Arkkipiispa Kari Mäkinen peruu erikoisella tavalla toimittajien tulkintaa hänen selvästä lausunnostaan:
Kirkko tekee taas sen, minkä aikaisemmin.
Veivaa, hämää ja mutisee.
Mutta mitä kirkon pitäisi tehdä?
Haluaisivatko
ihmiset rehellisesti neutraalin rituaali-instituution, jossa asiakkaat
saavat valita rituaalin semanttisen ja uskonnollisen sävyn vaikkapa
aivan ateistisella sanastolla?
- Pohdin tekstin lopussa kirkon
mahdollista radikaalia muutosta palvelulaitoksena.
Kun
valtionkirkko huomaa hävinneensä poliittisen valtataistelun ja kirkon
"puolustautuvasta" muutosvastarinnasta tuleekin julkisuudessa kirkon
valtaa syövyttävä tekijä, se alkaa änkyttää, tekee myönnytyksiä,
esiintyy sitten sivistyksen puolustajana ja ”meidän yhteisen kulttuurin”
edustajana.
Siis arkkipiispa on periaatteessa humanistisen
tasa-arvon ja ihmisarvon kannalla, ”hengessä mukana” mutta ”ei voi”
virkansa takia sitä suoraan kannattaa? Kirkko onkin aina pitänyt
periaatteet ja käytännön erillään.
Tämä sanojen merkitystä
pelokkaasti syövä peruutus ja kumpaankin suuntaan pyllistäminen voi
kuitenkin olla pahin taktinen virhe mitä yksikään piispa Suomessa on
tehnyt kirkon valtapolitiikan kannalta.
Viimeiseen asti
arkkipiispa Mäkinen tukeekin vanhaa epädemokraattista torjuntataistelua
valtionkirkon määräävän aseman puoltamisesta.
Kunnes kirkko
alkaa olla taas vain tappiolla julkisuuskuvansa hallinnassa ja kirkon
käytäntö muuttuu kuten naispappeudessa ja monessa muussa asenteessa
vasta viime hetkellä kirkon jälkijunateologiana.
Arkkipiispan
ensimmäinen epäselvä myötäily avioliiton juridisen suojan määrittelyn
vapauttamiseksi valtiolle oli taktisesti yritys kerjätä kirkolle
julkista kiitosta mm. demoni-imagotappionkin jälkeen. ”Ehkä me
muutumme, ehkä. Älkää erotko kirkosta. Kirkko on moderni, ehkä, joskus,
kirkolle sopivalla tavalla... ”
Kirkko tulee aina jäljessä turpa verellä saatuaan ensin selkäänsä taantuneesta ihmiskuvasta.
II
Naispappaus-sota oli aivan samanlainen.
Kun
kirkkoa uhattiin aidosti valtionkirkon aseman ja verotusoikeuden
menettämisellä niin se muuttui yht'äkkiä modernin ihmiskuvan
puolustajaksi, siis etupäässä julkisuudessa, omassa julkisuudenkuvan
hallinnassa.
Naispappaus-sota oli poliittisesti painostava.
Laajasti kulisseissa poliitikot, virkamiehet ja kulttuurieliitti
uhkailivat kirkkoa valtionkirkko-statuksen menettämisellä ja ihmeesti
Pyhä Henki alkoi puhua piispoille nopeasta uudistuksesta.
Ev.lut valtionkirkko ei ole aidosti moderni.
Eikä
se ole edes protestanttinen Lutherin suuntaan vaan enemmänkin
protestanttisen kalvinismin suuntaan kalvinistisena valtakonstruktiona,
instituutiona, Jumalan kontrollin ja ennaltamääräämisopin edustajana.
Valtionkirkko
näyttelee modernia suojellakseen konservatiivista ydintään,
pappiskulttiaan ja magiauskomuksiaan pitääkseen kiinni keskiaikaisesta
kirkkokuvasta ja hierarkiasta.
Eli piispat notkahtavat
julkisuudessa polvilleen ja taipuvat vasta kun heidän täytyy puolustaa
viimehetkellä oman hierarkisen asemansa menettämistä.
Kirkon myötäilyteologia on tyhjän päällä.
Se
on nyt mediataideteos ja aivan jotain muuta kuin rivijäsen kirkostaan
luulee. Arkkipiispan taktinen ajattelu ja semanttinen pelleily voi nyt
pettää aika pahasti jos ihmiset ymmärtävät kirkon tosiolemuksen
dogmaattisena valtakoneistona.
Sosiaalisen median kautta ihmiset
uskaltavat ensimmäistä kertaa kertoa mitä ajattelevat papeista ja
kirkon opeista, mitä ovat joutuneet kokemaan kirkon hampaissa.
Kirkon tärkein valta on aina ollut seksuaalista.
Häpeävaltaa ja kontrollipelastusta.
Kirkon
oppien pohjana ei ole Jeesuksen opetus vaan kirkkoisien viha ja inho
seksuaalisuutta kohtaan. Siitä muotoutui kirkon "aseksuaalinen"
”puhtausoppi” eli syntioppi, jossa ytimessä on ollut kirkon jäsenen
seksuaalinen valvonta valtana ja jäsenen omaehtoinen häpeä omasta
seksualaisuudestaan. Kirkkoisät julistautuivat muita puhtaammiksi
kieltäytyessään seksistä ja tämä aseksuaalisuus nähdään yhä
suomalaistenkin pappien pappismaisissa maneereissa mutta varsinkin
room.katolisen kirkon pappien seksikieltossa välttää aikuisia naisia
perisynnin tulkintana.
Luterilaisessa teologiassa seksi ei ole perisynnin mtafora mutta katolisessa ja kalvinistisessa teologiassa se on.
Homo-opin
uhkakuvan muuttaminen on nyt kirkon valtakulttuurin kipupisteen ja
kirkkohistorian ytimessä avioliitosta rajoitetun seksualaisuuden ja
kirkon kontrollivallan ydintoimintana.
Kirkko siirtyi
1500-luvulla ylistämään heteroseksuaalisuutta ja avioliittoa. Kirkko omi
avioliiton itselleen ja julistautui avioliiton totaaliseksi
kontrolloijaksi ja säätelijäksi. Se merkitsi huomattavaa valtaa
kansalaisten elämän keskukseen ja kulttuurin muokkaukseen
”yhtenäiskulttuuriksi”.
Ruhtinaille tämä sopi mainiosti, sillä keskitetty valta on aina totaalisinta valtaa.
III
Kirkko on instituutiouskonto.
Kirkko on valtakonstruktio.
Kirkko
ei ole Jeesuksen opetusten säilyttäjä vaan oman valta-asemansa ja
rituaalivallan säilyttäjä. Piispojen toimia ohjaa vain valta-aseman
ylläpitämisen skenaariot.
Jeesuksen opetuksilla ei ole mitään
merkitystä uusjuutalaisen veriuhrimagian ennallistajan eli Paavalin
perustaman seurakuntahierarkian ja temppelikultin mallissa.
Jumalanpalvelusmagia
on kirkon syvä yhteys ja sitoutuminen tuhansien vuosien temppelikultin
ylläpitäjiin aina Sumerista saakka.
Suomalainen valtionkirkko
myöntyy aina lopulta mihin tahansa säilyttääkseen valta-asemansa
valtionkirkkona: etuoikeutettu kirkollisvero, röyhkeät verohelpotukset
jokaisen kansalaisen yhteisistä rahoista, uskonnonvapauslain rikkomisen
tukeminen virkamiesten avulla lasten pakkouskonnonopetuksella valtion
kouluissa skeä kuntapolitiikassa onnistunut hautausmaiden monopoliaseman
puolustussota.
Suomalaisen ev.lut valtionkirkon muutosta
1922 jälkeen ei ole ajanut lainkaan teologia, uskontofilosofia ja
itsekriittisyys kuten Lutherin uskonpuhdistusta.
Kaikki
myönnytykset julkisuuden paineen myötä ovat vain valta-aseman
turvaamista eikä kirkon itsetutkiskelua. Vatikaanin ja Paavalin
hierarkiauskontomallista ja kirkon moraalivallasta ei luovuta.
Valtionkirkko
haluaa olla yksilön olemuksen moralistinen määrittelijä
puhtausoppeineen ja Jumalan edustaja ”oikean” yhtenäiskulttuurin
määrittelijänä vaikka onkin nyt ajettu nurkkaan vapisemaan kansalaisten
paheksunnalla ja medianäkyvyydellä sen taantuneisuudesta ja
seksuaalirasismista. Ortodoksinen kirkko jätetään näköjään yhä
kuriositeettina rauhaan sen harrastamasta rasismista ja naisten
tuomitsemisesta epäpuhtaiksi rituaalien suorittajina.
Valtionkirkon
myöntymiset eivät ole ikinä argumantaatioita ja uskonpuhdistusta vaan
vain taktisia vetäytymisiä keskiaikaisen asemansa ja
hierarkiaolemuksensa puolustukseksi.
Tämä on tärkeä huomioida
kirkosta, jonka piispat ihailevat Vatikaanin ”jatkuvuutta” ja ehdotonta
taantumusylpeyttä ilman moraalista vastuuta opetuksensa seuraamuksista.
