Smedsin ylitajunta

Uuden sukupolven esitys.
Vanhoille sukupolville.
Mutta hieman jälkijättöisesti.

Smedsin esitys, Tuntematon sotilas on harvoja ns provosoivia esityksiä kaupallisissa teattereissa. Harvinaista herkkua?

Onko kevytprovosointi sallittua vain silloin show-tyylisesti, kun voidaan tehdä rahaa putsaamalla hieman "järkyttävästi" ja mediaa houkutellen pölyjä kansakunnan raamatuista?


Minua häiritsee kuitenkin tämän kulttuurikeskustelun se seikka, että lähes kaikki kriitikot arvosteluissaan kiirehtivät julistamaan ja vakuuttelemaan että tämä ei olekaan kuvainraastantaa. Mitä markkinamiehiä konsensuskriitikot luulevat olevansa? Taide-eliitin etiketin tiedostavia sisäpiiriläisiä? Sekö on kriitikolle moraalinen tai taiteellinen helpotus että tämä on sittenkin sympaattista ikonien silittelyä?

Sekö tekee taiteesta vakuuttavaa että Suomen taidekaanonia ja pyhiä arvoja yhtenäiskulttuurin "perinnöstä" ei sitten "oikeasti" pilkata?


Hieman jäi puolitiehen esityksen ns ajankohtaisuus.

Tämä olisi ollut huikean kova ja tarpeellisen rohkea esitys 90-luvun alussa, silloin kun teatteri meni polvilleen porvariunelmien edessä, kansakunta pakotettiin pikatorjunnan tilaan YYA-aikakauden elitismin suhteen ja kansalaisten täytyi nöyrtyä lamanöyryyteen ja häpeään poliitikkojen kolossaalisten valheiden ja virheiden puolesta. Nyt tämä esitys oli vähän kuin tyyliin no jonkun tämä nyt on tehtävä joskus. Ja tuskin olisi kulttuurieliitti kehunut ennen ensi-iltaa, jos olisi tuntematon ohjaaja tämän tuotannon tehnyt. Nimi on suurin sinetti Suomessa.

Ryhmäteatterin viime ja ensikesän Tuntemattoman isänmaallisen ynseään propagandaversioon verrattuna tämä on hysteerisen hauska ja herättävän angstinen. Tätä esitystä markkinoitiin kuitenkin hyvissä ajoin turhan halvalla mielikuvalla että nyt möyhennetään Linnaa, voi kauheata, tule ja kauhistu.

Hyvä, että äänivalleja ja efektejä on nyt tarjolla kulttuurieliitin nyökytellä jo etukäteen kehutulle ja suitsutetulle näytökselle. Mutta Smedsin kesäteatteriestetiikka on haastavaa lähinnä lukiolaisille ja yli 60 -vuotiaille (sisällissodan valkoisten sukujen jälkeläisille). Tärkeintä tuntuu vieläkin olevan kriitikoille korostaa ja julistaa että tämä esitys ei ole rienausta. Eli rienaus on siis kielletty teatteripoliittisesti kriitikkojen arvoskaalassa. Moralismi on pienen maamme pienen kulttuuritajunnan määräävä tekijä, vaikka Smeds päästettiinkin poikkeuksellisesti vapaaksi käyttämään ison teatterin luksusvoimavaroja.

Suomessa teatteri on aina poliittista - varovaisuuden kannalta. Arka paikka. Hyvin kontrolloitua. Hyvä teatteri on systeemille "Hyvää tekevää" teatteria. Herkkähipiäistä.

Moraalisesti säänneltyä, hierarkiaa rikkomatonta.


Siksi kulttuurihenkilöiden on toitotettava, ettei teatteri ole politiikkaa vaan taidetta.

Tätäkin esitystä on turvallista kehua näyttäväksi ja viihdyttäväksi, virksitäväksi - ja olla ottamatta sisältöön kantaa. Ohjaajan energia olikin keskittynyt aika paljon efektiivisyyden varmistamisessa.

Esitys lepäsi vahvasti sen varassa, että jokaisella on jo valmis kuva(sto) aiheesta, kulttuurinen ikonsostaasi, ja siihen viittauksilla ja tutuilla roolihahmojen alter egoilla revitään sieviä aukkoja kansakuntamme myyttiseen kuvastoon. Sotaestetiikan purkamista ja sodan tuomista lähelle, karnevalisoiden ja vulgarisoiden. Rohkea taktiikka sinänsä merkkiteatterilta ja varmasti katsojalle nimenomaan jälkikäteen eniten prosessointia jättävää, post-traumaattista eläymystä.

Kuitenkin esityksen esityksellinen "taktiikka" oli yhtä kuin dramaturgia ja tavallaan siksi itse itseään mainostavaa propagandaa vaikuttavuudesta. Katsoja on mukamas köydellä kävelijä, vaikka häntä talutetaan kädestä.

Kohtausten teho ja painopiste on tässä teoksessa aika paljon kiinni efektiivisyydestä, efektien tehokkuudesta. Keinoista. Äänistä. Erilaisesta ilmaisutavasta. Pääosassa on kikka- ja keinodramaturgia. Kokonaisuudella ei prosessina ole paljoa väliä. Aivan kuten Hollywood-elokuvissa, kunhan on näyttävää ja hengästyttävää vauhdin tuntua. Mitähän nyt kokeiltaisiin. Mikähän nyt olisi ikonia (pinnalta) raapivaa. Musiikilliset kohtaukset olivat aika halpaa lukiolaisten revittelyteatteria ja tunnelman kohotusta.

Onneksi löytyi pahastuneita ja moraalisesti närkästyneitä katsojia.

Hauskaa on huomata, kuinka suomalaisessa kulttuurikeskustelussa taas vaatimukset onnellisesta lopusta käsitetään aiheellisena kulttuurikeskusteluna. Turvallinen taidekokemus. Ranskassa, jos joku vaatisi kulttuurikeskustelun pyörteissä johonkin teokseen onnellista loppua, tällaista pidettäisiin aivan hönönä.

Siinä Jouko Turkka on todella oikeassa että minkä ihmeen takia Smeds säästi lopun tähtäimestään talouseliitin kermaperseet.

Rohkeammat analogiahypyt yritysmaailmaan muutenkin olisivat voineet olla enemmän kuin ajankohtaisia ja kokonaisuutta hahmottavia sodan uudella analogialla. Smedsin loppuhuipennukseen olisi odottanut Väinö Linnan joutumisen tulilinjalle hämmentyneimpien katsojaparkojen overloadin kunniaksi. Puhumattakaan Mannerheimista. Ällistyttävintä oli valtakunnan virallisen isähahmon asemaan ujuttautuneen molokmoralisti Matti Vanhasen säästäminen viimeiseltä tuomiolta. Smedsiä viehätti selvästi katharttisempana äidintappo.

Mutta joku tolkku sentään. Taiteelle.


Yksi kysymys jäi mietityttämään.
Onko Smedsin ohjaama esitys teatteria?

Itse määrittelisin teatteriesityksen esitykseksi, joka pitäisi pystyä esittämään myös ilman äänitehosteita ja videota. Vain näyttelijät ja lavaesineet. Se ei onnistuisi Smedsin esityksellä ilman rampaa sivumakua. Performanssin voima on erilaisissa efektiivisissä tekijöissä ja siksi sitä kutsutaan aktiivisella nimellään perfor-mance.

Siksi pidän Smedsin Tuntematonta ensisijaisesti muodoltaan performanssina. Ikonien uudelleen esittelynä. Kierrätystaiteena.

Itse määritelmähän ei määritä esitystä mutta performanssilla on vain jostain syystä turhan huono klangi Suomen piiperoisissa taidepiireissä. Hyvä performanssi on yhtä kova kamaa kuin hyvä teatteri. Vapaampi perinteistä ja muodoista.


Smeds aikoo uudelleenkierrättää nyt 2008 aikaisemman teatteriesityksensä “Jumala on kauneus” , joka on myös mielestäni performanssiesitys täysin efektien ja jekkujen varassa. Mukavaa onkin välillä nähdä non-lineaarista taidetta "ammatti"-teatteriryhmiltä mutta jos skemaattinen lähtökohta on palvoa hartaasti jotakin tunnettua taiteilijaa, niin esityksestä tulee mieleen ennemminkin jumalanpalvelus, uskontunnustus, pirteä ja virikkeellinen sellainen mutta junnaava ja rituaalisen toistava yhdellä raiteella. Suurin osa Smedsin tuotannoista ovat tähän mennessä käsitelleen taiteilijahahmon tuskaa. Kulttuurintekijät ensisijaisena kohdeyleisönään.

Tuntematon Smeds 2009 TV-esitys

Ihmiset ostavat hypen

- Juha Seppälä

Sodan ja taistelun asetelmat kulttuurimme jatkumossa - vai tyhjiössä?

Yleisö hurrasi seisaaltaan Smedsin uudelle - HS.fi

Huippuopiston miehet yrittää kääntää mun pään mutta se ei onnistu koska kuulen korpeimme kuiskintaa.

WHO : Suomi on Länsi-Euroopan väkivaltaisin maa. - HS.fi

Suomalaisvanhuksille syötetään runsaasti psykoosilääkkeitä

Mielenterveysongelmista iso lasku. Vuonna 2005 ennenaikaisista eläkkeistä naisilla
46 prosenttia jamiehillä 41 prosenttia myönnettiin mielenterveysongelman vuoksi,
ilmenee Kansanterveyslaitoksen tutkimuksesta." -Mediauutiset

KW: Blogikirjoitukset blogi blogit Kansallisteatteri teatterikulttuuri teatteri Kristian Smeds esityksen teatterikritiikki Helsingin kulttuuritarjonta kulttuuri dramaturgia kriitikkojen Väinö Linna sotaromaani blogiarvio blogeissa kritiikki kriitikot katsojien kokemukset katsomassa kriitikkoen anarkistinen kuvainkaataja turkkalainen teatteriesitykset .