Kaurismäki ei tanssinut ilosta Cannesissa

Kaurismäen kuuluisa Cannes-tanssi aikoinaan ei johtunut ilosta, kuten toimittaja Hesarin paperiversiossa luulee/propagoi, vaan Aki halusi nopeasti pakoon kokoomuslaista kulttuuriministeriä, joka kafkamaisesti ilman lupaa ilmestyi punaiselle matolle astuvan elokuvaryhmän joukkoon virkamiesvampyyrinä imemään Kaurismäen loiston hetkeä.

Kaurismäki ei vastaanottanut elokuvataiteen laitoksen kunniaprofessuuriakaan.
Miksi näin hapan superohjaaja?

Koska Suomessa ei ole elokuvakulttuuria.

On vain Kaurismäki, joka puskemalla, äksyilemällä ja isoilla riskeillä on luonut uran ja rahoituskanavat veljensä avulla Suomen ulkopuolella.

Elokuvan tuotteistaminen Finnkinon ja jakelijoiden vaatimusten mukaan on nyt hoteista hoteinta elokuvasäätiön rahanjakelussa. Katsojamääriä kumarretaan syvään ja kliseet ovat ihastusta aiheuttavia. Kaupallista tietokonepeliä varten tehtävä ptikä mainoselokuvakin saa kevyesti mittavaa tukea, vaikka käsikirjoitusta ei ole olemassa. Täytyyhän teollisuutta tukea vaikka elokuvataiteelliset arvot joudutaankin unohtamaan.

Tyylittely on elokuvatoimittajien mielestä suomalaisessa elokuvassa ratkaisevinta, sisältö saa olla mitä tahansa kunhan voi puhua näytteliöiden urakehityksestä ja siitä, kuinka mukavaa kuvauksissa on ollut. Kunhan elokuva on mukavan kädenlämmin tutusti suomalainen elokuva, jota voi verrata toiseen suomalaiseen elokuvaan.

Yllätyksetön ja ennustettava. Ilman ahdistusta ja kysymyksiä ihmisen olemassaolon perusteista. Porvarillisiin arvoihin kehottava, ehkä normaaliuteen vienosti pelotteleva ja vähään elämään tyytyvä, yhteisön arvoihin mukautumiseen kannustava.

Kansainvälisten viihdedraaman puitteita matkitaan ahkeran yksinkertaistaen viitteellistävästi. Vain suomalaisten amisnuorten alkoholisekoiluelokuva kelpaa naureskeltavaksi ja laajaan levitykseen Ranskaan, jossa sekoboltsitoimintakomediat ovat ihan oma viihdeillan kulttuurimuotonsa.

Luulisi, että valtakunnan dominoiva "kulttuurilehti" Hesari palkkaisi kulttuuritoimittajaksi ihmisiä, jotka ovat keskivertoa enemmän perillä kulttuurista ja jotka toisivat esiin kulttuurin taustatekijöitä, eurooppalaisen kulttuurivirtausten ulkopuolelle jäämistä ja kulissien takaisia kamppailuja.
Mutta ei.

Kulttuurisesti sokeita ja muotitoimittajia matkivat ignoranttitoimittajat ovat Hesarille haluttua toimittaja-ainesta kulttuurin suitsemiseksi ja ohjailemiseksi.

Hesarin kulttuuriuutisointi on kulttuuripolitiikkaa. Lyhytnäköisyys ja opetusministeriön neuvostoliittolaistyylinen kontrollimasinointi ja oikeistosävytteinen poliittinen valta täytyy kätkeä kepeyteen ja tavanomaisuuteen.

Eihän se herättäisi hilpeita tunteita lukijassa, jos kulttuurielämä esitettäisiin poliittisena ja kaupallisena taistelukenttänä, virkamiesten turhamaisuuden linnakkeena.

Suomalaisessa elokuvissa ei saa missään tapauksessa olla ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä - paitsi mitä nyt otteesta livenneellä Aki Kaurissmäellä. Dokumentit on estetisoitava ja etäännytettävä, jotta yleisö olisi esteetisen kokemuksen huumaamia ilman jatkosisältökeskustelua.

Kulttuurivallan nepotismi, vaino ja kehittymättömyys täytyy Hesarin kulttuuripolitiikassa kääntää hilpeäksi tanssahteluksi ja viihteeksi. Uutisoinnissa ei saa antaa poliittisia aseita valtapolitiikkaa vastustaville. Kokoomuksen kouluttamat virkamiehet tietävät tarkkaan, että kulttuurin muodoista täytyy kitkeä yhteiskuntakriittisyys "vasemmistolaisena jäänteenä" ja talouspoliittinen tehtävä kulttuurille on kepeys tai hahmottomuuteen kannustava esteettisyys.

Kulttuuri on politiikkaa vaikka siitä on tehty ansiokkaasti neutri ja poliitikoille harmiton steppaava kastraattilaulaja.

90-luvulla elokuvasäätiö ja opetusministeriö hankaloitti kaikin tavoin kuritonta ja yritti ajaa Akin pois elokuvakulttuurituen piiristä, koska Akin elokuvissa ei ollut matkailunedistämiskeskuksen MEK periaatepäätösten mukaista oikeistolaista Suomi-kuvaa.

Lama-ahdistus täytyi pyyhkiä näkymättömiin suomalaisesta elokuvasta.

TAIK ei hyväksynyt Akia ohjaajanlinjalle, sillä elokuvataiteen laitos on aina halunnut pääsykokeissa valita mahdollisimman muokattavia, nuoria, kokemattomia ja harmittomia "tabula rasa"-hakijoita, joilla ei ole "hankalia" taiteellisia ja poliittisia näkemyksiä. Eikä persoonaa ja sanomisen halua.