Suurin
ongelma on ehkä yllättävästi kirkon pelokas liberaaliosasto, joka ei
uskalla avoimen luterilaisesti ja järjestelmällisen ylpeän modernisti
vastustaa piispojen ja kirkolliskokouksen epäluterilaista teologiaa.
Koska
liberaalit eivät puhu täsmällisesti, ei mediakaan ymmärrä vanhoillisten
syvää valtaa kirkossa vaan uskovat piispojen epätodellisia damage
control -puheita ”uudistuvasta kansankirkosta”.
Piispat väittävät
siis kiron olevan kaikille jotakin. Piispat väittävät, etteivät voi
ottaa tässä ajassa Lutherin uskonpuhdistuslinjaa ”perinteiden tähden”.
Aikamoinen paradoksi ”luterilaiselta kirkolta”.
Kirkon suurin ongelma on sen ydin, teologia.
Kirkko ei ole modernin luterilainen vaikka se on saanut toimittajat ja jäsenet niin uskomaan.
Kirkko
on syöpäläisen tavoin kiinni valtion suonella ja kansalaisten
kukkarolla verohelpotuksineen vaikka luterilaisen kahden regimentin opin
mukaan kirkko ei voi olla osa valtiota ja virkamiesjärjestelmää.
Kirkon
peruslinjaukset ja hyvin harhauttavat kriisinhallintapuheet
toimittajille tukevat pohjimiltaan vain kirkon ”perinteistä”
roomalais-katolista perusolemusta ja sen mädäntyvää teologiaa sen
protestanttisena muunnoksena eli kirkon kalvinismissa,
viidesläisyydessä, kirkkovaltiounelmassa eli siis
yhtenäiskulttuuripakkomielteissä valtion suojaamana kirkkona.
IV
Kirkon pappiskultti-hierarkia ei ole lainkaan luterilaista teologiaa kuten ei lasten kastaminen "pelastuksen suojana".
Sotilaspapit
armeijan palveluksessa kertovat karua kieltä kirkon maailmankuvasta
vallan ehdottomana apulaisena osana valtakoneistoa, kuninkaan kirkkona.
Armeija onkin kirkon tärkein tukija ja valtionkirkon tärkeyden perustelija.
Sotatilanteessa
kirkon propaganda on ollut totalitaarisen sotasensuurin ja
sotahysterian tärkein apu ja kehys järkyttävillä tavoilla tavlisodassa,
sisällissodassa ja jatkosodassa natsi-Saksan verveljeyden puolustajana.
Jos yhteiskunta ja lama kriisiytyy, kirkko on ensimmisenä
polvillaan sotilasjuntan edessä vannomassa uskollisuuttaan uusille
hallitsioille ja valtiofasismille keskitysleirien porteilla ”näinä
vaikeina aikoina” - kuten aijemminkin. Ev.lut. kirkko teki tiiviin
ideologisen kirkkoliiton natsikirkon kanssa sodan aikana mistä harva
kirkon jäsen tietää.
Valtionkirkkojen perusolemus on korruptio.
Valta ja valtion tuki muita uskontoja ja humanistista ihmiskuvaa vastaan.
V
Historiallisesti kirkko on vaarallinen poliittinen tekijä.
Kirkko
olisi halunnut jatkaa homoseksuaalisuuden kriminalisointia sillä se on
alunperinkin ollut kirkon lobbaama syntihierarkia eli syntioppi
todisteena kirkon kontrollin ulottumisesta ihmisten yksityiselämään.
Kirkon valta on ollut sen totalitäärisessä määrittelyvallassa.
Kirkko
vastusti useassa vaiheessa lasten oppivelvollisuuslakia ja valtion
ylläpitämää koulujärjestelmää koska rikkaat kirkon vaikuttajat (mm.
kirkkoherrat) menettivät halpaa työvoimaa.
Vaarallisin kirkon
poliititnen vaikutus on sen epäpoliittisessa vaikutuksessa: kirkko
kannustaa ihmisiä suuntaamaan katseensa pois poliittisesta
vaikuttamisesta ja jopa luottamaan poliitikkoihin kirkollisilla
rukouksilla kuin koskemattomiin virkamiehinä eikä kansan poliittisen
vallan alaisina toimijoina.
Itse en näe kirkon ytimessä mitään
muutosta sillä kirkko haluaa yhä olla valtionkirkkona oikeistolainen
poliittinen vaikuttaja ja muiden uskontojen yläpuolella kirkkolain
avulla.
Lasten ja nuorten pakottaminen valtion kouluissa kirkon
tunnustukselliseen uskonnonopetukseen on yhä kirkkopolitiikan suorimpia
ja brutaaleimpia vallan osoituksia.
Uskontopakko ei siis
poistunut 1922 uskonnonvapauslain jälkeen vaan kirkko on saanut pitää
valta-asemansa lasten aivopesijänä ja uskontokultuurin opetuksen
vääristäjänä vedoten lasten vanhempien uskontoon.
Lapset eivät
saa opetuksessa aitoa kuvaa kirkkojen ja uskontojen historiallisista
vaikutuksista vallanpitäjien aseena kautta aikojen.
Uskonnottomien aikuisten lapset sentään saavat realistisempaa opetusta uskonnon ja vallan liitosta.
Kirkon suojelemat lahkot ovat myös esimerkki kirkon valtakeskeisestä toimintaperiaatteesta:
harhaoppinen
henkinen väkivalta hyväksytään jos vain lahkot tunnustavat kirkon
verottajaksi ja piispat ylimmäksi rituaaliseksi auktoriteetiksi. Kuten
vanhoillislestadiolaiset.
”Luther”-säätiökin saa vasta nyt monoa
- mutta vasta kun se uskaltaa suoraan kiistää piispojen valtaa. Säätiön
harhaopit ja demoniopit eivät toki ole piispoja häirinneet lainkaan.
VI
Suomalaiset
selvästi vielä haluavat virallisen rituaali-instituution, jonka papit
siunaavat syntyneet ja saattavat muut hautaan.
Suurimmalle
osalle suomalaisita rituaali-instituutio kelpaisi selvästi aika
yleisesti myös ilman kirkon epäselvän dogmaattisia oppeja
kolminaisuusopista, Kristuksen veren uhrimagiasta ja ylösnousemuksesta.
Kirkolla
olisi funktio mutta sen pitäisi luopua dogmeista palvellakseen suurinta
osaa suomalaisia sielunhoidollisesti rituaalisena jännitteiden
käsittelijänä ja elämänvaiheiden sosiaalisena suorittajana.
Neutraali
rituaali-instituutio siirtymärituaalien suorittajana olisi realistinen
ja rehellinen muoto, jota suomalaiset kaipaavat kirkon vuosisataisten
moralististen syntikultuurivaiheiden jälkeen.
Uskonnolliset
voisivat pitää sitten rauhassa uskonnollisia rituaalejaan kirkoissa
mutta kaikille olisi myös tarjolla neutraaleja pelveluja.
Helsingin
tuomiokapitulihan on jo julistanut että kirkko ei ole inkvisitio. Tämä
on häkellyttävä lausunto sinänsä mutta tähän voimme tarttua.
Siten
neutraali rituaalipalvelu pitäisi olla kirkon yksi palvelun
valinnanvapaa osa, jos valtionkirkko halutaan jättää pystyyn yleisenä
intituutiona.
Kirkon tulisi siten tarjota valtion instituutiona
palveluksia myös ateisteille ja palkata laaja-alaisia pakana-pappeja,
jotka vapautuneesti pystyvät vetämään myös ei-uskonnolisia
elämänvaihe-rituaaleja mm. yleistajuisella luontosymboliikan
retoriikalla.
Muussa tapauksessa valtionkirkkoinstituutiot on
ehdottomasti lopetettava ja kirkkolaki etuineen pyyhittävä pois valtion
valvomista laeista.
- Nyt kaksi etuoikeutettua valtionkirkkoa saa ideologista valtaa,
statusta valtiopäivien ja julkisten virastojen yms siunaamisen
rituaaleista (vuosittain kymmeniä) ja maallisia rikkauksia valtion
avustamina ja se ei ole uskonnonvapauslain mukaista.
Kirkon etuoikeutettu valta on rikos ihmisyyttä vastaan.
Voimme vain katsoa kirkon historiaa Suomenkin lähihistoriasta, mitä
kaikkea äärioikeistolaista eliitin toimintaa se on tukenut
dogmaattisella toiminnallaan.
Arkkipiispan
oma puheenvuoro ja alkuperäinen tulkinta videolla, jonka hän tuomitsi
jyrkästi semanttiseksi leikittelyksi ja asiattomaksi puhetavaksi
Arkkipispan myöntävä lausunto videolla.
Ällistely leviää sosiaalisessa mediassa arkkipiispan kiistämislausunnosta.
Kansalaisten täytyy muistaa, että kirkko on semanttisen venyttelyn,
paradoksien, tulkintakeikautusten ja käänteistämisen mestari
1600-vuotisena instituutionaalisen valtansa aikana.
Juutas Arkapiispa