keskiviikkona, maaliskuuta 06, 2013

Helsingin Sanomat valkopesee Jalovaaraa ja kirkkoherroja


Helsingin Sanomat valkopesee Jalovaaraa ja kirkkoherroja
Helsingin Sanomat valkopesee Jalovaaraa ja kirkkoherroja


Helsingin Sanomat valkopesee vauhdilla Jalovaaraa.

Samalla tietysti nostetaan vastuun taakkaa pois kirkkoherrojen ja piispojen harteilta.

Ironia toimittajan agendan ajajana ja kirkkokriisin keventäjänä, uskonnollisuuden ja rakkauden analogian yhteenliittäjänä:
 

  • "Uskoontulo olisi toiseksi pahinta"
    "Tieteellisen tarkat kuvaukset uskovaisten touhuista ovat turhauttavia. Niin kuin fyysikko Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan, jossa hän kiertää hengellisissä tilaisuuksissa ja ihmettelee niiden älyttömyyttä..." -- HS Anna-Stina Nykänen

 Uskonnollisuus liitetään tässä konnotaationa yleiseen ja kiistämättömään luonnonvoimaan,  rakkauteen.
Eli tässä loogisena aasinsiltana kirkko ja kirkkoherrat eivät saa estää minkäänlaista uskonnollisuutta kuten "ei rakastumistakaan voi". 

 Tässä asennemuokkausartikkelissa ei kuitenkaan puhuta suggestiivista valtaa käyttävien vastuusta, lahkoja ja valtionkirkkoja pyörittävien harkitusta vallanhimosta, kirkon poliittisista sidoksista kokoomus- ja keskustapuolueeseen sekä vammoista, joita jumalattoman suurien lupauksien uhrit saavat. Psyykkisiä vammoja, passiivisuutta poliittiseen vaikuttamiseen - ja itsemurhia.

Yhtään ei ihmetellä sitä, kuinka Jalovaaraan tottuneet kirkkoherrat peruuttavat juuri nyt vasta julkisuuden edessä  Jalovaaran sovittuja tilaisuuksia kun Jalovaaran amerikkalais-kalvinistiset suggestio-opit köyhien ohjaamiseksi ovat tulleet esille toimittajien armollisella avustuksella.     
     "Jos uusi usko tai uusi rakkaus löytyy,
      sillä ei ole järkipuheen kanssa mitään tekemistä." HS  
  •  Uskonto on nyt Hesarille etupäässä politiikkaa.
     
    Hyvin tarkkaan järkeiltyä uskontopolitiikkaa ja taktikointia valtion tukeman valtionkirkon puolesta. Sillä ei ole mitään tekemistä ihmisten yleisen uskonnollisuuden ja uskontofilosofisen mystiikan kanssa.
Hyvin oikeistolaista politiikkaa, jonka tarkoituksena on tuottaa "tyytyväisyyden" status quo ratkaisujen ja kontrollin kirkkoinstituution kautta ja estää eliitin toiminnan kyseenalaistaminen ahdistuksn ohjaamisella "uskonnollisuuteen". 
Varsinkin nyt, kun keskustalainen sekä kirkon lahkon vanhoillislestadiolainen on HS:n linjaa vetävänä päätoimittajana.
Kirkko esitetään puhtaana yhtenäiskulttuurin projektina. Velvollisuutena, kansalaisen määrittelijänä, hyvin vanhakantaisesti ja keisarin yhdistävänä virastona, valtiopäivien siunaajana ja Jumalan siunauksen jakajana hallituksen vallalle valtion auktoriteetin jumalallisena pyhittäjänä. Kuin Maya- tai Sumer-kulttuurissa. 

  •  Jäävuoren huippu

    Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Marita Ruohonen pelkää, että nyt Yle MOT-ohjelman kautta paljastunut saarnaaja Pirkko Jalovaaran toiminta on vain jäävuoren huippu

Hesarin linjaus näyttää nyt selvästi osoittavan vihreää valoa valtionkirkon keisarilliselle kirkkovirastoluonteelle ja homehtuneen nationalistiselle perinteelle, että valtionkirkko ei ole vastuussa siitä, mitä kirkoissa ja kirkon tukemissa lahkoissa opetataan - ja tehdään. Kunhan kirkon arvovaltaa ei kyseenalaisteta.

