Popmessu
14.3. Töölön kirkossa oli musiikillisesti vireä Popmessu. Rohkeita ja oivaltavia musiikillisia sovituksia terävien muusikkojen esittäminä mutta karmea esimerkki siitä, minkälaisia kirkkopoliittisia kahleita kirkon toiminnassa on taakkana.
Käsittelen ensin musiikkia ja sitten saarnaa.
Tunsin syvää häpeän sävyttämää myötätuntoa ammattimaisia muusikkoja kohtaan kuunnellessani popmessun musiikin miksausta televisiosta.
Muusikot olivat tehneet ällistyttävän loistavia sovituksia ja soittivat uskomattoman hyvällä sykkeellä ja fiiliksellä mutta itse televisio-ohjelman musiikin miksaus oli päin... helvettiä. Mitään sovitusten toimivuudesta ja innovatiivisuudesta ei välittynyt teleisio-ohjelman katsojille.
Esitystilassa musa oli kerta kaikkiaan upeaa ja rytmisektio potki vakuuttavasti ja nuorten huomiota herättävästi. Ei olisi televisiointia kuunnellessa uskonut, etä kyseessä oli sama rytmikeskeinen musiikkiesitys.
Vaikka sovitukset olivat maukkaasti ja rikkaan älykkäästi sovitettu eri rytmityylilajien mukaan niin vain kitara oli nauhoituksessa miksattu käsittämättömän voimakkaalle ja sekin ilman ilmavaa tilaefektiä. Rumpali ja basisti oli lähes feidattu yliampuvan kitaramiksauksen alle. Tämä ei ollut kitaristin moka vaan musiikin äänityksen ja miksauksen moka.
Miksi kirkon piirissä aina onnistutaan mössimään mediapuolen jutuissa näin rankasti ja lahjattomasti?
Kirkon modernisoitumispyrkimykset ovat järkyttävä esimerkki vanhoillisen instituution taktiikkakokeista ilman strategiaa. Muutospyrkimyksistä ilman muutostarvetta. Protestanttinen kirkko ilman protestia. Vähän niinkuin teknokirkko-Nokian pyrkimys ylistää kännykkämallien määrää, halpatuotannon massaa, uskollisuutta vanhoille ratkaisuille eikä huomioita laadusta tai käyttäjien tarpeista.
Musiikkiohjelmassa miksaus ei yksinkertaisesti saa olla näin surkealla tasolla. Miksi musiikkiohjelmaan ei panosteta ammattimaisella miksauksella? Täytyykö tosiaan jumiksen musiikin kevytmiksauksessa poistaa basso ja botne, rytmin voima? Pyhä Henkikö se musiikin fiiliksen välittää eikä sovituksia kunnioittava miksaus?
Muusikot soittivat livetilanteessa musiikin kyseisen esitystilan kaikuominaisuuksien mukaan, joten äänityksessä ja instrumenttien efektoinnissa olisi tullut noudattaa myös samanlaista mahtipontista tilavaikutelmaa kuin soittotilanteessa - mutta ei.
Musiikin sävyjen "sinnepäin"-miksaus oli kuivaa, outoa, totaalisen epäbalanssissa ja tuhosi sovitusten toimivuuden totaalisesti.
Upea musiikillinen elämys ja muusikoiden pitkä uurastus (lähes ilmaiseksi) teurastettiin julmasti.
Kirkolla on varaa olla olematta mediakirkko media-ajalla.
Mitä rohkeutta. Mitä ylimielisyyttä. Mitä itsetuhoisuutta.
Entäs saarna sitten?
En ymmärtänyt saarnaajan eli kirkkoherran motiiveja ollenkaan.
Tai ehkä poliittiselta kannalta. Kyllä. Vahvoja poliittisia motiiveja.
Kaksi leipää ja viisi kalaa -kertomus yhdistettiin talvisodan ihmeeseen. Wonderful. Kirkkopolitiikkaa, tämä on sitä aktiivista kirkkopolitiikkaa.
Kirkkopoliittinen puhuttelu nuorille, jotka eivät ole kokeneet sotaa, mutta joiden olisi hyvä valmistautua sotaan ihailemalla mennyttä sotaponnistusta ja kansan nöyryyttä pula-aikana. Tai valmistautua uudenlaiseen taloudelliseen sotaan, lamaan. Kirkko valtion puskurina valmistamassa ihmisiä vetämään nyörejä kireämmälle pörssimaailman puolesta.
Popmessu on tarkoitettu "periaatteessa" nuorille, joiden oman elämän ihmetyksen ja tuskan aiheet ovat nuorison oman elämän suhdesotkuissa ja perhe-elämän ongelmissa - eikä sota-aikaa kultaavassa isänmaallisessa nostalgiassa.
Miksi kirkossa ylipäätänsä täytyy saarnata tätä vanhaa poliittista liturgiaa suomalaisesta "yhtenäiskulttuurin" kolminaisuudesta: valtio, kirkko ja armeija? Ja kuitenkin piispat väittävät, että kirkko ei ole enää valtionkirkko? Tässä on jotain outoa.
Se, että Jeesuksen johdolla suoritettu eväiden jakamisihmetarina liitettiin saarnassa suomalaiseen kansallisuustunteen nostatukseen saarnassa, on vain tyypillinen osoitus millä retoriikan keinoilla kirkko on yhä valtionkirkko.
Minusta tämä oli paljastava mutta surkean tyypillinen esimerkki kirkon oikeistolaisesta nostalgiasta. Saarnataan armeijan ja kirkon merkityksestä Suomen valtiolle ja nuorille kansalaisille.
Sota-ajan uskonnollinen nostalgia on valheellista.
Sota ei yhdistänyt Suomea vaan hajotti psyykkisesti entistä enemmän. Väkivalta, ahdistus, raiskaukset, itsemurhat, huumeiden ja alkoholin kayttö lisääntyivät valtavasti perheissä ja yhteiskunnassa. Jäljet näkyvät joka päivä yhteiskunnassamme.
Sota esitettiin tässäkin saarnassa ikäänkuin eettisesti puhdistavana koettelemuksena Suomen kansalle vaikka todellisuudessa talvisotakin olisi voitu diplomaattisesti estää poliitikkojen valinnoilla. Kuin pitäisi olla kiitollinen sodasta?
Miksi pidän näitä kirkollisia, sota-aikaa ihannovia saarnoja oikeistolaisina?
Koska tässäkin saarnassa sotaa ei esitetty poliittisena valintana vaan jonain Jumalan väistämättömänä koettelemuksena kunnon kristityille.
Nuoret kirkkoaktiivit puhuvat usein, että kirkolla on hieno sanoma, mutta että se kätketään turhaan vaikean puhetavan ja perinten taakse. Entäs jos kirkon päätehtäväksi onkin valittu tietoisesti vaikea puhe ja kätkeminen? Kansan sitominen eikä päästäminen? Itsesääli eikä aktiivisuus?
Suomalainen kirkkopolitiikka ja kristillinen yhteiskuntaoppi on vanhoillisella ja oikeistolaisella tavalla poliittista ja se ei ole hyvä juttu.
Luther keksi opetuksen "kahden regimentin" opista mutta se ei oikeuta kirkkoa korostamaan omaa asemaansa valtion "virallisena" kirkkona historian myrskyissä. Luther nimittäin opetti myös, että kirkko ei saa sekaantua valtion toimintaan vaan korkeintaan olla vastapainona ja vastavoimana eettisesti valtion toimille. Tästä protestanttisen kirkon protesti paavin kirkkoa vastaa alunperin lähtikin, että kirkko ei saa olla maallisesti korruptoitunut osa valtiota tai osa armeijan toimintaa.
Sodan jatkuva uskonnollinen ja romanttinen nostalgisoiminen on aina vaarallista ja virheellistä. Tässä saarnassa esitettiin, kuinka sota yhdisti Suomen kansan. Kuulosti aivan siltä, kuin olisi ollut jossain maalaiskirkossa suojeluskunnan vuosijuhlassa äärioikeistolaisten lippujen liehuessa.
Valtion armeijassa on juri nyt kirkon sotilaspappeja armeijan työntekijöinä. Afganistanissa toimi viime vuonna (vieläkin?) ev.lut. kirkon pappi aseen kanssa. Tämäkö on kirkon vakaa kanta, että kirkko on elimillinen osa armeijaa ja NATO:a ulkomaillakin, ilman YK:n tunnuksia? Eduskunta siis valvoo yhä ev.lut. kirkkoa kirkkolain kautta ja papit ovat yhä kuninkaan virkamiehiä.
Kirkon pedagoginen premissi tuntuu olevan "paluu vanhoihin hyviin aikoihin ja arvoihin". Se on yksinkertaisesti vale. Valheellinen fantasia valtiaapitäville aina niin uskollisesta kansasta, jota kirkko on yrittänyt kasvattaa eri manipulaatiokeinoilla, lapsikasteella ja vetoomuksilla. Valtiolle tärkeän instituution kokemus valtiolle tärkeänä instituutiona.
Kirkko pitää tiukasti kiinni dogmeista eli uskonopeista, mutta ei toteuta niitä. Liberaali uskonnollisuus ja helppo jäsenyys on outo savuverho hyvinkin dogmaattisille piispoille ja kirkolliskokoukselle. Epädogmaatista Jeesus-hippiaatetta elämäntapojen pohdintana ja kokeiluna ei kannusteta sen kirkkokuria uhkaavan itsenäisyyden takia.
Kirkon porvarillisiin vakiorukouksiin on kuulunut yltäkylläisyydestä kiittäminen eikä sen kritisoiminen. Kirkon ihmiskuva on ollut jäykkä valmiin yhteiskunnan tunnollinen puurtaja, kunnon kansalainen, joka saa sitten iloiten otsa hiestä kiiltäen kuluttaa. Ja toivoa, että enkelit hoitaa saasteet veks, jos oikein rukoilee.
Ei ole ihme, että seurakunnissa nuorteniltojen osanottajista usein suurin osa nuorista on varakkaista, hyvinvoivista ja voi jopa sanoa, että oikeistohenkisistä perheistä. Kirkko on retoriikaan tasolla sokeasti pysynyt sisällissodan ja jatkosodan poliittisissa juoksuhaudoissa menneisyyttä rehellisesti selvittämättä. Uskonpuhdistusta ei ole tapahtunut sen ajan poliittisesta propagandakirkosta.
Monen seurakunnan hautausmaalla tai maakaistaleella on nimettömien ihmisten joukkohautoja, joiden murhaajat kävivät vuosikymmeniä kirkossa järjestetyissä suojeluskunnan juhlissa. Ilman omantunnon ongelmia.
Suosittelen lukemaan Sari Näreen ja Jenni Kirveksen toimittaman kirjan "Ruma sota", joka kuvailee sodan jälkeisiä aikoja Suomessa ilman nostalgiapaatosta ja kristillistä uhrautumisihannetta.
Heikki Palmu Suomen kirkon tulevaisuus? Kirja
Kulttuuri kehittyy rakenteitaan nopeammin
Siunattu lama; pudokastalous ja neohipit
Kulttuuri kehittyy rakenteitaan nopeammin
"Raskaansarjan kulttuurivaikuttaja, tuore Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobsson kohautti äskettäin vaatimalla, että Suomessa pitäisi satsata ennemminkin taiteen sisältöön kuin rakennuksiin." YLE.fi
Siunattu lama; pudokastalous ja neohipit
Ortodoksisen kirkon vallan taustatekijät
"Kirkon tulisi tunnustaa mielipide-erot"
Heikki Palmu / HS.fi Keskustelut
" Luterilaiset papit siunaavat lähes automaattisesti kirkkoon kuulumattomatkin. Käytäntö on kirkkolainsäädännön vastainen, mutta siitä on tullut maan tapa."
Kari Mäkinen:
Emme ole yhden äänen kirkko
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti