon hyväksi, ilman mitään pohdintaa.

Heimo on ensimmäinen brändi, ”me” brändiajattelun tuotteena.

Brändiajattelu varmuuden ja turvallisuuden symboliikkana ei ole niin modernia kuin luulemme. Uskomukset ja mustavalkoinen leimaaminen ovat aina aivojemme ehdollistumisprosessin tuote. Yhtenevä sosiaalinen tulkinta luo järjestystä, yhteinen uhka yhtenäistä voimaa - ja poikkeava mielipide ja dialogi taas edustavat kaaosta heimoajattelun fasistisessa hahmotusmallissa.

Naapuriheimon tappaminen ja syöminen on arkkityyppinen ja antropologinen ilmiö esi-isiemme historiasta ja perinnöstämme miljoonan vuoden ajalta. Vihollisen käyttäminen ruuaksi on voimanhankintaa. Muuta psykologista mekanismia ei fasismillekaan tarvita eikä ihmisen aivojen toimintatapa biologisessakaan mielessä ole muuttunut 60 000 tuhanteen vuoteen joten kannibalismi ja kaikenlaisen toiseuden manipuloiminen rauhan vertauskuvana ei ole vain viittaus menneeseen, johonkin ohitettuun vaiheeseen. ”Kristuksen ruumis, sinun edestäsi annettu.”

Absoluuttinen fasismi on poliittisena ilmiönä hirvittävä mutta se ei poista sitä seikkaa, että länsimainen kulttuuri on aina nojautunut fastistisiin ratkaisuihin. Linkolan itsetuhoisaksi ilmiöksi analysoima kaupallinen reaalifasismi, globalisaatio, on osa kapitalistista piilofasismia, arkipäiväistä arvofasismia, kulttuurifasismia, systeemin ylemmyyttä yksilöä kohtaan. Voima, tehokkuus ja varmuus ovat sen pyhä kolmiyhteinen jalusta myös yksilön henkilökohtaisessa elämässä huolettomana kuluttajana.

Suomella on myös yhä raskas taakka absoluuttisesta, poliittisesta fasismista. Sisällissodan teloitukset olivat Euroopan sisällissodista verisin jälkipyykki, keskistysleirit olivat natsi-Saksan ”leirikoulutuksen” inspiraationa ja esikuvina, natsi-Saksan sodan aloittamisen mahdollistanut sukellusvenearmadan insinöörien suomalainen koulutus ja kehitystyö vastoin Versaillesin rauhansopimusta sekä surullinen inkeriläisten palautus Neuvostoliittoon. Joten jo perinteiden valossa ei olisi mitään syytä vaijenta keskustelua uusista kylmistä tuulista, joiden varassa jo kellumme taktisesti nopeasti muuttuvassa maailmanpolitiikassa. Hävettävää on mutta unohdettavaa ei saisi olla laisinkaan.


Mielialaraportit kansakunnan hyvästä

Natsi-Saksan arkistojen uuden selvityksen myötä on käynyt selville media-aikakautemme alkua selventäviä asioita. Saksalaiset mielialaraportit aloittivat markkinointitutkimuksen pohjattoman Pandoran lippaan. Kansalle sitä mitä kansa haluaa, tyytyväisyys massojen hallintana. Markkinoitava ideologia oli syntynyt roomalaisten leipää ja sirkushuvia-periaatteen pohjalta. Poliittisen, ajatuyksiin vaikuttavan brändin korkein tavoite olisi siis luoda itsensä tarpeelliseksi, luoda erityistarve kuluttajalle ja kannattajalle, mitä ilman yksilö kokee olevansa eksynyt ja yksin.

Hitlerin erillinen demonisoiminen mielipuoleksi ja myyttiseksi hahmoksi on vaarallista, se on historian tulkinnan sokeutta. Kaikki halusivat inflaatio-Saksassa ihmeen, jatkuvan kasvun, poistaa työttömyyden ja laajentaa Saksaa. Pankkiirit halusivat samaa. Kymmenet saksalaiset ja kansainväliset suurpankkiirit sekä mm George Bushin isoisä olivat lainaamassa Hitlerille huikeita rahasummia aseteollisuuden kasvattamiseksi. Pankkiirin tehtävä on saada kapitalismi toimimaan, raha kasvamaan, tehokkain ideologia kelpaa kunakin aikakautena.

Saksa sommiteltiin uudeksi, inflaatio pysäytettiin. Harkittu ihme.
Rahalla oli taas arvo, hinnalla millä hyvänsä. Pankkiirit saivat lupauksia öljylähteistä. Historia toistaa itseään - jatkuvan kasvun vapahtaja saa kunniaa. Luovutaan vain ihmisarvosta, koska sillä ei ole tekemistä uuden vapauden kanssa.
Kapitalistinen logiikka loi meille uuden absoluuttisen fasismin, teollisen heimosotavietin toteuttamisen, toisen maailmansodan. Hitlerin ajatusmaailmalla ei ollut väliä, kun hän tarjosi hallitut puitteet markkinavoimille.

Absurdiin fasismiin kuuluu myös meidän aikakautemme faktoja, että Bush senior rahoitti Saddamin ja Osama Bin Ladenin toimintaa, kun he vielä olivat ”hyviä terroristeja”. Korrektia on kuitenkin sanoa että terrorismi on nimenomaan ulkoinen uhka. Suomenkin täytyy siis taistella terrorismia vastaan, ehdottomasti ja kritiikittömästi? Mieletön maailmanhistoria.


Fasistinen estetiikka

Kilpailun äärimmäinen kapitalistinen estetiikka on valitettavasti hyvin lähellä fasistista ihmiskuvaa. Fasismin uusiutuvana ilmiönä mahdollistaa aikakäsitys, joka näkee huomisen irrallisena ihmiskunnan historiasta, riippumattomana menneisyydestä. Ihmisten nykyinen sokea tieteisusko ja elintason pakkomielle takaavat poliittisessa kulttuurikehityksessämme siksi totaalifasismin olevan jatkuva uhka, todellinen uhka länsimaisen historian kehitykselle.

Kun kulttuuri määritellään sen perusteella, kuinka hyvin se tuottaa, on kulttuuri umpikujassa. Tehokkuusajattelu on fasismin perusideologia. Muoto ennen sisällön sielua.

Pääsiäissaarten asukkaiden kohtalo voi olla meidän kohtalomme. Nämä esi-isiään kunnioittavat ja ennen kaikkea pelkäävät heimot rakensivat yhä suurempia kivitoteemikuvia esi-isistään, kunnes jättivät viljelemättä ja syömättä. Kulttuurin umpikuja on inhimillisten tarpeiden unohtamista annettujen arvojen ja tehtävien totettamisen takia. Ihmiset ovat silloin valtiota varten. Rakennuspalikoita.

Kansalaisten määritteleminen hyödyn kautta on maanista humanismin pilkkaa. Sitä voi kutsua fasistiseksi estetiikaksi. Siellä, missä ei ole humanismia, on fasismia, todellisuuden määrittelyä ja jaottelua yksioikoisen laskelmallisuuden kautta.
Ja kun firmojen sponsoroinnista kamppailevat taiteilijatkin ovat oppineet ”järkevän itsekriittisesti”, ideologisesti määrittelemään itsensä hyödyn kautta, voimme miettiä, onko absoluuttisella fasismilla suurta matkaa nykykulttuuriimme ja politiikkaamme?

Mistä alkaisimme kapitalistisen estetiikan purkamisen? Van Gogh leikkasi korvansa. Van Goghin taulut ovat maailman kalleimpia esineitä. Analogia, jota tässä haen? Merkityksellinen hyöty/suhde jälkipolville? Kapitalistisessa mielessä on. Van Gogh on korvaamaton, tuskainen, mystinen, uniikki, jumalallinen nero. Arvoaan uhrina nostava, uskonnollisen hahmon taiteellinen ruumiillistuma, brändinä vakuuttava arkkityyppi. Reliikkiajattelu elää vieläkin keskiaikaisen pyhimysjäännöskulttuurin korvaamattomana jatkumona.

Minulle ehdotettiin kerran vakavasti erään suomalaisen taiteilijan taulujen välitöntä hankkimista. Sisäpiirin tieto oli, että taiteilija oli kuolemassa syöpään, eivätkä kaikki sitä vielä tienneet. Tieto on rahaa. Ja elämän määrittää kuolema. Hyötylogiikalle ei ole sisäisiä arvoja, vain suhdannearvoja.


Mediafasismi

Yhtenäinen kansa ajattelee yhtenäisesti ja tunnustaa yhteisiä symboleja. Yhtenäisellä kansalla onkin yhtenäinen vihollinen. ”Se on sinun naapurissasi. Syöpäläinen. Luuseri. Energiahävikki. Rotta”.
Onko mainos natsien tietoisku vai uusi mainos, kenties Yleisradion mainos?

Kun muoto määrää sisällön, sallitaan retoriikka, jolla ihmisille ajetaan ajattelumalleja, joissa mielikuvien sisäinen logiikka on täysin ehdollistamisen lainalaisuuksiin nojautumista. Se ei ole viatonta keinokikkailua vaan kulttuurisen estetiikan muovaamista.

Mainonta ei ole muuttunut sitten natsi-Saksan elokuvien ja tietoiskujen jälkeen. Olympialaisten ”aatteellinen dokumenttifilmi” ”Tahdon riemuvoitto” on aivan täsmälleen rinnasteinen niin muodoltaan kuin sisällöltään nykyiselle mainonnalle.

Palataan ihan muutama tovi ajassa taaksepäin. Televisio on keksitty ja on vain valtion tiedotuskanavana. Kansaa pitää valistaa ja viihdyttää. Vaikka juutalaisia mainostettiin natsien tietoiskuissa saastaisina, silti heidän hiuksistaan tehtiin villapaitoja ja ihostaan lampunvarjostimia kansalaisille niitä halvalla ostettavaksi. Tämä groteski ja todellinen kuva ei ole kaukana meistä. Hyöty implikoi sosiologisesti elämän tarkoitusta, elämänvoimaa. Kyllähän ne lapset siellä tehtaassa haluavat olla töissä.

Fasistinen estetiikka vetoaa aina äärimmäisen vastakohdan kautta. Kuinka moni mainos vetoaakaan katsojan häpeällisiin tuntemuksiin? Nokian strateginen osasto ei ole lainkaan pahoillaan kateellisista koululaisista, jotka määrittelevät ystäviksi kelpaavia kännykkämallin mukaan. Mainokset pitäisi kieltää alle 18-vuotiailta, ei elokuvia, jotka käsittelevät vain ihmisten kohtaloita. Mainokset eivät keskity tuotteisiin vaan ovat aatteellisia dokumenttifilmejä latautuneesta hyvästä ja pahasta.

Nokian mainontakin luo etupäässä esimerkillisen puhtaan kuvan maailmasta, jossa on vain ”kauniita” mekkivaatteisiin pukeutuneita ihmisiä, jotka hymyilevat kuin taivaallisen huumeen piristäminä tyytyväisyyden ilosanomaa, kuin suoraan Mooren ”Utopia”-teoksesta. Nokia myy aina myös samalla tyytymättömyyttä, riittämättömyyden tunnetta mainoksen taivaallisen näkymän, ikonostaasin edessä.

Mainonta luo sekä esteettistä maailmankuvaa että ”oikealla tavalla tarvitsevaa” ihmiskuvaa ja luo käänteisesti katsojalle itsekritiikkiä ja riittämättömyyttä brandionnellisuuden luoman jännitteen takia. Yli-ihmiset liikkuvat ideaalimaailmassa, josta voi toki ostaa oman ihmeellisen palan tuotteena.
Nokiakin myy tyytyväisyyttä muodikkaasti välillä omia kaavojaan rikkoen. Nokian mainoskampanjassa 2004 kaksimieliset ”miespojan” ajatukset levitettiin mainoskampanjalla ympäri maailman. "Täällä Lisa ja Mona vonkasivat multa lisää". Connecting dirty people. Brändi säilyy puhtaana yhä mielikuvien jonglöörauksella.

"Hyväksy minut, tarvitse minua, niin sinut hyväksytään". Nokia teki kauneimmat kännykän kuoret ja muodot, vaikka johti Britannian laitevikatilastoja vuosikausia. Kunhan imago on puhdas, kaikki on puhdasta.

Voiko sodan myydä kansalle? Me tiedämme, että voi.
Eikä siihen tarvittu edes vuosisadan alun lama-aikaa.


Pyhän itseisarvo

Mielikuvan/brändin koskemattomuus ja ehdottomuus on tärkein ase myös poliittisessa mielikuvasodassa, kun poliittinen keskustelu on syrjäytetty. Vaikka kotoisat sosiaalidemokraattimme ovatkin oikeistolaisia, ei ole mitään syytä muuttaa hyvää brändinimeä. Suomalaisen politiikan toistuva erityispiirre on tsaarinajan jäykkä keskustelukielto. Paasikiven "tosiasioiden myöntämisen" politiikka on ollut yksinkertaistettuna ja väärinkäytettynä maksiimina irvokas periaate kaskustelun tappajana.

Suomi ei ole Ranska, täällä laajat katumielenosoitukset kansan suorana äänivaltana eivät tulisi mieleenkään järkevälle ja hyvälle kansalaiselle. Vielä.

Kansalaisten on uskottava Jumalan ja poliitikojen ”hyvään tahtoon”, poliittinen vaihtoehtokeskustelu on lähellä jumalanpilkkaa.
Hitlerin valtaannousun mahdollisti lopulta piispojen lanseeraama käsite ”välttämätön paha”. Piispat hillitsivät nuorten pappien kommentointia ja seurakuntalaisia vetoamalla absoluuttisen fasismin nousun olevan Jumalan sallima historian vaihe.

Yleisradio on esimerkillinen poliittinen koneisto Kekkosen ajalta, yhä niin paperilla kuin käytännössä: A-piste-ohjelma on nyt lakkautettavana ja nimenomaan vain poliittisen eheyden ja puhumattomuuden kulttuurin takia. Nelosen keskusteluohjelma Palaneen käry lakkautettiin muutama vuosi sitten välittömästi, kun jetset-poliitikon pimeä puoli paljastettiin yleisölle. Keisarin pilkasta tulee kiveä niskaan, valta pitää puolensa, ajan tuulista välittämättä.

Fasistinen tiedon kontrolli edellyttää demokraattisen, avoimen tiedon ja arvioimisen estämistä. Ylipäällikkömme unohti kertoa syksyllä 2005 julkisesti "etukäteen", että suomalaisia sotilaita on jo NATO:n sotilasleireillä ja että kaikki paperit on jo allekirjoitettu suomalaisten sotilaiden osallistumisesta NATO:n alaisiin "tarpeellisiin" sotilasoperaatioihin. Tämä unohdus olisi monissa maissa nostattanut hirvittävän poliittisen myrskyn - mutta ei Suomessa.

Tiedon kontrolli murskaa demokraattisen avoimen toiminnan mallin. Tottelevaisuus on näin tärkein hyve kunnon kansalaiselle. Näin me uskomme jos pidämme vallan erillisenä eliittitoimintona. Kukaan ei sekoittaisi selkeitä kuvioita ylhäältä alaspäin, joita meille suodatetaan. Suomen Enron, Sonera, suojautui konkurssilta osakkeenomistapoliitikkojen ryhtyessä suurfirman sosiaalitädeiksi. 4 miljardis euroa kansalaisten rahoja käytettiin jotta "varman" osakeyhtiön julkkisomistajat itsetuntoineen eivät menettäisi rahojaan Suomen historian mielipuolisimmassa teknohypen romahduksessa.


Pelon voima

Jos pidämme fasistisia ilmiöitä vain poliittisina liikkeinä ja ideologisina idiotismeina, siis historiallisesti taakse jääneinä kapeina ilmiöinä, emme ole lukeneet historian toistuvaa läksyä silmät auki. Mussolini, joka oli kilpaileva keisariehdokas fasistiselle EU:lle, sanoi: "Puolueemme on korporaatio ja valtiotamme ohjaa suurkorporaation suuret ajatukset."

Hitler kutsui kansaa jalon uhrautuvaksi kansaksi. "Total krieg", vaihtoehdoton ja rajaton elintilan ja resurssien kasvu. Väistämätön laajentuminen, kiistämätön politiikka, rajut keinot suuremman hyvän puolesta. Sota politiikan jatkeena. Politiikka sodan jatkeena.

Reality TV-sarjat hellivät ja teroittavat heimovaistojamme näinä epävarmuuden aikoina, antavat herkullista draamaa ja sadistisia suupaloja selviytymisestä ja keinottelusta. Suomi sai 17-vuotta sitten maanlaajuisen realitynäytelmän, joka jatkuu yhä. Uusitumiskäskyn. Laman. Itsekurin. Häpeän. Pysähtymisen ja itsensä ruoskimisen armolahjan.
 
Viinanen sai vuonna 1989 Göebbels-tyyliin syyttää kansalaisia tuhlaamisesta vaikka venäläisille oli luovutettu tavaraa velaksi ministereiden toimesta. Taloutta oli makuutettu itään päin pelokkaan Koivisto-politiikan takia asiantuntijoita kuulematta ja rahaa myyty kansalle Holkerin ilosanoman duurisävelmillä.

Lamaromahduksen aikana Ruotsissa ei otettu fasistisia otteita voimaan pankkimaailmassa vaan yrityksiä ja ihmisiä ymmärrettiin yhteisen ja humaanin vastuunkantamisen kautta. Meillä päästettiin pedot kentälle hyväksikäyttämään masokistista ja synnintuntoista kansanluonnettamme.

Kaikki velkainen kaapattiin Suomessa pankeille, mitä voitiin pakkolunastuksilla ja myytiin voittokertoimilla. Se ei ollut välttämättömyys vaan humanismin kieltävä maailmankuva. Laman hyväksikäyttöä, joka jatkuu yhä työtätekevien palkkatasoissa ja alhaisena eurooppalaisena elintasona lukemattomin tavoin. Me popsimme eniten depressiolääkkeitä Euroopassa. Looginen historia seuraamuksineen.

Puhdistamisen tematiikka on ollut aina suuri ideologinen tekijä fasismin historiassa. Räikeimpänä esimerkkinä on ”kirkkokaupunki”, joka oli Calvinin Platoninen ilmestys. Projekti aloitettiin pirteästi hukuttamalla parisataa huoraa Geneven jokeen. Kansa hurrasi. Vaikea nähdä, kuka oli Hitlerin esikuva puhdistajana. Sittemmin eurooppalaiset kyllästyivät kalvinisteihin ja arvatkaa minne heidät karkoitettiin? Meren yli. Amerikkaan.

Valtaosa uskonnollisista ilmiöistä Amerikassa on kalvinistisesti siitettyä. Menestys oli Calvinin mukaan suora merkki Jumalan siunauksesta. Luuserit olivat siis jo maan päällä tuomittu helvettiin tai amerikkalaisittain, slummiin, ilman terveydenhuoltoa. Koska se on oma vika, jos ei menesty. Jumala auttaa vain niitä, jotka ovat korkeimman avun arvoisia.

1996 tehtiin pieni tutkimus Helsinkiläisten ala-asteikäisten joukossa: mikä on pahin haukkumasana. Ilkeitä kielikuvia löytyi mutta pahin olikin: ”luuseri”. Selkeä arvolataus: häviäjä. Voimaton. Väritön.
Kuka selviää? Kuka saa elämälleen tilaa? Kuka toteuttaa haaveensa? Kuka saa korottaa palkkaansa 7000 euroon kuukaudessa? Minkä ikäinen kelpaa meille työhön imagomme mukaisesti? Kuka saa hammashoitoa? Haisetko sinä? Elätkö sinä halvasti? Kuinka sinä voit saada ystäviä tuollaisilla vaatteilla? Kuka voi kelvata ilman ylityötä? Oletko tarpeeksi eroottinen? Meitä pommitetaan jatkuvasti arvottommuuden ja pelon kauhukuvilla.

Mutta ideologioiden koominen vääntely sarjakuvissa tai toivottomuuden paljastaminen seminaareissa ei ole kulttuurivihamielisyyttä vaan kulttuurin sensuroiminen on kulttuurivihamielisyyttä, pelon kulttuuria. Fasismia on vaihtoehtojen kieltäminen kansalaisilta ja siten kansalaisten valintamahdollisuuksien poliittinen ja systemaattinen kieltäminen. Fasismia on valtakunnallisen mediakeskittymän aiheuttama tietojen panttaaminen ja verbaalinen leimaaminen, ihmisten älyllinen väheksyminen.


Kysymys on retoriikasta

Suomen Ev.Lut. kirkossakin on kapitalistinen säätyjako, joka pidetään retoristen valheiden voimalla pystyssä: Akavan palkkatasoja nauttivat ja asuntoetujen käyttäjät puhuvat Kristuksen työstä ja yhden ruumiin seurakuntayhteisöstä kun samaan aikaan diakonit raatavat vaativan raastavaa työtä puolta pienemmällä alipalkalla. Kirkko on ollut valtiolle aina teoreettisesti esimerkillinen instituutio: ”Retoriikka pelastaa”. ”Mitä etäämpänä, sitä voimakkaampana”. ”Usko ainoastaan”.

Vuorisaarnaa ja tasa-arvoa saa saarnata, mutta siihen ei pidä uskoa. Kapitalistinen arvoasetelma sitoo kirkkoa yhteiskuntarauhaa ylläpitäväksi elementiksi. Paavalilainen yhteisomistus on romanttinen moottori miljoonille saarnoille mutta käytäntöön sitä ei saa toteuttaa. Saa antaa toivoa mutta ei turhaa luuloa. Ideologia on välttämätön vallan väline.

Citizen Kane-elokuva on kuvaelma miehestä, joka ottaa oman paikan maailmassa mutta ei omassa elämässään. Hinnalla millä hyvänsä. Mies, jonka elämä on oltava suurempaa kuin kaikki muu. Mies, joka haluaa vertailukohdaksi ja kaiken yläpuolelle.

Kekkosen tsaarimainen, ”suora” hallintotapa ei poikennut despoottien hallintatavasta. Olemme diktatuurin lapsia, diktatuurin, jota ei vieläkään tunnusteta kulttuuriamme vammauttavana, ehkä hieman tunnustellaan mutta ei ymmärretä, ettei meillä ollutkaan todellista demokratiaa. Kekkosen valta oli ehdotonta, Total richtlinien, ilman Kekkosta emme lopulta voineet kuvitella selviävämme.
Totuudesta ei tarvitse puhua. Koska on tärkeämpiä asioita. Nykyinen presidenttimme on ilmoittanut useampaan otteeseen, ettei Kekkosen aikaa pidä tonkia. Ettei tule paha mieli.

Se oli kai ihmeellistä aikaa. Maan petturit olivat korkeimpia virkamiehiä ja vieraan vallan vakoilijoita. Kun oli vain yksi totuus vahvemman varjossa. Kuten on ollut myös EU:hun liittymisestä ja euron käyttöönotosta. Ilman vaihtoehtoja. Kuinkahan moni kauhistui, kun ruotsin kruunu vahvistui sen pysyessä pois eurodollarin haaremista?

Troijan hevonen ei ole satu. Se on uskon lahja. Natoon ei missään nimessä ole päätetty mennä, mutta armeija käyttää satoja miljoonia aseistuksen yhtenäistämiseen. Troijan Helena oli niin kaunis, niin ihana, että tuhannet sotilaat uhrautuivat yhden miehen himon takia.

Lipponen luopui demokraattisesta eurooppalaisesta perinteestä sillä hetkellä, kun Suomi hylkäsi YK:n päätökset ja siunasi USA:n hyökkäysretken öljylähteiden luvattuun maahan. Hitlerkin sai eurooppalaisilta pankkiireilta lainan, koska lupasi hyökätä Mustan meren öljykentille. Motiivit olivat Lipposella ja Hitlerillä aivan sama: reaalipoliittiset perusteet ohittivat demokraattisen rauhan ja sopimusten ajatukset.

Lipposen loistokkaasti ylläpitämä Kekkoskulttuuri toimi pitkään peloketehonsa ansiosta. Kova karju riittää tekemään suomalaisten turvallisuudentunteen poliittisesti taatuksi. Naispoliitikkojen lahtaaminen on ollut ilmiönä ultrapatriarkaalista ja silti kansa ei ole reagoinut vahvasti, vaikka Alho ja Jäätteenmäki teurastettiin ennennäkemättömän aggressivisella tavalla, mitä ei ole sovellettu miespoliitikkoihin.


Muutoksen kauhu

Mihin mielettömyyteen yhteiskunta-ajattelumme on toistuvasti ajettu poliittisessa keskustelussa ”välttämättömyyksien” kautta? Miksi mielenosoitusten on oltava rauhallisia päiväpiknikkejä? Voimmeko olla edes kateellisia ranskalaisille onnellisesti hymyileville mielenosoittajille, jotka näyttävät mistä kana pissii, kun kansan tahtoa vastaan toimitaan poliittisesti?

Äiti-presidenttimme on antanut hahmona kansalaisille toki riittävyyden ja turvallisuuden tunteen mutta hänkin tukee auktoriteettina yhä vain suomettumisen ilmiötä; poliittisen vallan vastustaminen ei ole kunnon kansalaisen hommaa. Kapinalliset leimataan hylkiöiksi ja alfapoliitikkojen aggressiivinen ja aiheeton vallankäyttö saa meidät tuntemaan kutittavaa turvallisuuden tunnetta. Joku vahva hoitaa homman kotiin.

Olemme jo turvallisesti unohtaneet kansallista luonnettamme traumatisoivan taustan, sen kuinka meistä tuli eurooppalaisia ja kristittyjä. Kansankirkkomme edeltäjä paistoi tietäjiämme, tuhosi esi-isiemme uskonnolliset uhrilehdot ja kiristi metsästys- ja kalastusluvilla kaikki kastattamaan lapsensa pois perkeleestä, Ukkosenjumalan lapseudesta. Olemme kirkkojen helvettikuvilla ja kadotuksen pelolla kyllästettyjä jälkeläisiä, ilman kulttuurista muistia, ilman juuria, sotilashurrien karjalaumaa. Miekalla liitetty ja miekalla hyväksytty 30-vuotisessa sodassa.

Kirkko on Suomessakin aina valinnut puolensa ylläpitäessään uutta uhrikulttuuria. Köyhiä on siunattu autuaiksi ja onnellisiksi kuten Kaurismäen pateettisimmissa elokuvissa. Köyhyydestä ei tehdä liian suurta numeroa vaan romantisoitu kuva tyynnyttää yleisen mielipiteen kauniisti. Suomalaisen kirkon poliittista fasisismin perinnettäkään ei voi unohtaa. Kirkon asenteella oli merkitystä valkoisen terrorin aikana. Jos kirkko olisi tuominnut ankaraksi synniksi verisen teloittamisinnon, olisi Mannerheim todennäköisesti vetänyt vapaan teloitusluvan pois valkoisilta joukoilta. Kirkko ei ole instituutiona pyytänyt tätä anteeksi.

Jeesuksen värikäs uhrikuolema on ollut sotilaspappiemme mieliaiheita kuten se nyt on Irakin sodan systeemissä. Sodan aikana lähes kaikki Suomen armeijan propagandajaoston miehet olivatkin pappeja. Fasistinen armeijasimputus sallittiin itsenäisessä Suomessa yli kahdeksankymmentä vuotta – kirkon sotilaspappien siunauksella. Kaverini sai epilepsian armeijassa koska miehen voimista piti ottaa mittaa ohjesäännöistä ja inhimillisyydestä välittämättä. Olemmeko me pohjimmiltaan demokraattinen kulttuuri?


Kysymys on eliitistä

Tuetuin taidemuoto kertoo jotakin valtion henkisestä tilasta. Pompöösi ooppera on usein ollut eurooppalaisten despoottien ihannekulttuuria konservatiivisena voimana.

Mahtipontinen ooppera edustaa jotakin mentaalisesti elämää suurempaa, jopa siinä määrin, että kapitalistinen näkemys taiteesta ohitetaan kulttuuripolitiikassamme: vaikka rock-musiikki olisi selkeästi taloudellisesti huikein kulttuurin vientimuoto tuotantoyhtiöille, niin rock- ja muu pop-musiikki saa vain säälittäviä tukiropoja, oli se harrastetuin ja halutuin taidemuoto alle 30-vuotiaiden joukossa tai ei.

Taiteen rahoittamisessa ei olekaan kysymys kulttuurin rikastamisessa tai uusiutumisessa vaan mentaalisessa hallitsemisessa. Taidekulttuuri on suoraa valtapolitiikkaa. Kansalaiset eivät osaa vaatia verorahoilleen vastinetta, koska kulttuuri on Tsaarin ajoista lähtien ollut virkamiesten kultaisen kirveen alla, propagandan tärkeä osa. Kansa on kasvatettava hyvin nöyräksi ja ilmaisemattomaksi.
Ooppera saa Suomessa yli kaksinkertaisen määrän tukea kuin tuhdisti tuetut kaupunginteatterit: 70 miljoonaa euroa per vuosi. Multimediataide ja kaikki harrastajateatterit saavat kaikilta tahoilta  yhteensä ehkä sadasosan siitä mitä ooppera saa.

Kulttuurimme tukeutuu eliitin mielikuvien mukaiseen tulostyytyväisyyteen. Yleisradiossakin tämä on totta mutta taas paradoksaalisesti. Laatu ei enää merkitse mitään ohjelmien sisällölle, katsoja- ja kuuntelijalukuja kalastetaan kuvitellen Yleisradion olevan muka jokin Nokiaan verrattava laskennallinen yhtiö. ”Tulosvastuussa” määrä korvaa laadun, aina.

Rakenteellinen fasismi, resurssien hyväksikäyttö, velaksi eläminen ajaa inflaatiota kasvuun ja on siten kaoottisena voimana absoluuttisen fasismin muheva maaperä. Eläkeikä lähestyy nyt niille, jotka eivät ole eläkettään veroillaan ansainneet. Julkinen vitsihän on se, että kaikki nyt eläkkeelle pomppaavat ovat muiden elätettävinä, ei eläkerahasto pyöri heidän itsensä maksamana kuin osittain. He siirsivät lapsilleen maksettavaksi 70- ja 80-luvun kevyen verotuksen, meille, jotka jäämme työtä tekemään.

Siksi verot nousevat ja nousevat, koska suuri ikäluokka on kusettanut jälkeläisiään. Laskentatapoja on monia mutta muutaman vuoden päästä työtätekevän palkasta maksetaan vähintään 15 prosenttia veroja ekstraa sen takia, koska edellinen sukupolvi oivalsi ”jakaa vastuuta” jälkeläisilleen. Koska uskottiin jatkuvaan kasvuun ilman vastuuta.


Psykoottinen voima

Amerikan Yhdysvallat on monen vihan ja halveksunnan kohteena, sehän on selvä, mutta käsitämmekö todella, että kyseinen yhteiskunta on ohittanut perustuslain noudattamisen poikkeuslailla aivan kuten fasistit 70-vuotta sitten? Sotilaallisen operaation aloitus ilman perustuslain määräämää sodanjulistusta ja sotavankeja ties missä, ties kuinka paljon. Fasismi on tehokasta ilman selityksiä sillä tehokkuus ja voima ovat fasistien suurimmat haaveet. Ilman esteitä. USA on sekaantunut asein ja rahalla 75:n konfliktiin eri maiden sisäpolitiikassa sadan vuoden aikana.

Fasismi nousee paradoksaalisimpana ilmiönä valitettavasti Israelin aikaisemmassa poliitiikassa. Ne, joita vainottiin, vainosivat, ja ne, joita halveksittiin, halveksivat. Israelin hallitus on käyttänyt täsmälleen samoja fasistisia keinoja palestiinalaisiin kuin mitä heidän isoisänsä joutuivat traumaattisesti kokemaan. Eristämistä ghettoihin, kansalaisoikeuksien halveksimista, maan varastamista, iskujoukkoja siviilien keskellä.

Psykodynaamisesti tämä toistopakko on häväistyn psykoosia, samaistumista raiskaajaan. Voimaton haluaa voimaa ja tietysti selkein voiman esikuva häpäistylle on häpäisijä itse. Siksi Israel on pystynyt täydellisesti omimaan fasistisen sotilaskulttuurin kauhun elementit ja ylemmyyden identiteetin kansakuntana.

Samoin saksalainen lasten häpäisykulttuuri heijastui suoraan keskitysleireille. Keskitysleireillä luotiin psykodynaaminen toisto perhehelvetistä, ilmiö pelastumisen mahdollisuudesta. Kaikki ei-saksalainen olisi voitu ampua kaatopaikoille ja kaasuttaa vaunuihin ilman vaivalloisia rahtauksia. ”Leiriteatteri” oli osa psyykkisen dynamiikan teatteria: halveksittuja on nöyryytettävä, kärsivien on tehtävä osansa.

"Jonkun muun on kärsittävä". Saksalainen lasten häpäisykulttuuri heijastui suoraan keskitysleireille. Mm. Alice Miller haastatteli natsien lapsia saksalaisten kotiväkivallan räikeästä historiasta.


Kafkan unessa

Roomaa voi pitää ensimmäisenä fasistisena tehokulttuurina, globalisaation esikuvana. Brändinä sivistynyt pakkorauha, uhan neutralisoiminen sotilaallisesti ja kaupallisesti. Roomalaiset keksivät ideologisen valloitussodan rauhaa turvaavana, Pax Romanana. Germaanit uhkasivat Roomaa, vaikka eivät sitä itse vielä tienneetkään.

Rooma tuhoutui kun keisarit halusivat yhdenmukaistaa kaiken valtakunnassaan. Ja mikä oli viimeinen ase tälle monokulttuurin ensimmäiselle totaaliselle eetokselle? Kristinuskon versio valtionuskontona. Köyhiä ymmärtävä jumaluus, joka samalla vaati tottelevaisuutta valtiovallalle. Kristus Pantokrator, maailmankaikkeuden keisari, tyly machojeesus. Sosiaaliantropologit sanovat, että uskonto on valtarakenteiden ja totelevaisuuden systeemin heijastumaa. Jeesusta ei saanut enää esittää kuvissa nuorena, hymyilevänä lammaspaimenena. Nyt muotia on kärsivä, passiivinen Jeesus.

Kafkalla oli yksi ainoa toistuva painajainen virastosta, joka on yksi ja ainoa Euroopan virasto. Kafka oli tästä niin kauhuissaan, että halusi lopulta Oikeusjuttu-kirjan poltettavan ilman julkaisua.
Kafka katsoi eurooppalaista tulevaisuutta ja ennusti EU:n toteutumisen, paremmin kuin kukaan filosofi. Kafkan mukaan virkamiesten ainoa toive on epädemokraattisesti keskitetty valta ja häiriötön sääntely. Ja että se toteutuu, koska se ei voi olla toteutumatta. Me olemme Kafkan perillisiä.

Olemme yhä Kafkan unessa. Goethe teki aikakautemme kafkamaista optimismia kuvaavan ratkaisunsa 1900-luvun ydintarinan, Faust-tarinan, kanssa. Alkuperäisessä kansantarinassa Faust katoaa helvettiin kiljuen mutta Goethen kävi kirjoittajana sääli kaiken haluavaa tohtoria, joka oli tehnyt pirun kanssa sopimuksen. Niinpä tohtori saikin Jumalan armon, vaikka oli saanut pirun voiman eläessään. Goethe sääli fantasiassaan akateemista pikkufasistia, kuten USA ja Itä-Saksa säälivät lahjakkaita sotarikollisia, natseja ja palkkasivat heitä tiedemiehiksi ja sotilaskouluttajiksi Amerikan Yhdysvaltoihin. Kaiken voi saada ilman vastuuta?


Mieletön nykyhetki

Fasistiselle suorasukaisuudelle on tyypillistä unohtaa humanistinen, ehdoton ihmisarvo ja yksilöllinen ajattelu tehokkuuden nimissä. Kaikesta tehdään välineellistä, tiukasti mitattavaa ja kontrolloitavaa. Opiskeluajat kuriin! Aivotoiminta uraputkeen! Vain hyödyllinen on arvokasta. Hyötyrelativismia.
Hyväksymme arkipäivän reaalifasismin Linkolan halveksimalla tavalla. Hyväksymme fasismin päällämme, vaatteinamme, kaikkissa kulutushyödykkeissä. Aasiassa H&M:n tai NIKE:n käyttämillä tehtailla 14-vuotias tyttö tekee ehkä 14-tuntista työpäivää. Se on hänen osansa elämästä. Jotta tasapaino ei järkkyisi? Brasilian sokeriruokoteollisuuden orjuudelle ei voi mitään, koska sille ei tehdä mitään. Demokratian tarpeiden suojelemiseksi?
Hyväksymme lääketieteellisesti määriteltynä alipainoisten ihmisten esittelevän meille vaatteita. Estetiikkaa! Fantasiaa! Supermalleja! Kaikki käy kaupallisten mielikuvien galleriassa. Kaikki on meille myyty. Haluamme kaiken olevan kaupan ja mahdollista, meidän ulottuvillamme, edes mielikuvana. Ja yhä moni väittää, ettei markkinointi ole ideologiaa, ajattelua korvaavaa vaan elämän laadun takaamista, monimuotoisuutta, palveluyhteiskuntaa. Tahdon voitto.
Fasismi on jokapäiväistä elämää koulukiusatulle virnuilevan rehtorin edessä. Heikon valitus on vitsi. ”Älä ole avuton, laita hanttiin”.
70-luvun hyvinvointiyhteiskunnan halveksunnan oireita ilmentää kiehtovalla tavalla Suomen hoitotakuuilmiö ja kuitenkin samalla suoritettava paradoksaalinen ”kulujen rationaalinen vähentäminen”. Laki lupaa hoitotakuuta mutta köyhiltä kielletään lain suomat oikeudet, koska lain toteuttamista ei valvota rangaistuksilla, ellei köyhällä ole varaa palkata asianajajaa. Näin kafkamainen systeemi osoittaa olevansa sormusten herra, itse itsensä armahtaja, systeemi lain yläpuolella, ei-demokraattisen idean toteutus kaunissa kehyksessä.


Itsensäkieltämisen skitsofrenia

Katselin joskus televisiosta naistenlehtien suosiman käsikirjoittajan keskustelua toimittajan kanssa. Haastattelu alkoi. Käsikirjoittaja puhui haastattelussa olemuksensa kahdesta puolesta, järkevän "realistisesta" omaa kaupallista tuotantofirmaa pyörittävästä yrittäjäveronmaksajasta sekä sitten taiteilijaidentiteetistään, sanojen kanssa vastuuttomasta leikkivästä käsikirjoittajasta. Hän maalasi kirkkaan skitsofreenisen omakuvansa niin, että liikemiespuoli persoonasta on hänen "rahaa tuottava, järkevä ja hyödyllinen" puolensa. Ja se toinen puoli ei.
Taiteilijan toiminta oli määritelty adjektiivilla, joka oli hömppää tuottava hulivili. Ja taiteilijana toimiminen onkin hänen mukaansa "vain egonsa pönkittämistä". Kyynistä huumoria? Ei naurata.
Näin yhteiskuntakelpoisuudestaan huolestunut yrittäjätaiteilija kokee olevansa hyödyllinen vain silloin, kun on todistettavasti ja kiistattomasti tuottava ja laskelmoiva. Kulttuurin on siis oltava vain viihteellistä sontaa, jota tarvitaan lannoittamaan tuottavuutta. Realistinen taiteilijan identiteetti ilman visioita? Kun tiedostaa yleisen taiteilijoiden halveksunnan ja hyväksyy sen, voi toki liittyä samaan kuoroon pilkaten jopa omaa identiteettiään. Suomessa maksetaan vähiten käsikirjoittajille läntisen Euroopan vertailussa, joten kuinka kukaan voisikaan olla arvokas leikkimällä vain sanoilla, jos raha on kaiken mitta.
Tämä haastateltu oli mielestäni esimerkki postmodernisti harhautuneesta narsistista. Täydellisen rationaalisesta ihmiskuvasta, jossa haastaja, maailmankuvan ravistaja, taiteilija, onkin todellisuudessa hyödytön loinen, elämän epärationaalinen laitapuolen kulkija, joka vaarantaa nöyrän Nokialandian selkeän ihmiskuvan.
Voiko itseään mitätöivä taiteilija olla eettisesti suoraselkäinen? Olin todella järkyttynyt tästä markkinataiteilijasta, joka haluaa tiedostaa omaa hyödyttömyyttään vapaana ajattelijana ja sen sijaan korostaa kaupallista pätevyyttään markkinoiden arvomaailman kautta.
Yhteiskuntakelpoisuus ei kuitenkaan ole missään tapauksessa eettisen toiminnan ja ajattelun ehto, vaikka kaipaammekin hyväksyntää. Humanistinen taiteilija uskaltaa toteuttaa omaa näkökkulmaansa ylpeänä ja antaa yksilölliselle kokemukselle arvon.


Voima ja esteettömyys

Kapitalistisessa hyvässä ei ole mitään sinänsä hyvää, kuten ”luonto” vaan on aina se faustinen suurempi hyvä, menestyminen, pärjääminen, jossa hyvä on vain saavutettavissa, voitettavissa. Tämä kapitalistinen hyötysuhteen pakkomielle on aina sotkettu erheellisesti käsitteeseen ”luterilainen etiikka” – Lutherin rento elämästä nauttimisfilosofia ja epätäydellisen rakkauden ylistys ei voisi olla kauempana faustista tsemppifilosofiaa.
Fasistinen hyvinvoinnin maksimoimisen utopia tarvitsee aina dystopian, koska todellisuuden manipulaatio ei perustu globaaliseen balanssiin vaan hämäämiseen. Jätteiden kuskaaminen Intian slummialueille vähentää huomattavasti kehittyneiden länsimaiden saastetaakkaa. Kiitos Intian köyhien.
Globalisaatio perustuu rikkauteen ja köyhyteen ja nimenomaan niin, että köyhyyden ylläpitäminen tuottaa rikkautta. Globalisaation kannattajat ovat ymmärtäneet Marxin oivallukset tuotantotaloudesta mutta rajojen poistaminen tapahtuu vain virtuaalisesti. Rikkaat ja köyhät ovat maailmankansalaisia, mutta vain aidan eri puolilla.
Globalisaatio on vapaan markkinan laajentamista - ilman vastuuta. Se on köyhyyden kannibalismia, köyhyyden hyödyntämistä ja jokainen meistä niin suklaata kuin kenkiä myöten on osallisena riistokannibalismiin. Rakastamme halpoja tuotteita. Se on meidän etuoikeutemme näinä epävarmuuden aikoina, edes halpoja vaatteita. Omatunto ei ole muotia vaan ajatus, että kun kaikki ostavat halpoja tuotteita, minäkään en voi muuta kuin kellua. Valtiot voisivat kieltää firmojen kontrolloimattoman tehdasrakentelun ulkomaille mutta mikään ei saa estää globalisaation laajentumista.
Globaalinen kapitalismi nojautuu täydellisesti kiihtyvän ja lisääntyvän ”kaupan” kasvulle. Mitään muuta periaatetta ei ole kuin hyötyperiaate. Kasvun todellinen rajoittaminen luonnonsuojelun takia on hyvin mitätöntä, mitä olemme saaneet uutisista lukea.
Linkolan mukaan emme voi enää nojautua armon voimasta taaksepäin faustisten ratkaisujemme seuraamuksien takia: hänelle luterilainen ihmiskuva ei ole enää edes mahdollista kuin harhana. Linkolan visiossa olisi valittava fasismin muodoista hallittavampi ja pienempi paha rehelliseksi fasismiksi, vahinkojen minimoimiseksi, maapallon pelastamiseksi. Armon aika on ohi, kunnon kansalainen elintasokuluttajana on käsitteellinen harha. Kevyitä keinoja ei enää ole?
Linkolan ”rehellinen”, platonilainen asiantuntijafasismi ja totuusfasismi ovat hänen halunsa paljastaa ja lopettaa piilotettu elintasofasismi, siirretyn orjuuden ja luonnon raiskaaminen. Onko Linkola siis todella ”pahan edustaja” siirtäessään pahan painopistettä globaalissa näkökulmassaan? Tosiasioita ei ole luotava, niitä on katsottava.
Meillä on jonkinlaista toivoa mm. tietotekniikan kehittymisen myötä. Globaalin fasismin kukistamiseen arkipäivän kulutuksessa tulee uusia, yllättävän helppoja taisteluvälineitä. Kännykän skanneriohjelmalla voisi tarkistaa jonkin sopivan sivuston kautta, onko haluamasi tuote varmistettu jonkin sertifikaatin mukaan, jota jokin riippumaton järjestö valvoo. Siitä voi tulla Linkolan totaaliratkaisujen sijaan kaupallinen vallankumous, jos vastuun idea organisoidaan kyllin kuluttajaystävälliseksi. Niin fasismi kuin vallankumouskin tulee saamaan uusia muotoja, jatkuvasti.


Moralismin jatkumo

Kunnon kansalaisuus mielikuvana ”velvoittaa” meillä yhä mm. uskottomat kirkon jäsenyyteen sekä kirkkohäihin ja sosiaalidemokratiasta haaveilevat äänestämään oikeistolaista sosiaalidemokraattista puoluetta. Tämä on kafkamaisen sokeaa uskoa, joka mekanismina mahdollistaa myös poliittisen fasismin: uskotaan varmuuden vuoksi, että olisi edes jotakin uskon simulaatiota ja tietysti, koska muutkin uskovat. Uskoa, jotta olisi toivoa.
Lakien valmistelu on pidettävä salaisena toimenpiteenä kansalaisilta, jotta demokratian toimivuus varmistetaan. Lapset eivät saa sairastua mielenterveydellisiin ongelmiin eivätkä vedota perustuslakiin hoidon saamisessa. Kulttuuriministerin tärkein moraalinen tehtävä on vastustaa pornoa. Jumalaan vetoavien kansanedustajien tehtävä on puolustaa mielikuvaa heterojen aidommasta ja ylemmästä olemuksesta Jumalan puolesta, homoseksuaalisuutta vastaan. Moralismi tuhoaa aina moraalin.
Jos fasismi ei olekaan vain historiallinen reunamerkintä vaan muuttuva varjo systeemimme siluettina, sokean turvallisuuden tarve, mitä todella voimme ymmärtää siitä ilmiönä? Miksi Kafkan unet käyvät enenevässä määrin toteen? Voiko fasismi naamioitua pois historiallisesta tajunnastamme vaikka inhoammekin natsi-ideologian symboliikkaa? Onko meillä todellista historiallista ymmärrystä fasismista vai onko se vain käsitteenä syrjään sysätty arkkityyppisen, absoluuttisen pahan vertauskuva, jolla ei ole mielestämme kuin dramaturgista, historiallista arvoa siirtämään pahan 40-luvulle, pois tästä päivästä?




Arhi Kuittinen


arhimail@gmail.com


http://www.elisanet.fi/independent.film.finland/

Kopioiminen, printtaaminen, julkaisu kielletty. Kaikki tekijänoikeudet Arhi.



Jälkikirjoitus

Väitän, että Platonilla oli käytännön poliittiset päämäärät kaiken idea-ajattelunsa taustalla. Aristoteles ei sitä ajatellut vaan otti valikoidusti vain tieteellisen puolen Platonin ajattelusta.

Platon (viimeisten kirjoitustensa mukaan) ei ollut idealisti.
Hänellä oli hyvin selkeät päämäärät ideologisen utopian perustamaiseksi. Minun silmissäni Platonille oli tärkeämpää päämäärän toteutuminen kuin "ideamaailma".

Kutsuisinkin Platonin todellisuusfantasiaa parhaasta maailmanhallinnasta/oivaltamisesta "absoluuttiseksi fasismiksi", tieteelliseksi fasismiksi, jossa "ideologinen totuus" määrää tarkkaan mm syntyvyyden säännöstelystä, jäsenten roolit yhteiskunnan funktioiden mukaan, poliittisen järjestelmän ja asutustiheyden.

Kyvykkäät saavat ajatella ja toiset eivät.

Länsimainen Bushin politiikalle taipuva "globaali"rahapolitiikka Suomessakin on mielestäni taas kelluvaa "reaalifasismia", pakon edessähän meidän on käveltävä lapsityövoimalla tehdyissä kengissä, pakon edessä hyökättävä vieraan uskonnon alikehittyneisiin maihin - ja olla hiljaa Kiinan 100 000 mielipidevangista.


Mitä on Platonin ajattelun taustalla?

Platon oli nähnyt demokratian pimeän puolen, julkisuusdramaturgian, valtapelin seuraamukset opettajansa tuomitsemisshown kautta. Sokrates ärsytti tahallaan vallanpitäjiä, vaikka kunnioitti lakia periaatteessa. Hän halusi ajattelijana kyseenalaistaa kaiken ja haluta kaikelle perustelut. Hän ei kunnioittanut uskontoa eikä johtajia sinänsä vaan etsi aina uskonnonkin ristiriitaiset ja toisensa poissulkevat ajatukset ja ihanteet esille.

Sokrates ei hyväksynyt (Kekkos/Lippos/Vanhasmaista) näkemystä vaihtoehdottomasta politiikasta.
Sokrates jumalallisena Ajattelijana ei halunnut antaa "työrauhaa" politiikoille. Kuitenkin Platon näki ennen kaikkea kuinka helposti demokratia oli mielikuvien, poliittisen pelin ja manipulaation ohjailtavissa - ja siis kelpaamaton oikeiden ideoiden toteutumiselle.

Suomen nykyinen konsensus-eliittinen, mediapoliittinen tilanteemme muistuttaa hyvin paljon Sokrateen ajan Ateenan demokratian julkisuustailannetta ja mielikuvapeliä.
Yksityiskohtana Sokrateen viimeisenä vittuiluna olikin se, että kun hänelle tarjottiin vaihtoehtoa kuolemantuomiolle, hän ehdotti tuomioksi mitätöntä muutaman kymmenen kolikon sakkoa. Hän oli kaiken pelin yläpuolella.

Sokrates asettui ajattelijana poliitisen pelin yläpuolelle - ja tavallaan Platon on tämän perinnön äärimmäinen soveltaja.

Platon traumatisoitui väkijoukon kiihottamistaktiikoista ja kaoottisista päätöksistä ilman järkeä, jolloin vaaleja ajattelevat tuomaripoliitikot tuomitsivat Platonille rakkaan Sokrateen sopivana uhrina, hyvänä yhteisenä poliitisena vihollisena, "yhteiskuntarauhan" häiritsijänä. Kansa sai kokea että oli joku yhteinen vihollinen ja joitakin yhteisiä aatteita, joita piti "puolustaa".
Tapahtumien teatraalisuuden takia Platon näki että vain riippumattomat ammattiajattelijat voisivat hallita fasistisessa valtakunnassa oikeudenmukaisuuden, kauneuden ja totuuden mukaan. Platon inhosi taiteilijoita jotka tekivät subjektiivisia ja mielikuviltaan vaihtelevia taideteoksia omien arvojensa mukaan - aivan kuten Hitler ja Stalin inhosivat. Taide oli Platonille harhauttamiskeinoista pahin.

Hänelle filosofit olivat ajattelijoina papisto, jonka korkeampaa tietoisuutta ei saanut epäillä. Sofiakratiassa hallitsijoina toimivat filosofit ja jokaisen tehtävä, siis duunipaikka määräytyy taipumusten mukaan. Eli jos hakisit Platonin utooppisessa yliopistossa sisäänpääsyä, itse et valitsisi omaa alaasi.

Suomessa on yksi ainoa ajattelija, jota voi kutsua puhtaasti platonilaiseksi ajattelijaksi.
Hän on Linkola. Linkola on omaksunut suoraan ja ehdottomasti Platonin absoluuttisen/tieteellisen fasismin ja esim just ajatuksen asutustiheyden ja ekologisen kestävyyden ehdottomasta sääntelystä. Platon myös vastusti "jatkuvaa kasvua" ideologiana ja sen tuottamaa sotilaspolitiikkaa.

Linkola sai tosiaan kenkää Tampereen Filosofitapahtumasta - vaikka jatkoi vain tuttujen ajatuksiena puhumista ja oli jo kutsuttu tapahtumaan.

Kertooko tapaus Linkola sensuuristamme ja linkolalainen platonismi sittenkin jotakin aikakaudestamme ja kulttuurimme piilofasistisista piirteistä? On todella outoa, että filosofian kirjallisen perustajan Platonin "kaltainen" ajattelija saa porttikiellon keskustelutapahtumaan. Onko sensuuri tiedemaailmamme yksi tärkeä ase?

Voiko Linkolaa sitten verrata Platoniin "todellisten totuusarvojen" ajattelijana?

Niin Platon kuin Linkola vastustavat ajatusta että ihminen olisi kaiken mitta.
Linkolan mielestä se on vaarallisin ajatus mitä on esitetty. Linkolakin näkee bytheway taiteen ja draama/tragediat myös platonilaisittain vaarallisena harhana ja muun trendipuuhastelun vain pakoretkenä todellisesta maailmasta ja tietysti vieraannuttavina tekijöinä oikeasta ajattelusta ja johtopäätöksistä.

http://www.aviisi.fi/artikkeli/?num=05/2006&id=9bbdd1b

ULTRAREALITY - ROOMA, USA

Nelosella alkaa raadollisen uljas Rooma-sarja. Rome.

Mielenkiintoinen tuotantorakenne, BBC/HBO.
Asia/viihde epäpyässä liitossa, viihteen ehdoilla siis kuitenkin. Jotkut blogit ovat tietysti suunniltaan historian pikku nippelitietojen muuntamisesta dramaturgian tehostamiseksi. Asiapitoisia blogejakin löytyy.



Hardcore-draamaa. Ultrareality-televisiota.
Historiaa, joka on tulevaisuuttamme.
'
Olisi erittäin valaisevaa, jos Nelonen fi hankkisi myös jonkin dokumentin myös ohjelmistoonsa, jossa pohditaan USA:n ja muinaisen Rooman (sotilas)politiikan yhdenkaltaisuuksia.
Niitä on paljon.

Rooman talous oli täysin sotilaspolitiikan ansiota.
Samoin on USA:n.

USA:n velkataakka on mieletön. USAn velka on yli $ 9 000 000 000 000. 9 miljoonaa miljoonaa. Jos väität käsittäväsi summan suuruuden, et ole käsittänyt mitään.
USAn arvovalta on vain ja ainoastaan sotilasmahdin kasvattamisessa. He eivät voi maksaa tuota valkaansa, joka kasvaa koko ajan. Eivätkä aijokaan.

Do the math.
Käykö USA:n kuten Rooman?
Jokainen inflaation merkki ja poliittinen epävarmuus ajaa uuteen veriseen valloitussotaan?

Rooma.

Ei mitään uutta auringon alla.

Ja historian yksi ironisin kulminaatio nousi roomalaisesta uhkailun ja nopean aggression avulla arvovaltaa ylläpidetystä Pax Romanasta: ilman Neron esifasistisia puhdistusvainoja keisarin jumalallisuutta kieltäviä ja verta juovia kristittyjä kohtaan ei olisi nykyistä kristinuskoakaan. Ei olisi. Kristittyjen pakkomielle olla palvomatta keisaria kuoleman hinnalla herätti hirveetä mediahaloota.

Aivan kuten Hizbollahin nykyinen suosio on kiinni vain Israelin aggressioista. Marttyyrin veri puhdistaa.

Espoo Cine iii - Adam´s apples Mélies d'Or

Mahtavaa. Kunnon rouhean synkeä draamafantasia voitti fantasiakilpailun Mélies d'Or.

Adam´s apples. Tämä piristää.

Paras käsikirjoitus voitti puolivillaiset fiilistelyrainat.

Ehdottomasti paras dialogi. Ehkä aistittavissa jotakin Kaurismäen vaikutteita, siis sitä ranskalaista 60-luvun leffaa jäyhyydessä ja eksistentialistisessa puutteen ja tyhjyyden dramaturgiassa.

Adam´s apples - Ohjaaja: Anders Thomas Jensen Käsikirjoitus: Anders Thomas Jensen Kuvaus: Sebastian Blenkov Tuotanto: Tivi Magnusson, Mie Andreasen / M & M Productions

Vaikka ei ollut varsinaisesti fantasiaelokuva. Festareilla jotkut fantasiafanit tosiaan hieman ihmettelivät tätä kilpailuehdokkuutta fantasiasarjaan.

Kun juttelin tämän elokuvan tuottaja Mie Andreasenin kanssa, hän tunnusti ettei ole nähnyt muita suomalaisia elokuvia kuin Kaurismäkeä. Hän ei tuntenut mitään katumusta, sillä hän oli kuullut tarpeeksi kommentteja suomalaisista elokuvista.

Jobin tarina raamatussa on fantasiaa ja tämä on Jobin uusi versio, joten... voi tätäkin kutsua sitten eksistentialistiseksi fantasiaelokuvaksi. Ennenkaikkea tuhtia draamaa pienellä overdrivellä, käsittämättömän uskottavia vaikkakin yliammuttuja hahmoja. Fantastico.
Tematiikkaa voisi kuvailla inhimillisyyden puutteen dramaturgiaksi. Murjotut miehet tasapainoilevat oman olemuksensa tyhjien aukkojen reunalla.
Miten etsiäkään rakkautta jos ei tiedä mitä rakkaus on?
Miten olla, kun on ei olla olemisen oloa?

Nyt Adam´s apple ainakin, luulisin, tulee Suomen julkaisuun.
( * Ei tullut!)

Finnkino, perkele, toimittakaa hyvää eurooppalaista draamaa valkokankaille. Älkää kiskoko sikaprovikkaa filmijakelijoilta pikkuelokuvista. Ahneus ja ahdas elokuvaskaala ei rikastuta elokuvakulttuuria vaan ajaa kriittiset katsojat tottumaan ainoastaan kotiteattereihinsa.

Draamaelokuvia enemmän erilaisia teattereihin ja vähemmällä katteella, rahaa tulee kuitenkin aina piratesrummutuksista ihan tarpeeksi.

Palahniukin Choke on ehkä samaa lajityyppiä eksistentialistisena kuvaelmana; Job kadotuksen reunalla, Job väärän minäkuvan kantajana, Job itsensä kadottajana ja löytäjänä. Ja Chokestakin siis on tulossa filkka DVD-julkaisuna Eurooppaan.


Kuinka fantasiaelokuva sitten kehittyy Euroopassa?

Ruotsalainen Frosbiten oli pirteän humoristinen vampyyrielokuva. Les vampires svedus. Nuorehkot elokuva-alaa opiskelleet tyypit aloittivat elokuvan teon ilman että oli rahoitusta selvillä. Hurrjaa riskipeliä. Nyt se on myydyin uusi ruotsalainen elokuva Euroopassa. Olin todella yllättynyt tasapainoisesta dialogista ja toimivasta huumorista. Jotakin viilattavaa käsiksessä olisi vielä ollut, siitä olisi saanut mystisemmän ja pelottavamman, mutta ei purevassa huumorissa mitään pahaa ole.


Måns Mårlind & Björn Stein:
Storm (Ruotsi 2005. 110 min. )
oli kilpailusarjassa opettavainen esimerkki innokkaasta ja estottomasta fantasiaelokuvasta. Mitä pitäisi olla fantasiaelokuvassa, mutta mitä fantasiaelokuvan ei pitäisi olla.

Intoa, mystistä kiihkoa, yllätyksiä, oivalluksia, angstia, jännitteitä, vauhtia, seksuaalista fantasmaa, jungilaisia hahmoja,nimetöntä uhkaa. Jätkillä on ollut ohjatessa mahtava draivi, libido rullaa mutta malttamaton kerronta heittelehtii ilman itsekritiikkiä.
Mutta. Taas se sama ongelma: keskeneräinen käsis.
Visioita on tuotettu filmille ekstaattisella pieteetillä mutta kokonaiskerronnan hahmottaminen ei kulje loogisesti. Liian paljon Herran haltuun, katsojan harhauttamiseksi ja menoksi. Päähenkilön irvistelyllä on sitten paikkailtu painovoiman menetystä. Mystiikkaa täytyy fantasiassa olla mutta jos kerrontaa ja uskottavuutta tärkeämpää onkin vain fantastisesti poukkoilevat mielikuvat, jotka runtataan rankalla kädellä lineaariseen jonoon, ei se tuota ehyttä tarinankerrontaa. Säkenöivä kerronta ei ole aina näkemyksellistä kerrontaa. Tämä käsis voi hyvinkin päästä Hollywood-kierrätykseen ja toivottavasti jäntevämpänä mysteeri-/identiteettiseikkailuna.

Tämä elokuva oli tavallaan lineaarinen muutamin takaumin... mutta huolettomat kerrontaratkaisut ja -hypyt olivat halpana ratkaisuna monessa kohtaa ikäänkuin nonlineaarisia. Katsoja hylättiin huolettomasti epäkoherenttien, epäuskottavien jännitteiden purkamattomuuteen ja epäloogisuuden taklauksiin. Nuoret ohjaajat "luottivat" perusteettomasti katsojaan että tämä antaisi anteeksi ontuvat hyppäykset, unenomaisen mielikuvaversoilun ja mihinkään liittymättömät viritykset. Ohjaajilla ei riittänyt tarkovskimaista näkemystä ja rohkeutta vapaasti kelluvaan elokuvastruktuuriin ja - kerrontaan vaan pikku kikat olivat vain lineaarisen töksähtelyn liimana. Tuotanto, joka olisi saatu "halvalla" käsisviilauksella paljon, paljon iskevämmäksi ja paremmaksi - jopa jos olisi valittu rehellisemmin lineaarinen skeema. Ikuiseksi tarinaksi olisi vaadittu unenomaisuutta ja hajotettua rakennetta, rohkeutta ilman hollywood wannabe angstia.

Mutta kuitenkin siis tämä on ihan mielenkiintoinen pseudojenkkitoimintafantasia DVD-elokuvana perjantaivieton startiksi.


Tämä liittyy valtavaan ongelmaan eurooppalaisen elokuvan kohdalla.

Kerronta. Kaupalliset paineet.
Käsis. Muotit. Ehdot. Viihdekriteerit.

Yksinkertaistukset.
Jenkkimoduuliratkaisut dramaturgisina giljotiineina.
Yksiulotteisuus. Toiminta ennen ilmavuutta ja tyyliä.

Milloin käsis on oltava ohjaajan auteur näkemys, milloin taas tarvitaan jopa kymmenen käsiskirjoittajan tiimityötä. Fellini ja Bergman eivät olleet tiimipelaajia. Kieslowskilla taas oli pari skriptikaveria. Suomessa elokuvatuottajien saunakaverit saavat saunahumalassa muuttaa elokuvakäsiksiä, kun kukaan ei tiedä, mitä ollaan tekemässä.

Hyvä idea ei ole hyvä elokuva.
Kaupallisuus ei ole persoonallisuutta.
Eurooppalainen elokuva olisi oltava aina enemmän käsikirjoittajan itseilmaisua kuin viihdepaketti.

Jokainen elokuvantekijä haluaa mahdollisimman paljon kunnioitusta originaalilla ja suojatulla työllä mutta huonon/tylsän/pakotetun elokuvakerronnan suojelu ei tee originaalista itsetarkoituksella hyvää ja ainutlaatuista. Joissakin tuotannoissa yksi keksii tarinan, toinen rakenteen ja kolmas dialogin.

Adam´s apple-elokuva olisi ideana Suomessa pilattu viimeistään huonolla dialogilla, koska täällä ei tajuta että koko elokuvatuotanto on kiinni hyvin herkästä dialogista. Dialogi on kirjallisuutta, tyyliratkaisuja, hienovaraisuutta, epäsuoruutta, vihjailua - ei vain asioiden esilletuontia. Tökkivän dialogin mukana kaatuvat lavasteetkin.

.

Espoo Cine ii - 2006

Toinen päivä EC.
Pettymyksiä.
Christoffer Boe: Allegro Tanska 2005
oli 15 minuutin elokuva 6 kertaa liian pitkänä versiona. Odotin paljon tältä leffalta enkä voinut käsittää miksi keskeneräinen käsis on pitänyt kuvata pitkänä versiona. Tästä saisi editoimalla ja epäsuoralla kerronnalla mystisen ja kiehtovan rainan mutta tämä oli liikaa sormella osoittelua, katsojan ymmärrystä suojelevaa ja toistoa maagisiin tapahtumiin sydämensä kovettaneen taiteilijan elämässä. Miten laatutekijät voivat sortua skeidaan? No, oli yleisössä ihmisiä, jotka pitivät tästä dogma-mausteisesta ja rakeisesta tyylittelystä. Itse pidän tietysti dogma-tyylittelystä ja tästäkin - mutta tämä oli vain niin laimea yritys venyttää hyvä lyhäri pitkäksi elokuvaksi.

Mutta
taas yllätti norjalainen musta hevonen:
Paul Sletaune: Naboer (Naapuri) Norja 2005.
Vau.
Tanskanmalliin tuotettu ja näytelty. Raivokasta ultrafreudilaista kamaa. Mies herää tuntemattomana itselleen Kafkan Muodonmuutoksen tapaan. Makoisa elämän kiperä kierrepallo, joka varmasti tuottaa painajaisia ihmisille, jotka ovat torjuneet omat elämänkokemuksensa varjopuolet. Tätä elokuvaa ei kannata katsoa LSDn vaikutuksessa, se on varmaa. LSD on muuten taas jonkinlaisessa nousussa Hesassa - elkää seotko, myöhäishipit. Ekstaasin ja LSDn mixaus voi tuoda hyvinkin filmaattisen elämyksen tai sitten pahimman tripin, mitä voi kokea.

Tapasin tuottaja Mie Andreasen:in. Soihdunkantaja kaupallisen brandimössön keskellä. Outoa tavata todellakin tuottaja, joka ymmärtää käsikirjoituksia. Tietysti tarjosin hänelle luettavaksi uutta bergmanilaista käsikirjoitustani. Tulevaisuus näyttää.

* Mie Andreasen antoi televisiossa haastattelun. Häneltä kysyttiin, että miksi tanskalaisnen elokvua menestyy. Mien vastaus oli, että Tanskassa huolehditaan ja suojellaa erikoiskykyjä.

Niin se täytyy olla.

---------------------


Kolmas päivä.

Kohtuullisen kivaa sielunmyllerystä oli
Simon Rumley: The Living and the Dead , Iso-Britannia 2006. 83 min. Brittiläinen teatteri elokuvatyylinä.

Ja tietysti mestarillinen TROUBLE. Fantastinen Kain ja Abel tarina kafkamaisilla elämästä vieraantumisen mausteella. Kun turvallisuus paljastuu ansaksi.


Entäs Suomalaiset lyhärit , niin...
ovat huolella tehtyä kivaa kamaa mutta sisällöltään silkkaa huttua. Kivoja ideoita ilman näkemystä. Käsittämätöntä. Tässä maassa halveksitaan todellakin ammattimaisesti käsikirjoittamista. Leijutaan vain mielikuvien varassa ja tuotantomagiaan nojaten.

Espoo Cine i

Espoo Cine on käynnissä.
Go for it. Every year.

ADAM´S APPLE on keskiviikkona aivan ehdoton elokuva, joka on jokaisen nähtävä.
*On kuulemma tuottajan mukaan melko varmasti tulossa Suomalaisiin teattereihin... vaikka on ollut kädenvääntöä ennen tämän palkinnon saamista...

Se ja BROTHERS ovat tuoreita tanskalaisia elokuvia, jotka ovat parhaimpia tuotantoja pariinkymmeneen vuoteen skandinaviasta. BROTHERS on jo uudelleenfilmauksessa jenkkilässä. BROTHERS on nautittavan freudilainen ja selkeä kuvaus tuskan paljastumisesta ja siirtymisestä traumaattisesti eteenpäin jopa sukupolvesta toiseen. Tuskan, joka synnyttää kaikki sodat tällä planetalla.

Clevenin TROUBLE kin on myös parhaita eurooppalaisia elokuvia mitä on tehty vähään aikaan.
Näiden elokuvien käsiksiä ei olisi Suomen elokuvasäätiössä hyväksytty pari vuotta sitten. Liian puhuttelevia. Mutta nyt Irina Krohn on uusi toimitusjohtaja ja muutoksia saa odottaa. Järkeä ja laatutason vaatimuksia on löydyttävä.


Tänään oli yllätysleffa::
Jens Lien: Den brysomme mannen (The Bothersome Man).
Jestas.
Ensimmäinen hyvä elokuva Norjasta, jonka olen nähnyt.

Aivan ehdoton DVD-elokuvahankinta, kun tulee markkinoille. Lempeää huumoria ja koleerista freudilaista angstia. Uskomaton miksaus eksistentialistista oivallusta hyvinvointikelmuun tukehtuvista ihmisistä, ehkä ohjaajan visio nykypäivän åljynorjasta.
Kafka Norjassa: holhousyhteiskunnan herkullinen painajaiskuva. Elokuva ei sinänsä minusta kritisioi hyvinvointiyhteiskuntaa ajatuksena vaan sen liukumista materialismiin, pelokkuuteen, ristiriitojen häivyttämiseen näkyvistä YYA-hengessä ja pelastushegemoniaa brändihysterian sanomalla. Tämän elokuvan kuten Adam´s Aplenkin voisi harvinaisesti jopa kuvitella Kaurismäen ohjaustyyliin sopiviksi käsiksiksi.
Ostakaa DVD:nä kun tulee.
Maukasta angstia sunnuntailounaan päätteeksi.

.

Rehtorin piparkakku-ullakko - pedofiiliystävällinen maa

* + VIDEO asten hyväksikäyttö ja katolinen valtakulttuuri

BBC - Sex Crimes and the Vatican

Vuosi vankeutta.
Pikkutytön ikuisesta traumatisoimisesta. Rehtori lukitsee himonsa ullakolle kuin noita Hannun ja Kertun.

"Kun tytön isä etsi poliisin kanssa tytärtään, rehtori ei kertonut, että oppilas oli koulurakennuksessa. Lopulta ullakkohuoneen ovi murrettiin auki.
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1216226
Eteläkarjalainen 54-vuotias rehtori tuomittiin eilen vuodeksi ehdottomaan vankeuteen 12-vuotiaan tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vapaudenriistosta ja muista teoista. " - IS

Vuosi vankeutta.
Riittävä oikeustoimi?
Ennaltaehkäisevä?

* sekä uusin uutinen samaa kategoriaa::
"Lapsipornosta tuomittu jatkaa LASTENLÄÄKÄRINÄ

15.9.2006 Mies hoitaa muun muassa pedofilian uhreja."

Miksi oikeuslaitos yhä luulee että sosiopaatit parantuvat itsestään? Heidän älykkyytensä takia?
Ihminen, joka vie toisen ihmisen vapauden ja nauttii siitä, ei parane itsestään tai ehkä koskaan.
Miksi tuomari leikkii psykiatria? Kun Suomessa laki kuitenkin antaa tuomarille luvan määrätä sairas ja toisia ihmisiä uhkaava ihminen vankilamielisairaalaan kunnes psykiatri antaa luvan päästä normaalielämään. Eihän yhteiskunnallisessa asemassa olevaa miestä voida lähettää lääkärin armoille, sehän leimaisi miehen hulluksi.

Jos olet rehtori ja vangitset lapsen ullakolle, pääset tavallisten rikollisten seuraan.
Ilman mielentilatutkimusta.

Normaaliksi Rikolliseksi julistaminen on kuin kunniamerkki älykkäille sosiopaateille.
Psykopaatti on aina narsistisesti häiriintynyt, lapsena murskattu epäeheä persoona ja näkee aina tekonsa perustelemisen arvoiseksi. Toimii vain tunteittensa mukaan ja anta itselleen luvan mihin vain impullsien perusteella. Joskus laskelmoiden, joskus vain vihalla. Tarpeelliseksi teoksi. Sosipaatit ovat älykkäitä psykopaatteja, jotka osaavat suunnitella ja kontrolloida omaa psykopatiaansa. Hajonnutta persoonallisuuttaan. Sadistisesti, narsistinen persoonallisuushäiriö, muita hallitsevasti:

hurmaa, hajota ja hallitse.

Kognitiivinen psykologia on virallisen terapianäkemysten ohjaavan KELA:n mieleen terapian teoreettisena taustana. Kognitiivinen terapia on ns pikaterapiaa. Ihminen on sen mukaan vain omaksunut vääriä käyttäytymistapoja ja hänen täytyy oppia uusia tapoja nähdä itseään ja toteuttaa itseään. Siinä se. Jos rikollinen osaa puhua hienosti ja on arvostettu ammatiltaan, sosiaalisesti menestynyt, hänellä ei ole kognitiivisesti ajateltuna asiat huonosti.

Kognitiivinen teoria ihmisen psykologisesta eheydestä ei käsitä sosiopaatteja. Niitä ei ole olemassa. Teoriassa. Että hullut, toisten häpäisyn toteuttavat ennaltasuunnittelijat, sosiopaatit ovat vain Hichcockin keksintöä.

Mutta niin ei ole. Psykopatia ei ole erehdys. Se ei ole tilanteen luoma pakkotilanne. Kukaan ei pakottanut rehtoria vangitsemaan pikkutyttöä ullakolle. Hän halusi tehdä sen. Psykopaatit haluavat ulkoistaa tuskansa. Sitä voi kutsua pakkomielteeksi, mutta miksi ihmisiä vangitaan, jos rikokset toisen ihmisoikeuksia vastaan ovat pakkomielteitä.

Psykoanalyyttinen teoria näkee psykopatian lapsuudesta asti hajonneena persoonana, joka ei osaa samaistua toisiin ihmisiin mutta voi toimia äärettömän älykkäästi ja saattaa jopa kansakuntia sotaan suurilla visioilla.

Sosiopaatit eivät parane. Mutta heidät voidaan ajaa kasvotusten omien tekojensa seuraamusten kanssa ja ennen kaikkea oman lapsuutensa traumojen kanssa. Heille voidaan antaa kognitiivista terapiaa hyvän kansalaisen tavoista ja kiitoksen etsimisestä. Heille asetetaan peili ja samalla annetaan käteen hyvän kansalaisen kartta. Kuinka hakea hyväksyntää tuhoamalla muita ihmisiä. Jos psykopaatti tiedostaa tuhoavuutensa, hän voi tyytyä etsimään kiitosta ja kelpaavuutta yhteiskunnan pelisääntöjen mukaan.

Tämä on paradoksi.
Vaikka kognitiivinen psykologia ei teoriana käsitä psykopaatin kehitysprosessia, olemusta ja sadistista helpotuksen tarvetta, on kognitiivinen terapia ainoa terapia, joka auttaa psykopaattia hillitsemään itseään.
Pakkohoito kuulostaa keskiaikaiselta mutta psykopaatin mieli tottelee miljoonia vuosia varheisen liskoaivon impulsseja. Syö tai tule syödyksi. Käytä muita hyödyksi tai sinua käytetään hyödyksi.


Suomi on lapselle yksi väkivaltaisimmista maista elää.
Aikuiset, jotka saavat omaa helpotusta suorittaessaan väkivaltaista käyttäytymistä eivät ole kohdanneet omaa tuskaansa ja valehtelevat itselleen oman lapsuutensa kokemuksista. Jos haluaa ylläpitää vanhempiensa propagandaa väkivallan välttämättömyydestä, olla pakkokiitollinen ja kompulsiivisesti tarrautua mielikuviin "lapsuuden onnellisuudesta", ihminen vähättelee traumojensa tuskaista latausta. Sadismi on väkivallan ja avuttomuuden kierrättämistä, toisen heikkoudesta ja tuskasta nauttimista, avuttoman ja umpikujaan joutuvan lapsen roolin kierrättämistä omille lapsilleen.

Tämä piparkakkurehtori ei muutu mutta hänelle ei myöskään tarjota peiliä.
Tämä rehtori tulee toistamaan tekonsa.
Tuomarin avustuksella.
Koska tuomarille hän oli vain rikollinen, erehtynyt, liian pitkälle mennyt miesparka - eikä kompulsiivinen psykopaatti.

Olihan hän sentään rehtori.
Ei rehtoriksi ihan hullut pääse...

Pedofiili-viritteinen toiminta ei ole vakava rikos Suomessakaan. Sitä ei nähdä vielä toisen elämän tuhoamisyrityksenä.

Häpeäkulttuurimme III

 

Mikkelin verisestä ja operatiivisesti typerästä panttivankidraamasta on kulunut 20 vuotta. Ryöstäjä pakotettiin käytännössä räjäyttämään itsensä ja vankinsa epäpätevän poliisijohdon takia. Poliisin itsetunnon takia.

Kantoiko poliisijohto vastuun? Miksi olisi. Eiväthän poliisit toteuttaneet annettua käskyä hoitaa hankalaa tilannetta pois päiväjärjestyksestä onnistuneesti. Tapahtui vain vahinko. Käskyä ei toteltu ja poliis toteutti itseään niin kuin mies.

Poliisit, jotka vammautuivat räjähdyksessä, tottelivat vain esimiesten käskyjä mutta saivat vasta 11 oikeusistuntovuosi kamppailun jälkeen valtiolta korvauksia."Ette saatana onnistuneet käskyä noudattamaan ja onnistuneet" - logiikkaa. Vaikka vammautunet eivät toiminet pähkähullun ja liipasinherkän työtoverinsa tavoin, he jotuivat ottamaan kollektiivisen vastuun työtoverinsa epäonistumisesta. Näinhän armeijassa opetetaan miehiä kansalaisuuden aakkosissa.

Jos he olisivat kieltäytyneet tästä työtehtävästä liian vaarallisena ja esimiesten epäpätevyyteen vedoten, he olisivat saaneet todella pitkän kakun linnaa virkavelvollisuuksien vakavasta laiminlyömisestä.

Suomalaisen pitäisi onnistua käskystä.

Hyvinvointiyhteiskunta, joka halveksii tottelevia uhrautujia? Tällä kaikella on laajempi historiallinen kontekstinsa. Silläkin, miksi esimiehiään uhmannut poliisi ei menettänyt työpaikkaansa vaan sai salattua ihailua miehuullisesta rynnäköstä - ja valittajat taas halveksuntaa.

Sama häpeävyörytysilmiö tapahtui kerran paljon laajemmassa mittakaavassa.

Jatkosodan jälkeen sotaveteraaneille.

He eivät valinneet poliittisesti epärealistista ja idealistista Jatkosotaa mutta viranomaisten, Kekkosen, poliitikoiden, lehdistön ja osin kansalaisten suhtautuminen oli vähitellen vihamielistä heitä kohtaan. Jatkosodan aikana ylitetiin hyökkäyssotana rajat niin libidon kuin valtionrajojen suhteen - ja vallattiin järjettömän ison ja vaarallisen valtion maata, koska poliitikot ja Mannerheim uskoivat aluksi idealistisesti Hitlerin jumalalliseen tahdonvoimaan ja Saksan kansan aseisiin, kolmannen valtakunnan voittamattomuuteen koko maailmaa vastaan.

Sotakorvauksien aikana osa kansalaisista osasi tuntea suoraa häpeää kotiryssien vallatessa maatamme poliittisesti mutta osa suomalaisista torjui häpeälatausta korvikkeellisella vihalla. Neuvostoliittoa ei nyt saanut Kekkosen käskystä vihata vaan psykoottisesti täytyi yhtäkkiä julistaa vihollista maailman parhaaksi ystäväksi.

Häpeätaakka suunnattiin näkyville luusereille uuden poliitisen realismin pyyhkiessä entiset poliittiset pakkomielteet pois kartalta. Saksalaismielisyttä ei koskaan ollut ollut olemassakaan Neuvostoliiton ystävillä.

Varsinkin mielenterveysongelmaisia sotaveteraaneja osattiin halveksia sillä juuri heidän mielenterveyden ongelmansahan oli selvä todiste siitä, miksi sota hävittiin. "Alkoholistien, narkkarien ja paniikkihäiriöisten takia se sota hävittiin..." . Saksalaismieliset poliitikot kielsivät oman vastunsa ja tiesivät, keitä syyttää. Luuseriveteraaneja. Jotka eivät toteuttaneet käskystä poliittisen johdon toiveita murskata punakone pelkällä sisulla.

Luuseri täytyy löytää ja merkitä, muuten jokainen on luuseri.

Ylivoimaisen taakan kanssa epäonnistunutta saa haukkua saatanan tunariksi.

Dissata. Leimata.
Hävetä. Dumpata.
Ja unohtaa historiaan.

Häpeä on häivytettävä ja lavastettava - itsestä poispäin.

Fasistisesti värittynyt valkoinen menneisyytemme oli niin kauhea ja käsittämätön mörkö, että siitä ei puhuttu, asiakirjoja hävitettiin ja se haluttiin vaijeta ikuisiksi ajoiksi.

Vae victis. Voi voitettuja.
Säälikää ja halveksikaa.

Viha on yksi mielen torjuntakeinoista ja yksi häpeän ja avuttomuudentunteen neutralisointikeino.
Valittiin häpeän kantajiksi sotaveteraanit tai Mikkelin shokkirynnäkön operatiiviset poliisit. Itse olen sivari, mutta tunnen empatiaa jo melkein kokonaan manan majoille menneitä sotaveteraaneja kohtaan.

"Katso tuota pultsaria, mikä sotasankari". Suojattomia syntipukkeja. Traumoistaan ja sodan aloittamisesta vastuullisia - poliitikojen puolesta


Moralismi on ihmisen tarpeiden väheksymistä, suurien ihanteiden veitsen terällä.

Moralistinen ihmiskuva on suorittajan ihmiskuva, joka ei kelpaa vajaana vaan vain ylisuorittajana, työhulluna, ei-epäilevänä, pukukoodiin sujahtavana, jees-ihmisenä, vertailevana statusolentona. Kapitalistinen kilpailuvietti nousee yks-yhteen uskonnollisesta kadotuskuvastosta. Pelastetut saavat kiittää kun eivät ole niin kuin ulkopuolelle tuomitut.

Nykyinen kilpailusivistyksemme on täydellinen antiteesi alkuperäiselle ja yhteisölliselle muinaissuomalaisuudelle. Kilpailusivistys pakkomielteisen riittämättömyyden, puutteen ahdistuksineen ja menestymisen arvopäätelmineen on aina uljas saavutus. Taistelutarina. Hylkääjä, ei hylätty. Voittaja.

Jokin aika sitten tehty tutkimus ala-asteelaisten oppilaitten joukossa selvitti, mikä on pahin ja loukkaavin haukkumasana lasten keskuudessa. Se on "Luuseri". Vain luuserilla on kaamea kapula.

Elämme yhä täydellisesti kadotuksenpelon häpeäkulttuurissa, jossa häviäminen ja suoriutumattomuus on sosiaalinen kuolema. Nöyrä syntinen, ylpeä armosta. Syntinen ja tyytymätön jumalan armosta. On vain reeaalipolitiikkaa, ei mukamas ideologiaa politiikan taustalla.

Vaatimuksia ei saa kyseenalaistaa.
Vain epäonnistuminen vaatimusten täyttämisessä on kauhua, ei itse vaatimukset.

Yksi selitys oudon intensiiviselle juomis- ja saunomiskulttuurimme obsessiivisuudelle on sen tuoma enstaattinen kokemus (turruttava, etäännyttävä, lamaavasti disorientoiva) -  kokemus ehdottomasta samanarvoisuudesta. Siinä on säilynyt jotakin originaaleja fiboja Karhuäidin ja äitiauringon alkuperäisestä kultista. Vääristyneessä muodossa toki.


Kulttuuriimme on isketty samanlainen autoratiivisuuden kiila aivan kuin japanilaisillakin.

Despoottien autoratiivinen logiikka ja periaate on seuraava:

"Kuninkaan täytyy olla oikeassa ja jos alainen epäonnistuu käskyn noudattamisessa, käsky ei ole väärä vaan alainen ei ole toteuttanut käskyä tarpeeksi oikein". 

Tämä periaate esiintyy kulttuurissamme monissa eri muodoissa. Pienikin kysymys ja kapina johtajaa kohtaan voidaan tulkita avoimeksi kapinaksi. Ihana järjestyksen kulttuuri.

Järjestys ennen muuta.

Nokkimisjärjestys.

Liian monet suomalaiset äidit odottavat lapsenkin tottelevan ehdottomasti ja nopeasti, muuten äiti ahdistuu ja kokee lapsen uhmaavan ja pilkkaavan häntä. Psykoottinen autoratiivisuus on ehdottoman tottelemisen vaatimus, ei neuvottelua, ei pohdintaa, ei suunnittelua, ei vuorovaikutusta. Managed by perkele.

Nokia ei ollut esimerkki dynaamisesta johtamiskuolttuurista kuin vasta pakon edessä. Johtajatason oli todettava ajan kuluessa, että insinöörien omaehtoinen ja pakkomielteenomainen kekseliäisyys voikin tuottaa rahaa, joten jonkinlaista neuvottelu- ja suunnittelukulttuuria Nokiaankin sitten pesiytyi.

On monta tekijää siihen, miten meistä on tullut suorituskulttuuri, jossa voidaan tuomita toisten puolesta uhrautujat. Kuninkaan ja Keisarin alaisiksi aivopestyinä meistä tuli suorittajia. Vieraan kulttuurin suorittajia. Käskyjä, lakeja, sääntöjä, uskontoa, tapoja, kieliä piti totella, suorittaa ja noudattaa puhtaasti - ilman tahtoa. Vain siten kelpasi kunnon kansalaiseksi maassa, johon on ulkoapäin pakotettu kaikki ihanteet ja uskomukset.


Aleksis Kivi sai vihaa (suomenruotsalaisilta) kulttuurijohtajiltamme, kun kirjoitti Seitsemän veljestä.

Miten halveksuttava teko tuo huuruisen Aleksin julkean hikinen kirjoitelma olikaan kulttuuriohjaajine mielestä. Sensuroimatttoman julkea.

Aleksin nuijiminen ja Seitsemän veljestä - kirjan julkaisukielto oli vain kulttuurirealismia, johon osallistui myös itse Snellman. Aleksis ei sopinut sivistysfantasioihin salonkisuomalaisista. Hän sai aimo annoksen häpeää ja halveksuntaa.

Eikä se ollut sattumaa.

Se oli reaalipolitiikkaa, juuri sitä vaihtoehdottomuuden politiikkaa, johon poliitikkomme nojautuvat yhä koko sydämestään. Ja hampaita kiristellen haluavat meidänkin uskovan. Kovat arvot pehmein puhein. Uskokaa sanaan säästö. Uskokaa sanaan "vain natokelpoinen, ei muuta". Uskokaa sanaan avohoito. Uskokaa sanaan pikavippi.


Esi-isiemme identiteetti vääristettiin karmealla tavalla 1000-vuotta sitten aloitetulla sivistyshäpeällä.

Helvetissä järkeä suomalaisille ja verotuloja Ruotsin kuninkaalle.

Itsenäinen metsäsuomalainen, muinaisuskonnon harjoittaminen, seksuaalisuuden hpeästä vapaa rituaalikulttien harrastaminen tai pellonkaskeaja oli jotakin junttia, kauheaa, epäeurooppalaista.

Olemme sittemmin yrittäneet kelvata sormet verillä milloin mihinkin suuntaan.

Itsenäisyys saavutettiin verisesti ja kansa oli jakaantunut vihaamaan toisiaan varsinkin sisällissodan jälkeen. Jos halusi yhteiskunnallisesti ylöspäin, piti olla täydellisesti oikeistolainen ja vihatakin mahdollisten isien punaista tai junttitaustaa.

Monet sotaveteraanit ovat kertoneet dokumenteissa, kuinka sodasta ehjänäkin palannut sotilas oli sai tuntea nahoissaan vihaa ja halveksuntaa. Miksi? Ennen kaikkea siksi, että poliitikoiden ja piispojen puheet Suur-Suomesta eivät toteutuneet. Olimme epäonnistuneet suorittamaan poliittista fantasiaa. Suomineito oli nyt mielikuvana impotentti ja lutkaneito.

Kansallisuusaatteisiin, nationalismiin, liittyy aina voima, entisten nöyryytysten hyvittäminen vihollisen tuhomisella - tai "petturien", köyhien, avuttomien häpäisemisellä. Se on arkaaista vihaa. Mutta sitä ovat Suomessa ylläpitäneet ennen kaikkea sivistyneet oikeistopiirit ja oikeistomedia, jotka ovat suunnanneet valloittajia kohtaan kytevän vihan köyhiä ideologeja vastaan. Rationaalisesti.

Makasiinien palo (joka nimitettiin heti valmiiksi tuhopoltoksi vaikka se ei ollut poliisitutkimuksen mukaan tuhopoltto) nostatti jotakin käsittämätöntä kauhun väristystä TV-uutisten juontajien ja toimittajien ääneen.

Vaikka vain homeinen poliittisen eliitin mieliksi purkutuomion saanut varastorakennus paloi. Mutta se pelko, joka väreili herkästi ja voimalla on "vain" sitä samaa sisällissodan kierrätettyä ja nimetöntä kauhua. Yhä ja uudestaan.

Suomineidosta tehtiin YYA-mannekiini kommunismin parhaana kaverina itään ja länteen päin, se oli jotain niin paradoksaalista ja häpeällistä, että viha piti suunnata sodan jälkeen luusereihin, sotilaisiin, jotka eivät voittaneet ja luoneet uutta Suomea.

Kekkonen oli hyvin, hyvin vihainen kaikille, jotka olivat uhmanneet Neuvostoliittoa. Vaikka itse hän oli ollut teloittamassa punaisia suomalaisia ja venäläisiä Sisällissodan aikana.

Poliittinen "realismi", poliittinen puhtaus vaatii uhreja. Aina.
Hävettäviä luusereita puhdasmielisten vihattavaksi.
Kriittiset ihmiset uskon vihollisina.

Oikeusvaltiorealismia meillä edustaa räikeimmin Joensuun oikeuden eettisesti syvällinen päätös 2005, jolloin liikemiehen raiskaustuomiota lievennettiin, koska se olisi aiheuttanut hänen liiketoiminnalleen rahallista tappiota. Uskomatonta.

Suomessa on siis yhä korvaamattomia arvoja.


Mieletön maailmanhistoria. Mieletön poliittinen korrektius.

Suomen hallitus ei katkaissut diplomaattisia suhteita Israeliin, vaikka sen armeija tappoi harkitusti, tarkoituksella, täsmäpommituksella YK-tarkkailijoita. Jos suomalaiset tullimiehet olisivat ampuneet hirvikiväärillä raja-asemalla heitä kuvanneen israelilaisen lehtimiehen ja Suomen ulkoministeri kutsuisi tapahtumaa "vilpittömäksi vahingoksi", Israel katkaisisi välittömästi kirkuen diplomaattisuhteet Suomeen.

Suomella on moneen maahan yhä nöyrä YYA-suhde, jossa Suomi etsii nöyryyttävällä tavalla kiitosta muilta mailta kaikin keinoin. Ja häpeää sälytetään "säästöinä" aina vain sairaiden, vammaisten, työttömien, mielenterveysongelmaisten suuntaan, ikään kuin he olisivat yhteiskunnan vihollisia.

Menesty tai tuhoudu. Nahkurin orsilla tavataan.

Häpeäkulttuurimme I


Häpeävippi


.

My fingers are crossed for Harry...

Elämme lopun aikoja.

Tai sitten alamme vasta ymmärtää amerikanisaation mediacharmia.

Laimentamisen liturgiaa.

Brändiliturgiaa. Brändiarmoa. Bränditurvaa.












Kaksi kuuluisaa amerikkalaista pop-jetset-boxoffice-kirjailijaa vetoaa englantilaiseen kirjailijaan, ettei tämä kirjoittaisi noin 20000 tuhatta vuotta vanhan kerrontaperinteen mukaista tragediaa.

Olen niiin pettynyt Irvingiin.

Tämä oli varmasti Stephan Kingin ajatus, pakko olla. Siis että kirjailijan pitäisi toteuttaa kirjansa äänestyksen perusteella? Ja King joka on lahdannut kirjoissaan tuhansia ihmisiä ja päähenkilöitä, kehtaa esittää J.K. Rowlingille että tämän kirjansarja pitäisi edustaa amerikkalaisen disneydramaturgiaa?

Onhan se perusinhimillistä toivoa Harrylle Prinsessa Ruususen loputonta onnea täydellisessä lopunajassa. Vai onko? Onko perusturvaksi hyvä vaihtoehto hysteriaa peittelevää perusinhimillisyyttä, kun päähenkilö tottelee lukijan toiveita. totteleeko todellisuus ihmisen toiveita?

Olisiko esimerkiksi Woody Allen vedonnut Bergmaniin... terapeuttinsa pyynnöstä parempien yöunien saamiseksi, niin että tämä Bergman tekisi laimeampia ja kivempiä kuvauksia ihmissielun pimeästä nurkasta?
Hell no.

Kuulut kirjailijat siis haluavat että Harry Potter jätettäisiin eloon viimeisessä kirjassa.
Kaiken toivon edustajaksi.
Ihmiskunnan viimeiseksi toivoksi.

Heilllä on hyvä tarkoitus mutta nimenomaan tämä vetoomus tulee jonkinverran voimistamaan hysteerisiä vastailmiöitä ja lasten reaktioita viimeisen kirjan suhteen. Varmaa oli jo pari kuukautta sitten että vaihtoehtoisten PiraattiPotter-kirjojen määrä tulee varmasti lisääntymään netissä traagisen viimeisen kirjan jälkeen ja Harry tulee niin elämään iankaikkisesti. Amen.

Harry Potter on sen verran suuren luokan myyttinen olento että olisi autuus ja kohtuus, jos hän kuolisi. Maailman vanhin tallennettu tarina Gilgamesh-eepos on Harrynkin imagon takana. Niinkuin Jobin ja Punahilkan. Harrynkin perustaistelu on kuolemaa vastaan - kaiken alku hänelle seikkailuille - on selviäminen pimeän voiman murhayrityksestä - kuten Gilgamesh ensin uhoaa kuolemaa vastaan ja sitten taistelee kuoleman voittamiseksi ja tyttöystävähuoransa pelastamiseksi.


Kirjamarkkinoilla virallisista julkaisuistakin tulee lähitulevaisuudessa olemaan lukijoille tilattavissa kolme tai neljä eri pituista versiota - ja vaihtoehtoisia loppuja, jotka voi valita fiiliksen mukaan. Interaktiivisuus on vasta alkanut mediakäytäntönä - tai siis palannut alkujuurilleen: tarinankertojat reagoivat tarinaa tuunaamalla aikoja sitten kuuntelijoiden kommentteihin, reaktiohin ja kysymyksiin.

Keskeneräiseen käsikseen kyhätty tuorein tumma hahmokomedia "Tapaus Punahilkka"-animaatioelokuva on esimerkki tai alkulaukaus indieanimaatioiden tulolle. Omaehtoinen elokuvatuotantokin tulee lisääntymään häkellyttävään mittaan saakka kuten blogit ovat tehneet.

Ai kuinka Punahilkka perustuu Gilgamesh-eepokseen, maailman vanhimpaan kirjalliseen tarinaan?
Lue artikkelini.

Punahilkkakin kuten Gilgamesh, Harry ja Oedipus taistelee jumalia/vanhempia vastaan - Punahilkka lähetetään tahallaan yksin pimeään metsään ja uhka löytyykin isoäidin sängystä. Oidipus koetetaan tappaa vanhempien pelkojen täyttämiseksi. Siellä missä pitäisi olla turva löytyykin häpeää ja vihaa.

Nykydraamojen dramaturgia on lyhyesti määriteltynä laimennettua kreikkalaista tragediaa. Miksi laimentaa vaikuttavinta taidemuotoa ja varsinkin miksi kokea tragedian kautta koettava katharsis elämän korvaamattomuudesta ja hauraudesta jotenkin uhaksi? Tragedia lyhyesti määriteltynä laittaa mittasuhteet kondikseen katsojalle sekä antaa katsojalle kokemuksen, ettei ole yksin mielivaltaisten sattumien ja kärsimysten kanssa yksin.


Mutta yksi asia täytyy myöntää.
Vaikka Gilgamesh-eepos on tragedia, se on häkellyttävän Hollywood-konseptin mukainen kahden kaveruksen ja huoran sekoilufilkka.

Eepos suomeksi.

Tuhansien vihaisten laulujen maa

Finnish history is a history of pain.

Suomalainen tragedia.

Kauhua ja uteliaisuutta.
Ylenmäärin.
Julkisesti.
Jaettuna.
Koettuna.


Turvallista, lohdunsekaista mediahysteriaa valumassa lämpimänä siirappina pitkin kansalaisten arjen turruttamaa kylmää selkää. "Niillähän oli niin loistavat kulissit ja saivat muut ihmiset kateellisiksi - niin taidokkaasti. Niillähän oli kaikkea enemmän ja kestivät kaikkea enemmän ja... miksi eivät kestäneet enää?".

Suomalainen tragedia.

Kaverini, itsenäinen älykäs luova mies, tuli "lomalta" kotoaan ja isänsä vielä tänään jälkikäteen soitti ja ryöpytti puhelimen kautta uusimman halveksuntaryöpytyksen, kun ei kotona saanut muka tarpeeksi poikaansa höykyyttää.

Kaverini sanoi, että isä jätti makeimmat jutut puhelinkeskusteluun sillä jos hän olisi kuullut samat asiat isältä kasvotusten, hän olisi hakannut ukon polvilleen. Hän on hyvän itsetunnon mies mutta taas yksi mahdollinen esimerkki tragediapitoisesta tuhansien laulujen maastamme. Nyt hän ymmärtää, miksi en itse tapaa vanhempiani. Aikaisemmin hän oli vain hohotellut itsepäisyydelleni ja puistellut päätään minun rajoihini vanhempieni suhteen.

Suomi on tilastoitujen maiden selvä johtomaa aikuisten ja lasten suorittamissa vanhempiensa tapoissa.
Sekä lastenmurhissa.

Tämä on tragediahakuinen kansakunta, jossa vanhemmat hakevat pimeää voimantuntoa lasten häpäisystä. Ensin häpäisyä ja sitten kaupanpäälle moralisointia traumaattisen lapsen ongelmista. Kaikella on kuitenkin historiansa. Siitä kohta enemmän mutta ensin tietoisku:


Taas on julkistettu "uusia tilastoja":

Baltian maat ja Suomi EU:n itsemurhatilaston kärjessä
Ovatko nämä tilastot tieteellisiä ja tarpeeksi paljastavia? No eivät takuulla ole.
 
Mikään riippumaton taho ei valvo tilastojen kriteerejä.

Amnesty international ja sen johtaja moittii Suomea


Italialainen sosiologi nauroi minulle, kun kysyin ovatko Italian tilastot vähitellen vertailukelpoisia Suomalaisiin verrattuna. Suomessakin tiedän tapauksen, jolloin kirkkoherra sai poliisimestarin taivuteltua laittamaan lausunnoksi ja raporttiin pojan itsemurhan onnettomuudeksi "äidin mielenterveyden takia".

Jouko Lönnqvist lupasi, olisiko ollut vuonna 1988, puolittaa suomalaisten itsemurhat muistaakseni 8 vuodessa, koska oli mielestään keksinyt itsemurhan olevan sairaus ja siten luokiteltava diagnostisoitava tapaus. Ehei. Alle 8 prosenttia laski (sosiologien mukaan laman kriisiajantapainen syyllisyys sen aiheutti - sodan aikanakin itsemurhat siviilien keskuudessa lähes loppuivat). Ja sitten STAKES vastusti hyvin vaisusti eli siunasi hiljaisesti psykiatrisen hoitosysteemimme romahduttamista, valtion rahapolitiikan hyväksi. Jotta "bruttokansantuote "saataisiin maagisilla numeroilla nousuun.

Kärsimystä ei ole vähennetty vaan lisätty poliittisen rahapolitiikan ansiosta. Avohoito, avoin heitteillejättö - pilleri poskeen ja onnea etsimään. Monenpähdetyöntekijän mielestä Suomen alkoholikäyttö on vain "itselääkitystä" paremman puutteessa.
Ja Liikenneministeriön ja viestintäministeriön neuvottelukunnan on nyt luvannut puolittaa tieliikennekuolemat 4 vuodessa!

 Ehhei. Ei, ei, ei. Muta virkamiesten palkka tulee valehtelusta.

Nuorten naisten aggressiivinen ajaminen ja kolaritapaturmat senkun lisääntyvät. Propagandajulistus pohjautuu varmaankin siihen ideaan että 2025 kenelläkään nuorella ei ole varaa ajaa enää bensahirviöitä eikä siis onnettomuuksiakaan tapahdu. Kipeäävirkamiesuhoa ilan mitään todellisuuskontaktia.

Luuleeko joku, että olemme päässeet tsaarinajan ja Kekkosen ajan propaganda-virkamieskulttuurista minnekään? Tehoa ja uhoa vaaditaan yksilöltä uhrautumisen ja esimerkillisyyden nimissä, tehotalouden puolesta, tilastojen vuoksi. Suomalaisen palvelevan kunnian takia. Teho tai tuho. Apu ei ole viranomaisten tavite kun heitä hiillostetaan siistimään tilastoja tilastollisin kikkakonstein.
Suomessa ei myöskään STAKES:in tilastopropaganda-periaatesäännöstöjen takia lasketa selvästi itsetuhoisia tekoja itsemurhiksi. Poliittisesti motivoitunut järjestö, joka tekee valistustyötä ja tilastojen lukuja paranteleva organisaatio tekisi itsekriittisiä tilastoja?

Aivan. Poliittisesti vastuullinen Valistaja, joka raportoi ja anlaysoi omia tuloksiaan. Kafkamainen vitsi.

Jos joku juo viinaa kolme pulloa päivässä kunnes kuolee, se ei ole itsemurha.

Tilastollisesti siis.

Jos ajat Puuppolan mäessä täysiä Nelostiellä rekkaan samassa kohdassa, missä on jo nuorten miesten perinne ajaa päin rekkaa, se ei ole itsemurha. Jos kävelet katonreunaa ja huudat "kukaan ei rakasta minua" ja tiput, sitä ei lasketa itsemurhaksi. Jos uit kylmään vuodenaikaan keskelle järveä, sitä ei lasketa itsemurhaksi. Jos lopetat syömisen, sitä ei lasketa itsemurhaksi. Jos kävelet pakkaseen ilman vaatteita, ehei, et pääse tilastoihin. Jos oksennat kaiken ruokasi (ja vihaat poliittisesti epäkorrektisti äitiäsi) ja kuolet, et ole osa kulttuurisaavutustamme.

Jos putoat parvekkeelta etkä muista tehdä äidinkielenopettajaasi ylpeäksi melodramaattisella viestillä, out of statistics. Jos juot alkoholia reseptilääkkeiden kanssa, niinpä, vahinko. Jos hyppäät humalassa risteilyalukselta, se on vain uhoa. Jos ajat päin kalliota autolla ilman testamenttia, älä luulekaan. Jne.

Joitakuita ei vain lasketa tarpeeksi ansiokkaiksi ja vakavasti otettaviksi itsemurhaajiksi.
Suomessa vaaditaan tahdonvoimaa, selkeyttä, ilmaisutaitoa ja näyttävyyttä, kuten köyttä, jotta ansioidut tilastonumeroksi pimeimmälle listalle. Itsemurhatilasto ei ole leikin asia.

Suomessa lasketaan "vahinkokuolemat", "epäselvät tapaturmat" (katkaiset sirkkelillä käden vaikka mikään puutyö ei ole kesken) tai " epäsuoraksi kuolemanhakuisuudet" ohi itsemurhatilastojen "suopean mielenterveysperiaatteen" mukaIsesesti, muuten suomalainen itsemurhatilasto olisi 1400 sijaan 5000 henkilöä.

Turkissa on asenne itsemurhiin sentään käytännöllisempi. Eu-valmis maa, tottahan toki, osa Eurooppaa.


Kaikella on historiansa.

Historian tajuntamme on ennenkaikkea tuskan historiaa, joka ilmaisee itseään jokaisessa perheväkivaltatapauksessa, iskussa, ahdistuksessa ja itsemurha-ajatuksessa.

Häpeän historia.

Taustana meillä Suomessa on historiallisesti karmean repiviä voimia: Ruotsin armeijan tappajajoukoiksi Saksan terrorisoimiseen ja raiskaamiseen pakotetut hyvinkin nuoret suomalaismiehet 1600-luvulla, Suomessa Euroopan pahimmat nälkämassakuolemat (kymmeniä 500-vuoden aikana, joita hallitsijavaltamme eivät lievittäneet lainkaan, jolloin Suomessakin esiintyi usein kannibalismia), starttikauhuina tietysti ruotsalaisen ja tanskalaisen kirkon käännytystyö helvetillä pelottelulla ja tuhansilla Ruotsin käännytysarmeijan murhaamilla suomalaisilla, nälkäkuolemien käynnistämä köyhien kapinasota eli Euroopan suhteellisesti verisin sisällissota valkoisten näännytys-/keskitysleireineen, se suuri sota hyökkäysjatkosotineen Suur-Suomen puolesta ja sotaveteraanien halveksunta Kekkosen kaudella.

Tällä maalla on veriset ja psykoottiset velkataakat, jotka yhä vaikuttavat raskaasti - niin kuin monella muullakin.

Belgiassa ja hollannissa lehdistö on ihmeissään uusista pedofiilien lapsimurhista, vaikka belgialaiset harrastivat siirtomaafasisminsa aikana avoimesti orjalasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja tappamista. Heidän historiansa seuraa heitä yhä tänäkin päivänä. Historia toistaa aina itseään.

Hakkapeliitoista on meillä annettu ihannoiva kuva muun muassa Sakari Topeliuksen Maamme-kirjassa, jossa todetaan, heidän herättäneen "Berliinissä, Wienissä ja monissa muissa kaupungeissa ja maissa sellaista kauhua, että heitä verrattiin luonnon alkuvoimiin, joita ei kukaan voinut vastustaa." Porilaisten marssissa;

Pojat kansan urhokkaan,
mi Puolan, Lützin, Leipzigin
ja Narvan mailla vertaan vuoti,
viel' on Suomi voimissaan,
voi vainolaisten hurmehella peittää maan.

http://www.verkkouutiset.fi/juttu.php?id=113044

Ruotsalaiset ihmettelevät yhä avoimesti keskusteluohjelmissa, miksi naapurinsa suomalaiset ovat niin melankolisia, vaikeasti lähestyttäviä ja tunneilmaisultaan rajoittuneita viinan käyttäjiä, vaikka valloitushulluina aikakausina ruotsalaiset ja tanskalaiset harrastivat Paavin käskystä suomalaisten kyläkuntien terrorisoimista ja tappamista, teloituksia, silpomista, pystyttivät talonpoikaisorjuuden ( vaikka orjuudesta ei puhuta helppolukuisissa historianoppikirjoissamme niin vielä 30-luvulla oli sallittua pitää orjia, mm "velkavankeusorjia" ja ostettuja ottolapsia, jotka asuivat halkoliiterissä ja söivät koiren kanssa samoista ruuanjätekupeista ).

Ruotsalaiset useaan otteeseen kaappasivat, pakottivat, tapattivat ja raaistivat suomalaisia miehiä sodissaan ja tuhosivat ankaran verotuksen raiskauksella nälkää näkevää kansaa.

Äitinikin myytiin "ottolapseksi" vielä 30-luvulla, palvelijaksi, joka asui keittiön laittialle, jota perheen muut lapset saivat monottaa iloisen huolettomasti ja ahkerasti, jotta palvelijan laiskuus minimoitaisiin ja eriarvoisuus maksimoitaisiin perusarvojen sivistysperheessä.
Suomalaisiin on isketty välineellisen ihmisen leimaa vuosisatoja. Tämä maa on hyväksikäytettyjen, nöyryytettyjen ja alistettujen maa.

Kaikella on historiansa.

Meillä on ehkä Euroopan pimeimpiin kuuluva lähihistoria, jonka hirvittäviä juonteita ei opeteta lainkaan realistiseen sävyyn edes suomalaisissa kouluissa saati ruotsalaisissa. Vastuuta ei vieläkään kanneta eikä ymmärrystä ole edes suuren Sveamamman fasistisesta suomalaisten orjuuttamisesta - kolmekymmentävuotisessa sodassa trauatisoidut suomalaiset nuoret miehet tai kirkon tappavasta itsekkyydestä nälkävuosina - ja sen seurauksista sisällissotaan.

Historiaa ja sen psyykkistä painolastia paetaan myös Suomessa.
Kuin jatkokertomuksena.

Sisällissodan ja Jatkosodan asiakirjoja on tuhottu kasamäärin.

Sisällissota oli käsittämättömän traumaattinen verikekkeri, jota armas kirkkomme tuki ja jota vieläkin kirkon tukemat järjestöt kutsuvat "vapaussodaksi". Saksan natsipuolue sai koulutusta ja esimerkkejä Suomesta, Honkaliitosta ja mm keskitysleirioppaan suomenruotsalaisen rahaleiitin palkka-armeijan toimista.

Vielä yksi uskomaton historiallinen esimerkki verenhimoisesti väritetystä oikeistolaisesta kulttuuristamme. Suomen valtio mahdollisti natsien tukemisella Toisen maailmansodan alkamisen: Hitlerin sukellusveneiden suunnittelu ja kehitys tapahtui aluksi Suomessa, Versaillesin rauhansopimusta rikkoen ja ilman sukellusveneitähän Hitler ei olisi voinut aloittaa sotaa.

Tämä maa on verisesti sidottu ja muokattu.

Kaikella on historiansa.
Jokaisella raiskauksella, jokaisella tukistuksella.

Nuorten mielikuvia itsemurhasta