 Ensimmäistä kertaa feministit käyvät kriittisesti käsiksi ultrapatriarkaalisen vanhoillislestadiolaisuuden alistamiskulttuuriin:

Hesarin artikkelissa uskovaiset saavat olla kuin huumeaddikteja ja kirkon on toimitettava fiksit kaikille halukkaille silmät ummessa.

Kuin uskonnollinen hurmos ja kokemus olisi luonnonvoima, jota kukaan ei saa "estää" köyhiltä. Kuin ihmisiä ei lietsottaisi ja demoneja manattaisi esille kirkon viidesläisissä ja vanhoillislestadiolaisissa lahkoissa. Mm pahoina henkinä, "sinussa on eripuran henki", "eksytyksen henki" kun et usko kuten muut ja pysy neitsyenä yms.
Aivan kuin kirkolla ei olisi enää Lutherin teologiaa ja uskonpuhdistuksen periaatteita luterilaisena kirkkona.
Aivan kuin kirkko saisi olla yhä kuninkaan nyrkki ja kansan möyhentäjä roomalais-katolisin synti- ja demoniopein, kaikin magiakeinoin.

  II

Tapaus Tarja Halonen uusimpana kirkon aseman puolustajana.

Halonen ei itse kerro, kuinka kirkkoa tulisi uudistaa mutta vetoaa "vastuullisiin" kansalaisiin "uudistajina", jotta pysyisivät kirkossa ja kieltäytyy kuitenkin samalla itse olemasta uudistaja. 
Halosen diskurssissa piispat ja kirkkoherrat eivät ole vastuullisia vaan kansalaiset valtionkirkon jäseninä asetetaan vastuuseen velvollisuuden ja alamaisuuden konnotaatioiden ja asetelmallisuuden kautta.
  • Kirkkohan tunnetaan valmiista vastauksista.

    Kirkko ei etsi totuutta eikä kehota yksilöä etsimään omaa uskontofilosofista totuutta aivan kuin kirkon kiinnipitämät keskiaikaiset dogmit ja ihmiskuvat olisivat lopullinen totuus.  

Tarja Halonen ei tuoreessa esilletulossaan kehottanut valtionkirkkoa muuttumaan  vaan ihmisiä nöyrtymään kirkolle ihan vain perinteisen periaatteen vuoksi vaikka valtionkirkko ei ole lainkaan rakenteeltaan ja valtahierarkialtaan demokraattisen vaikuttamisen instituutio ja muutokselle valmistautunut instituutio.
Tarja on yllättävänä apologeettina ja tuoreena kirkon jäsenenä kovin yksioikoinen valtionkirkon itsestäänselvän aseman puolesta - sen laajan instituutioluonteen ja kyseenalaistamattoman vallan puolesta.
Tarjalle kirkko ei ole siten opillinen, teologinen tai uudistumisen kysymys vaan institutionaalinen, skemaattinen ja nationalistinen ratkaisu.
  •   Kirkko merkitsee eliitin vallalle stabiilisuuden tuottajaa ja tyytymättömyyden kanavoimista pois poliittisesta todellisuudesta toiseen todellisuuteen.

          Kirkko on vallan kainaloon tottunut rituaalilaitos, joka vahvistaa symbioottisesti ja symbolisesti hallituksen rauhaa ja eliitin valtaa.

          Ev.lut kirkon taipuminen nyt viidesläisten room.katoliseen uusiodemonologiaan toimittaa myös kirkon tehtävää ahdistuksen ja epävarmuuden kanavoijana - pois tästä todellisuudesta ja pois poliittisesta heräämisestä: poliitikoille turvallisena toimenpiteenä.

Eihän tämä Tarjan kehoitus lähde lainkaan neutraalista tai uskontofilosofisesta asetelmasta "elämän tarkoituksen etsimisestä"  vaan selvästi kirkon jatkuvasta kriisiytymisestä ja sen poliitisesta olemuksesta.

Tarja ei  ole sisällön puolesta kertonut oman uskonnollisuutensa perustelua muuta kuin yleinen tapa, fiilis, paluu takaisin ja kulttuuri. Kirkon jäsenyys ilman omaa näkemystä. Koska suomalainen ja "turvalliset" konventiot. 

Miksi Halonen ei kerro uskonsa perusteita ja motiivejaan kuulua valtionkirkkoon sekä omia muutosaikeitaan kun kerran puhuu "uudistajista" ja toimii kirkon apologeettina?
Ja kun kerran kuitenkin toimii nyt valtionkirkon demagogina ja jopa ihmisten nuhtelijana hyvin vanhakantaiseen tapaan. Kirkosta eroajat eivät Tarjan mielestä ymmärrä omaa parastaan kirkon heikentäjinä.
Hänhän selvästi luo moralistisen asetelman että jo kirkkoon kuuluminen on hyvä teko ja kansalaisen vastuu kuninkaan alamaisena kuninkaan käskemän yhteiskuntarauhan mukaisesti. Paitsi ettei ole enää kuninkaan valtakäskyä kansalaisten pakkojäsenyyteen - se poistettiin 1922.

Ei se merkitse, että ihmisen pitäisi ensin tuntea omaa henk koht uskonnollista motivaatiota ja ihmisellä olisi oma selitys valtionkirkkoon kuulumiselle ja valtionkirkon ristiriitaisten ja pitkälle uudistamattomien dogmien kannattamiselle.
Aivan kuin valtionkirkko olisi vain tapakulttuuria ja osa suomalaisuutta.
Suomalaisen identiteetin viimeinen ehto? 
Oikeistolaisen nationalismin ja yhtenäiskultuurin vanha ehto? 

Tarja vetoaa vain retoriseen velvollisuuteen ja tapakulttuuriin.
Ei hyvä. Ei ole eettisesti perusteltua toimintaa mielipidevaikuttajalta nostaa poliittisesti yksi uskonto valtiota vakauttavaksi uskonnoksi ja tapakulttuurin harmaaksi velvollisuudeksi kansalaiselle.
Mitä ihmettä tälläinen kirkkoherramainen kansan nuhtelu muumimammaltamme oikein merkitsee?
Tähän vetoomukseen liittyy hyvin outoja konnotaatioita, jos kirkon jäsenyyden simultaanina konnotaationa on vastuuseen vetävä "kunnon kansalainen". 
Kansalaisteko? Kansalaisvastuu? Kunnon kansalaisen merkki? 
Tämä ei ole luterilaista uskonoppia (kahden regimentin opista) vaan Tarja suitsuttaa katolisen kohtalonuskon, lapsena kasteessa kirkon tuotteeksi leimatun kansalaisen ja valtionkirkon auktoriteetin puolesta.
Hyvä kansalainenko kuuluu itsestäänselvästi valtionkirkkoon vaikka ei käsittäisi kirkon dogmeja ja rituaaleja kun oman seurakunnan papit puhuvat käsittämättömiä ja päästävät demonit kirkkoon keskiajalta ylösnousseina viidesläisten noitatohtoreiden avustamina? 

Eiväthän papit ole seurakunnan kutsumia eikä seurakunta voi vaihtaa lainkaan pappejaan demokrattisesti ja uudistavasti. 
Eikä kunnon ihmiset voi valita edes seurakuntaansa. 

Kirkko on niin jämähtänyt  kuninkaan läänitysideologiaan, kolonisaatio- ja virkamiesidentiteettiin että ei mitään rajaa. Korkeakirkolliset ihailevat keskiajan (vaihto)ehdotonta kirkkokuvaa ja keskiajalle näyttävät jäävän.
Kirkon Jumalalle täytyy pumpata arvovaltaa valtion tuella.
Miksi tätä kirkon järkyttävää jälkeenjääneisyyttä ja piispojen hyssyttelevää jälkiviisautta joka kriisiin jälkijättöisesti pitäisi kannattaa kirkkoverolla?
   Eihän kirkko ole aikeissakaan muuttua.
Arkkipiispakin kannattaa homojen luokittelua (ei esittänyt kirkolliskokoukselle samanarvoisen aseman esitystä)  ja pyhän heteroavioliiton pitämistä uskonnollisena oppina valtiolle Vatikaanin oppien mukaisesti.
Kirkkopolitiikka on tällä hetkellä ihan harhaoppista meininkiä luterilaisen teologian kannalta. Valtionteologiaa Rooman pakanakeisarin käsikirjoituksella ja sen mahoja dogmeja  noudattaen  - kuin uskonpuhdistusta ja kahden regimentin oppia yksilönvapauden tähden ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Ei ole nyt selväjärkistä touhua kehottaa pysymään uskonnossa vain yleisestä periaatteesta.


  III

Miksi keisarien ja kuninkaiden luoma valtionkirkkomalli täytyy nyt lopettaa ja valtion erillisoikeudet valtiokirkoille lakkauttaa sekä kirkon rituaalinen pyhittäjän rooli hallitukselle lopettaa?
Valtionkirkko on vain vallankäytön malli ja poliittisten tavoitteiden kätkemistä "perimmäisten ratkaisujen ja vastausten laitoksena".
Kirkko ei saa olla enää hallituksen jumalallinen siunaaja pyhässä yhteistyössä.
  • Valtio ei saa sitoutua mihinkään uskontoon vaan uskonnonvapaus merkitsee vain yksilön vapautta.
  • Nyt laman vyöryessä kirkkoa voidaan käyttää polittiisten paineiden varaventtiilinä ja ekstaattiset lahkot on sen takia "vapautettava" kirkkoverojen tukemana. Kokoomus on aina käyttänyt kirkkoa oikeistolaisen nationalismin pyhittämiseen ja keskusta paikallispolitiikan apuvoimana pohjoisessa.

Ruhtinaiden sodat talonpoikia vastaan ovat nykyisen suomalaisenkin valtionkirkon tärkein syntysyy ja peruste.
Kirkko oli vallan tärkein sidos jatkosodassakin pyhän sodan käymiseen natsi-Saksan kanssa. Ev.lut kirkkohan teki tiiviin liiton natsi-kirkon kanssa. Kummallista ettei siitä opeteta uskonnontunneilla? 

Valtionkirkoilla ja valtioilla on vaihtokauppa:
valtio tukee valtionkirkkoja ja ne tukevat vallassaolevia kritiikittömästi. Kevyt höpinä köyhien puolustamisesta ei ole uhka vallassaolijoille.
Valtionkirkko luo valheellista epäpoliittisuuden turvaa ilman todellisia poliittisia muutoksia ja ilman demokratiaa.
Ennen kuin lama suurenee, on suomalaiset valtionkirkot lakkautettava nopettuava - tai niiden pollittisesti sokeuttava vaikutus kasvaa taas kuten ennen talvisotaa ja sisällissotaa.




  • Suomalaiset olivat innoissaan 1940 uskonpuhdistuksen äitikirkon huomionosoituksista. Kuin merkiksi kihlauksesta kirkot perustivat "Luther-Agricola-seuran” toimintakanavaksi natsikirkkoon. Sen johtoon kuului koko kirkollinen kerma.
Seuran tavoitteet olivat poliittiset – sitoa Suomi Saksaan ja katkaista siteet pohjoismaihin, joiden kirkot suhtautuivat kriittisesti natsi-Saksaan.
Välirauhan aikana, kesällä 1940 Hitlerin kirkko oli alkanut osoittaa kiinnostustaan Suomeen.
Saksan ulkomaanpiispa Theodor Heckel ehdotti suhteiden tiivistämistä. Hyväntahdon eleenä Heckel antoi rahaa sodassa vaurioituneiden kirkkojen korjaamiseen. Hän saapui Suomeen ja sai miltei valtiovieraan kohtelun.
      http://yle.fi/mot/041099/kasis.htm


  • Jatkosota - hävitty pyhä sota
Jyväskylän yliopistossa tarkastettavan väitöstutkimuksen mukaan suomalainen papisto maalasi jatkosodan aikaan retorisilla keinoilla kuvan pyhästä sodasta, joka lopulta hävittiin yksilön moraalin rappion vuoksi.
YTM Jouni Tillin väitöstukimus näyttää suomalaisen papiston retoriikan kaaren jatkosodan alusta sen loppuun. Kaaren voi katsoa alkavan marsalkka Mannerheimin päiväkäskystä kesäkuussa 1941. Siinä Mannerheim kutsuu sotilaita pyhään sotaan ja ristiretkelle kansakunnan vihollista vastaan.
" Näin ollen sotamme on aito ristiretki pakanoita ja Jumalan vihollisia vastaan, siksi me suomalaiset voimme huutaa ’Jumala tahtoo!’ Jumala tahtoo tehdä Suomen suureksi ja vapauttaa Karjalan painajaisesta, joka on vainonnut maatamme.”
- Rovasti Rolf Tiivola Koti ja kasarmi -lehti heinäkuussa 1941
http://yle.fi/uutiset/jatkosota_-_havitty_pyha_sot...



  Katso elokuva uskontojen sodasta ruhtinaiden ryöstöretkillä Euroopassa - viihteellinen mutta myös informatiivinen elokuva:
    http://film.list.co.uk/article/35069-the-princess-...



 
- Kuvaavaa on, että hän toimi avoimesti seurakunnissa ja piispatkin olivat hänen puheitaan kuulleet, mutta silti tämä asia tuli täysin yllätyksenä, Ruohonen sanoo.
- Voimme vain arvailla, mitä kaikkea löytyy sellaisista toimista, jotka eivät ole näin avoimesti esillä.

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/10685-jalovaara-vain-jaeaevuoren...


  


 IV

Tämä on Hesarin  artikkelissa kaikista mielettömin lause ja assosiaatioväite: 

" Uskonnossa ja rakkaudessa fundamentalisteja on vähän".

                                        -- HS Anna-Stina Nykänen

Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?

Mitä tällä halutaan sanoa?

Että uskovaiset uskovat uskomisen ja vaistojen takia eivätkä oikeastaan usko dogmeihin, johtajan auktoriteettiin  tai demoneihin sinänsä? Silleen oikeesti vaan tuntevat vain positiivisia tunteita ilman uskonnon dogmatiikan ohjailuja? 

Onko kirjoittaja lukenut tuntiakaan antropologiaa, sosiologiaa, psykoanalyysiä ja uskontotiedettä tutkimuksina, analyyttisina malleina ja yleiskartoituksina?

Ei vaikuta siltä vaan teksti on puhtaasti propagandistinen uskonnon hyväkstyttämisteksi.


Kuinka rakastuminen ja uskoontulo eroaa toisistaan:


Rakkaus on narsistinen illuusio omasta maagisesta tehosta toisen  tunteisiin toisen kanssa seksuaalisten yllykkeiden tyydyttymisestä - molemminpuolin. Rakkaudessa siis vahvistetaan narsistisesti omakuvaa.


Uskovaisuus on taas useinmiten koko elämän ratkaisuja, entisen minäkuvan purkamista,  uutta maailmankuvaa ja uusi ihmiskuvaa hallitseva ideologis-kognitiivinen tulkinta-apparaatti alistumalla ja entiset toiveet kieltämällä ottamalla vastaan uusi valmis kokonaiskuva.

Joskus rakkaus voi johtaa uskoontulemisefektiin vahvan manipulatiivisen rakkauden kohteen mukaan mukautumalla - mutta nyt puhutaan kyllä aivan eri kertaluokan ja eri suunnan kognitiivisista ilmiöistä.

Rakkaudessa siis vahvistetaan narsistisesti omakuvaa

- kun taas uskoontulossa muokataan ulkoisen ideologian ja kognitiivisen tekniikan (uskonto/guru) kautta omaa minäkuvaa uskonnon mukaiseksi tuotteksi. Uskonto on valmis, minä en ole = minä suostun ohjelmaan itseni mukauttamiksi ja muuttamiseksi. Minun riittämättömyyteni on uskonnolta saaman kiitoksen ehto.

eli prosessi on täysin päinvastainen kuin terveessä molemminpuolisessa rakastumisessa eli narsistisessa fantasiassa oman viehättävyyden/haluttavuuden vahvistamsiessa ja toisen viehättävyyden vahvistamisessa.

Voimassa olevan rakkauden illuusion äkillinen romahtaminen eli hylätyksi tulemisen kokemus on enemmänkin kognitiivisesti verrattvaissa uskontojen sopeuttamis- ja muutosprosesseihin.


"Eroajia on nykyään paljon, puolisosta ja kirkosta." - HS
Tämä analoginen ja assosiatiivinen vertaaminen on todellä härskiä kirkosta eroajien syyllistämistä.
Kirkko esitetään puhtaana yhtenäiskulttuurin projektina. Velvollisuutena, hyvin vanhakantaisesti ja keisarin yhdistävänä virastona.
Kuin jättäisit sovitun rakkaussuhteen velvollisuudet, kuin hylkäisit elämäsi rakkauden.
Kun eroat kirkosta.



Ei kommentteja: