Arkkipiispa Kari Mäkinen peruu erikoisella tavalla toimittajien tulkintaa hänen selvästä lausunnostaan:
Kirkko tekee taas sen, minkä aikaisemmin.
Veivaa, hämää ja mutisee.
Mutta mitä kirkon pitäisi tehdä?
Haluaisivatko ihmiset rehellisesti neutraalin rituaali-instituution, jossa asiakkaat saavat valita rituaalin semanttisen ja uskonnollisen sävyn vaikkapa aivan ateistisella sanastolla?
- Pohdin tekstin lopussa kirkon mahdollista radikaalia muutosta palvelulaitoksena.
Kun valtionkirkko huomaa hävinneensä poliittisen valtataistelun ja kirkon "puolustautuvasta" muutosvastarinnasta tuleekin julkisuudessa kirkon valtaa syövyttävä tekijä, se alkaa änkyttää, tekee myönnytyksiä, esiintyy sitten sivistyksen puolustajana ja ”meidän yhteisen kulttuurin” edustajana.
Siis arkkipiispa on periaatteessa humanistisen tasa-arvon ja ihmisarvon kannalla, ”hengessä mukana” mutta ”ei voi” virkansa takia sitä suoraan kannattaa? Kirkko onkin aina pitänyt periaatteet ja käytännön erillään.
Tämä sanojen merkitystä pelokkaasti syövä peruutus ja kumpaankin suuntaan pyllistäminen voi kuitenkin olla pahin taktinen virhe mitä yksikään piispa Suomessa on tehnyt kirkon valtapolitiikan kannalta.
Viimeiseen asti arkkipiispa Mäkinen tukeekin vanhaa epädemokraattista torjuntataistelua valtionkirkon määräävän aseman puoltamisesta.
Kunnes kirkko alkaa olla taas vain tappiolla julkisuuskuvansa hallinnassa ja kirkon käytäntö muuttuu kuten naispappeudessa ja monessa muussa asenteessa vasta viime hetkellä kirkon jälkijunateologiana.
Arkkipiispan ensimmäinen epäselvä myötäily avioliiton juridisen suojan määrittelyn vapauttamiseksi valtiolle oli taktisesti yritys kerjätä kirkolle julkista kiitosta mm. demoni-imagotappionkin jälkeen. ”Ehkä me muutumme, ehkä. Älkää erotko kirkosta. Kirkko on moderni, ehkä, joskus, kirkolle sopivalla tavalla... ”
Kirkko tulee aina jäljessä turpa verellä saatuaan ensin selkäänsä taantuneesta ihmiskuvasta.
II
Naispappaus-sota oli aivan samanlainen.
Kun kirkkoa uhattiin aidosti valtionkirkon aseman ja verotusoikeuden menettämisellä niin se muuttui yht'äkkiä modernin ihmiskuvan puolustajaksi, siis etupäässä julkisuudessa, omassa julkisuudenkuvan hallinnassa.
Naispappaus-sota oli poliittisesti painostava. Laajasti kulisseissa poliitikot, virkamiehet ja kulttuurieliitti uhkailivat kirkkoa valtionkirkko-statuksen menettämisellä ja ihmeesti Pyhä Henki alkoi puhua piispoille nopeasta uudistuksesta.
Ev.lut valtionkirkko ei ole aidosti moderni.
Eikä se ole edes protestanttinen Lutherin suuntaan vaan enemmänkin protestanttisen kalvinismin suuntaan kalvinistisena valtakonstruktiona, instituutiona, Jumalan kontrollin ja ennaltamääräämisopin edustajana.
Valtionkirkko näyttelee modernia suojellakseen konservatiivista ydintään, pappiskulttiaan ja magiauskomuksiaan pitääkseen kiinni keskiaikaisesta kirkkokuvasta ja hierarkiasta.
Eli piispat notkahtavat julkisuudessa polvilleen ja taipuvat vasta kun heidän täytyy puolustaa viimehetkellä oman hierarkisen asemansa menettämistä.
Kirkon myötäilyteologia on tyhjän päällä.
Se on nyt mediataideteos ja aivan jotain muuta kuin rivijäsen kirkostaan luulee. Arkkipiispan taktinen ajattelu ja semanttinen pelleily voi nyt pettää aika pahasti jos ihmiset ymmärtävät kirkon tosiolemuksen dogmaattisena valtakoneistona.
Sosiaalisen median kautta ihmiset uskaltavat ensimmäistä kertaa kertoa mitä ajattelevat papeista ja kirkon opeista, mitä ovat joutuneet kokemaan kirkon hampaissa.
Kirkon tärkein valta on aina ollut seksuaalista.
Häpeävaltaa ja kontrollipelastusta.
Kirkon oppien pohjana ei ole Jeesuksen opetus vaan kirkkoisien viha ja inho seksuaalisuutta kohtaan. Siitä muotoutui kirkon "aseksuaalinen" ”puhtausoppi” eli syntioppi, jossa ytimessä on ollut kirkon jäsenen seksuaalinen valvonta valtana ja jäsenen omaehtoinen häpeä omasta seksualaisuudestaan. Kirkkoisät julistautuivat muita puhtaammiksi kieltäytyessään seksistä ja tämä aseksuaalisuus nähdään yhä suomalaistenkin pappien pappismaisissa maneereissa mutta varsinkin room.katolisen kirkon pappien seksikieltossa välttää aikuisia naisia perisynnin tulkintana.
Luterilaisessa teologiassa seksi ei ole perisynnin mtafora mutta katolisessa ja kalvinistisessa teologiassa se on.
Homo-opin uhkakuvan muuttaminen on nyt kirkon valtakulttuurin kipupisteen ja kirkkohistorian ytimessä avioliitosta rajoitetun seksualaisuuden ja kirkon kontrollivallan ydintoimintana.
Kirkko siirtyi 1500-luvulla ylistämään heteroseksuaalisuutta ja avioliittoa. Kirkko omi avioliiton itselleen ja julistautui avioliiton totaaliseksi kontrolloijaksi ja säätelijäksi. Se merkitsi huomattavaa valtaa kansalaisten elämän keskukseen ja kulttuurin muokkaukseen ”yhtenäiskulttuuriksi”.
Ruhtinaille tämä sopi mainiosti, sillä keskitetty valta on aina totaalisinta valtaa.
III
Kirkko on instituutiouskonto.
Kirkko on valtakonstruktio.
Kirkko ei ole Jeesuksen opetusten säilyttäjä vaan oman valta-asemansa ja rituaalivallan säilyttäjä. Piispojen toimia ohjaa vain valta-aseman ylläpitämisen skenaariot.
Jeesuksen opetuksilla ei ole mitään merkitystä uusjuutalaisen veriuhrimagian ennallistajan eli Paavalin perustaman seurakuntahierarkian ja temppelikultin mallissa.
Jumalanpalvelusmagia on kirkon syvä yhteys ja sitoutuminen tuhansien vuosien temppelikultin ylläpitäjiin aina Sumerista saakka.
Suomalainen valtionkirkko myöntyy aina lopulta mihin tahansa säilyttääkseen valta-asemansa valtionkirkkona: etuoikeutettu kirkollisvero, röyhkeät verohelpotukset jokaisen kansalaisen yhteisistä rahoista, uskonnonvapauslain rikkomisen tukeminen virkamiesten avulla lasten pakkouskonnonopetuksella valtion kouluissa skeä kuntapolitiikassa onnistunut hautausmaiden monopoliaseman puolustussota.
Suomalaisen ev.lut valtionkirkon muutosta 1922 jälkeen ei ole ajanut lainkaan teologia, uskontofilosofia ja itsekriittisyys kuten Lutherin uskonpuhdistusta.
Kaikki myönnytykset julkisuuden paineen myötä ovat vain valta-aseman turvaamista eikä kirkon itsetutkiskelua. Vatikaanin ja Paavalin hierarkiauskontomallista ja kirkon moraalivallasta ei luovuta.
Valtionkirkko haluaa olla yksilön olemuksen moralistinen määrittelijä puhtausoppeineen ja Jumalan edustaja ”oikean” yhtenäiskulttuurin määrittelijänä vaikka onkin nyt ajettu nurkkaan vapisemaan kansalaisten paheksunnalla ja medianäkyvyydellä sen taantuneisuudesta ja seksuaalirasismista. Ortodoksinen kirkko jätetään näköjään yhä kuriositeettina rauhaan sen harrastamasta rasismista ja naisten tuomitsemisesta epäpuhtaiksi rituaalien suorittajina.
Valtionkirkon myöntymiset eivät ole ikinä argumantaatioita ja uskonpuhdistusta vaan vain taktisia vetäytymisiä keskiaikaisen asemansa ja hierarkiaolemuksensa puolustukseksi.
Tämä on tärkeä huomioida kirkosta, jonka piispat ihailevat Vatikaanin ”jatkuvuutta” ja ehdotonta taantumusylpeyttä ilman moraalista vastuuta opetuksensa seuraamuksista.
Suurin ongelma on ehkä yllättävästi kirkon pelokas liberaaliosasto, joka ei uskalla avoimen luterilaisesti ja järjestelmällisen ylpeän modernisti vastustaa piispojen ja kirkolliskokouksen epäluterilaista teologiaa.
Koska liberaalit eivät puhu täsmällisesti, ei mediakaan ymmärrä vanhoillisten syvää valtaa kirkossa vaan uskovat piispojen epätodellisia damage control -puheita ”uudistuvasta kansankirkosta”.
Piispat väittävät siis kiron olevan kaikille jotakin. Piispat väittävät, etteivät voi ottaa tässä ajassa Lutherin uskonpuhdistuslinjaa ”perinteiden tähden”. Aikamoinen paradoksi ”luterilaiselta kirkolta”.
Kirkon suurin ongelma on sen ydin, teologia.
Kirkko ei ole modernin luterilainen vaikka se on saanut toimittajat ja jäsenet niin uskomaan.
Kirkko on syöpäläisen tavoin kiinni valtion suonella ja kansalaisten kukkarolla verohelpotuksineen vaikka luterilaisen kahden regimentin opin mukaan kirkko ei voi olla osa valtiota ja virkamiesjärjestelmää.
Kirkon peruslinjaukset ja hyvin harhauttavat kriisinhallintapuheet toimittajille tukevat pohjimiltaan vain kirkon ”perinteistä” roomalais-katolista perusolemusta ja sen mädäntyvää teologiaa sen protestanttisena muunnoksena eli kirkon kalvinismissa, viidesläisyydessä, kirkkovaltiounelmassa eli siis yhtenäiskulttuuripakkomielteissä valtion suojaamana kirkkona.
IV
Kirkon pappiskultti-hierarkia ei ole lainkaan luterilaista teologiaa kuten ei lasten kastaminen "pelastuksen suojana".
Sotilaspapit armeijan palveluksessa kertovat karua kieltä kirkon maailmankuvasta vallan ehdottomana apulaisena osana valtakoneistoa, kuninkaan kirkkona.
Armeija onkin kirkon tärkein tukija ja valtionkirkon tärkeyden perustelija.
Sotatilanteessa kirkon propaganda on ollut totalitaarisen sotasensuurin ja sotahysterian tärkein apu ja kehys järkyttävillä tavoilla tavlisodassa, sisällissodassa ja jatkosodassa natsi-Saksan verveljeyden puolustajana.
Jos yhteiskunta ja lama kriisiytyy, kirkko on ensimmisenä polvillaan sotilasjuntan edessä vannomassa uskollisuuttaan uusille hallitsioille ja valtiofasismille keskitysleirien porteilla ”näinä vaikeina aikoina” - kuten aijemminkin. Ev.lut. kirkko teki tiiviin ideologisen kirkkoliiton natsikirkon kanssa sodan aikana mistä harva kirkon jäsen tietää.
Valtionkirkkojen perusolemus on korruptio.
Valta ja valtion tuki muita uskontoja ja humanistista ihmiskuvaa vastaan.
V
Historiallisesti kirkko on vaarallinen poliittinen tekijä.
Kirkko olisi halunnut jatkaa homoseksuaalisuuden kriminalisointia sillä se on alunperinkin ollut kirkon lobbaama syntihierarkia eli syntioppi todisteena kirkon kontrollin ulottumisesta ihmisten yksityiselämään. Kirkon valta on ollut sen totalitäärisessä määrittelyvallassa.
Kirkko vastusti useassa vaiheessa lasten oppivelvollisuuslakia ja valtion ylläpitämää koulujärjestelmää koska rikkaat kirkon vaikuttajat (mm. kirkkoherrat) menettivät halpaa työvoimaa.
Vaarallisin kirkon poliititnen vaikutus on sen epäpoliittisessa vaikutuksessa: kirkko kannustaa ihmisiä suuntaamaan katseensa pois poliittisesta vaikuttamisesta ja jopa luottamaan poliitikkoihin kirkollisilla rukouksilla kuin koskemattomiin virkamiehinä eikä kansan poliittisen vallan alaisina toimijoina.
Itse en näe kirkon ytimessä mitään muutosta sillä kirkko haluaa yhä olla valtionkirkkona oikeistolainen poliittinen vaikuttaja ja muiden uskontojen yläpuolella kirkkolain avulla.
Lasten ja nuorten pakottaminen valtion kouluissa kirkon tunnustukselliseen uskonnonopetukseen on yhä kirkkopolitiikan suorimpia ja brutaaleimpia vallan osoituksia.
Uskontopakko ei siis poistunut 1922 uskonnonvapauslain jälkeen vaan kirkko on saanut pitää valta-asemansa lasten aivopesijänä ja uskontokultuurin opetuksen vääristäjänä vedoten lasten vanhempien uskontoon.
Lapset eivät saa opetuksessa aitoa kuvaa kirkkojen ja uskontojen historiallisista vaikutuksista vallanpitäjien aseena kautta aikojen.
Uskonnottomien aikuisten lapset sentään saavat realistisempaa opetusta uskonnon ja vallan liitosta.
Kirkon suojelemat lahkot ovat myös esimerkki kirkon valtakeskeisestä toimintaperiaatteesta:
harhaoppinen henkinen väkivalta hyväksytään jos vain lahkot tunnustavat kirkon verottajaksi ja piispat ylimmäksi rituaaliseksi auktoriteetiksi. Kuten vanhoillislestadiolaiset.
”Luther”-säätiökin saa vasta nyt monoa - mutta vasta kun se uskaltaa suoraan kiistää piispojen valtaa. Säätiön harhaopit ja demoniopit eivät toki ole piispoja häirinneet lainkaan.
VI
Suomalaiset selvästi vielä haluavat virallisen rituaali-instituution, jonka papit siunaavat syntyneet ja saattavat muut hautaan.
Suurimmalle osalle suomalaisita rituaali-instituutio kelpaisi selvästi aika yleisesti myös ilman kirkon epäselvän dogmaattisia oppeja kolminaisuusopista, Kristuksen veren uhrimagiasta ja ylösnousemuksesta.
Kirkolla olisi funktio mutta sen pitäisi luopua dogmeista palvellakseen suurinta osaa suomalaisia sielunhoidollisesti rituaalisena jännitteiden käsittelijänä ja elämänvaiheiden sosiaalisena suorittajana.
Neutraali rituaali-instituutio siirtymärituaalien suorittajana olisi realistinen ja rehellinen muoto, jota suomalaiset kaipaavat kirkon vuosisataisten moralististen syntikultuurivaiheiden jälkeen.
Uskonnolliset voisivat pitää sitten rauhassa uskonnollisia rituaalejaan kirkoissa mutta kaikille olisi myös tarjolla neutraaleja pelveluja.
Helsingin tuomiokapitulihan on jo julistanut että kirkko ei ole inkvisitio. Tämä on häkellyttävä lausunto sinänsä mutta tähän voimme tarttua.
Siten neutraali rituaalipalvelu pitäisi olla kirkon yksi palvelun valinnanvapaa osa, jos valtionkirkko halutaan jättää pystyyn yleisenä intituutiona.
Kirkon tulisi siten tarjota valtion instituutiona palveluksia myös ateisteille ja palkata laaja-alaisia pakana-pappeja, jotka vapautuneesti pystyvät vetämään myös ei-uskonnolisia elämänvaihe-rituaaleja mm. yleistajuisella luontosymboliikan retoriikalla.
Muussa tapauksessa valtionkirkkoinstituutiot on ehdottomasti lopetettava ja kirkkolaki etuineen pyyhittävä pois valtion valvomista laeista.
- Nyt kaksi etuoikeutettua valtionkirkkoa saa ideologista valtaa, statusta valtiopäivien ja julkisten virastojen yms siunaamisen rituaaleista (vuosittain kymmeniä) ja maallisia rikkauksia valtion avustamina ja se ei ole uskonnonvapauslain mukaista.
Kirkon etuoikeutettu valta on rikos ihmisyyttä vastaan.
Voimme vain katsoa kirkon historiaa Suomenkin lähihistoriasta, mitä kaikkea äärioikeistolaista eliitin toimintaa se on tukenut dogmaattisella toiminnallaan.
Arkkipiispan oma puheenvuoro ja alkuperäinen tulkinta videolla, jonka hän tuomitsi jyrkästi semanttiseksi leikittelyksi ja asiattomaksi puhetavaksi
Arkkipispan myöntävä lausunto videolla.
Ällistely leviää sosiaalisessa mediassa arkkipiispan kiistämislausunnosta.
Kansalaisten täytyy muistaa, että kirkko on semanttisen venyttelyn, paradoksien, tulkintakeikautusten ja käänteistämisen mestari 1600-vuotisena instituutionaalisen valtansa aikana.
Juutas Arkapiispa
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti