Hallitusneuvottelut eivät näytä menevän putkeen, Kataisen putkeen.
Hyvä.
Mutta hyvin harva ihmettelee, kun kansalle tuntemattomat Elinkeinoelämän keskusliiton lähetystyöntekijät, neuvonantajavarjot virnuilevat Kataisen takana ilman taustojen selvittämistä kansalle vaikka he ovat Kataisen kaitsijoita.
Hallituksen kasaamisen "saamattomuudesta" sen sijaan Kekkosen ajan väki on ihmeissään. Peloissaan.
Olemme limbossa, välitilassa.
Kaaos uhkaa kun ei ole herraa talossa. Kirkon opetuksien mukainen kristillinen pelkotila vallitsee. Herran pelko on viisauden alku?
Herraviha on viisauden alkua, sanoisin uudesta poliittisesta tilanteesta kuten myös 70-luvun tasaamisihmeestä.
Lobbareiden sponssaamat nuoret talouskärpät ilman mitään yhteiskuntavelvollisuuden käsitettä olivat sanelemassa Säätytalon sävellajia kunnes aidosti ja demokraattisesti valitut kansan edustajat kyllästyivät ensimmäisessä vaiheessa marionetti-Kataisen ilvehdintään ja ainoan mediaroolin kaappaamiseen neuvotteluista valehtelemalla.
Suomalaiset haluavat hyvää. Ainakin uskoa hyvään.
Siis ennenkaikkea uskoa hyvää virkamiehistä ja poliitikoista.
Vähän on poliittiselle hassuttelulle ja politiikoille nauraminen lisääntynyt ja fasaadit murentuneet reunoista mutta missään muussa maassa ei ole sellaista vakaumuksellista uskoa virkamiehiin kansan suojelusenkeleinä kuin Suomessa eri vertailujen valossa. Suomalaiset haluavat uskoa sokeasti, että virkamiehet eivät ole osa poliittista peliä vaan aidon Suomen selkäranka.
Suomen parhaaksi. Kansalaisten hyväksi.
Suomalaisten epäpoliittisesta sokeudesta kulissien takaisista porvarivoimista todistaa käsittämätön logiikka siitä, että kaikki mitä tapahtuu, on väistämätöntä. Kaiken tulisi tapahtua "kitkattomasti", jotta tämä illuusio säilyisi.
Siksi monet suomalaiset kiihottuivat niin totaaliseen järkytykseen ja takaisin Kekkosen ajan luomaan avuttomuuden ehdollistumiseen, kun ei ollutkaan herraa käskemässä nopeaan ja näpsäkkään hallitusneuvotteluun. Kaivattiin sanelijaa ja Kataisen esikunta EK:n marionetteina yrittikin sitä.
Suurin populistinen kangastus Suomessa on ollut vaivattomuus ja samanmielisyys.
Kun on saneltu, niin ei ole vaihtoehtojen ahdistusta. Uusliberalistisen elämänlaadun ideologinen pohja on menestyminen, paremmuuden osoitus eikä tasa-arvo.
Kuinka uusi pseudoliberalistinen ideologia näkyy räikeimmin arkielämässä?
Pikavipeissä. Pakkomielteisessä elintasolavastuksen ylläpidossa.
Suomalaisen elintasokulttuurin statuskamppailu näkyy järkyttävimmin pikavippien kasvussa.
Jokainen pikavippi on häpeävippi. Kulissien ylläpitoyritys.
Tsemppiyritys osoittaa kavereille tai työkavereille samaa elintasoa ilman säröä esim illanvieton aikana, jotta tuhlaileva imago ja ryppyrytmi muiden mukana säilyisi tuttavien edessä.
Elintasokuilun hyväksyminen valtion virkamiestenkin taholta on johtanut yleisesti hyväksyttyyn statuseron korostamiseen, ihmisten tarkkailuun, tarkkaan luokitteluun, oman statuksen varmistamiseen muita leimaamalla.
Vielä järkyttävämpää on se, että monella perheellisellä ei ole varaa ruokkia lapsiaan ravitsevasti. Paskaruokaa S-ryhmä on tarjoamassa jokaiselle nälkäiselle tarjouksissa mutta se ravitsee yhtä paljon kuin poliitikkojen vaalipuheet. Ja elintasokustannusten järkyttävä nousu yksineläjille myös vuokrakuluissa estää kaikki haaveet lomista ja matkoista kavereiden luo muuta kuin liftaamalla.
Kekkonen on suurin populisti. Yhä.
Hän on niin Soinin kuin Kataisen mittatikku.
Strategisesti he käyttävät tätä myyttistä imagoa eri tavoilla, mutta Soini peittelemättä. "Minä olen ehdoton johtaja puolueessa." Sekö on poliittisen puolueen ja demokraattisen yhteenliittymän suurin tarkoitus tässsä universumissa, että joku on pomo?
Muumilandian aatelisagentit kaipaavat luokkayhteiskuntaa ja elintasokuilua pelotteeksi ja prosessi on vahvasti käynnissä.
AY-liikekin hukkasi ytimensä eli solidaarisuusperiaatteen 80-luvun menestysideologiassa ja sen aiheuttamassa lamapaniikissa - ja hyväksyi jyrkän jaon sisäpiiriläisiin ja ulosheitettyihin, ay-ammatin omaaviin ja kurjan palkan pätkätyöläisiin.
Visio ei ole suomalaisille tärkeä.
Ei edes sillon, kun luotiin hyvinvointivaltiota.
Meillä on ollut asiallisuus ja virallisuus valtakunnan "selkeärankana" ja valtion olemuksen perusteena - korostetusti ilman visiota ja ideologiaa, jotta mitään keskustelua ei käytäisi. Hyvinvointiprojektikin oli etupäässä Ruotsin matkimista ja siten porvareille "perusteltavissa".
Vain jatkuva lakkorummutus ja kateus Ruotsia kohtaan sai lopulta aikaiseksi Ruotsin mallin matkimisen. Prosessi oli täynnä oikeistolaista eliitin vihaa ja vasemmistolaista vimmaa tasa-arvoa kohtaan vaikka koulussa vaihe opetetaan meille maltillisena ja loogisena siirtymänä oikeistolaisten virkamiesten salaliiton VKTS ansiosta.
Se hyvinvoitiyhteiskunnan synnyttäminen oli poliittista taistelua.
Median itsesensuuri Lipposen ja Vanhasen aikaan oli myös poliittista taistelua, päätoimittajat halusivat pysyä eliitin kelkassa henkilökohtaisten kontaktien "hoitamiseksi". Newspeak käänsi negatiivisen terveydenhoidon romuttamisen "tehostamiseksi yms.
Median mylvivä kilpajuoksu Ilkka Kanervan tuomitsemiseksi oli ylilyönti, jossa päätoimittajat oman huonon omantuntonsa takia keksivät moralistisen "paljastuksen", joka oli poliittisesti vaaraton sillä se ei kohdistunut eliitin valtapoliittisiin pyrintöihin vaan Ilen bailailuun - jonka kaikki tiesivät 40 vuoden ajan.
Tekopyhyyden huipentuma mutta tavallaan se purkauma, jonka kautta journalistista maitohammasta käytettiin ensimmäistä kertaa poliitikkoon hänen virallisten kulissiensa ohi. Siinä murrettiin harjoituskierroksella 70-luvun lumous, joka oli siis itsesensuurin kirous, poliitikkojen aatelius ja koskemattomuus.
Kun Kekkonen konttasi ravintolan lattialla illanvieton päätteeksi ja pankinjohtajien vaimojen suureksi iloksi työnsi päänsä valittujen naisten hameiden alle, kukaan toimittaja ei edes unissaan kuvitellut, etä voisi tehdä asiasta juttua. Kulissin oli oltava täydellinen, sillä mitään vapautta Suomessa ei ollut. Kaikki oli suunnitelmakulttuuria ja piilo-oikeistolaista hyminää.
Kekkosen hybriksen ainoa hyvä puoli oli se, että hän halusi valtiosta vahvan ja infrastruktuurista tehokkaan ja edullisen. Talouden tukipylväät muodostuivat ekonomisiksi ja kansalaisten taakka keveni 50-luvun jälleenakennusorjuuden jälkeen.
Olen blogeissani käsitellyt paljon suomalaisen suomettumisen eli hysteerisen konsensuskulttuurin eli puolia. Olemme tarrautunet mielikuviin, jotka juntattiin tajuntaamme jo satoja vuosia sitten kirkon saarnaspöntöistä sillä mikään ei ole ollut niin poliittinen instituutio Suomen historiassa kuin kirkko, ei edes eduskunta.
Valta ja politiikka ovat kaksi erillistä ilmiötä.
Aito demokraattinen Politiikka on kansalaisten edustajien avointa jännitettä, kädenvääntöä ja kompromissia jännitekentän sopivassa kohdassa kun taas valta on sensuuria ja "yksimielisyyttä".
Vastavomana eliitille Soini on arvoitus.
Onko hän poliittinen hahmo ollenkaan vai vain oman uratripin säätelijä omalla eliittitoivioretkellään, joka kantaa messiaan viittaa mutta ei tee vahingossakaan selkeitä siäpoliittisia linjauksia.
Kuin Mooses, lupailee kaiken toeutuvan luvatussa maassa, jonne hän itse ei voi astua.
Suomeen voi hyvinkin tulla berluscon johtajaksi, julkean oikeistolainen Kekkonen piilokekkosten sijaan.
Ruotsin kuninkaan ruoska ja Venäjän vallan ylimistövirkamiehet ovat itskeneet syvät urat suomalaiseen nahkaan.
Kriisi on valtaa.
Soini rakastaa jatkuvaa kriisiä mutta välttelee poliittisia konflikteja ja linjauksia. Mies meni EU:hun eikä hänestä sieltä kuulunut mitään muuta kuin että neuvotteli äärioikeiston kanssa suljettujen ovien takana.
Kapina EU:ta vastaan on Suomessa ollut vulgaari nationalsitinen purkaus paineen lisäännyttyä kun keskustakaan ei noudattanut lainkaan omaa EU kapinaansa vaan hanakkaasti myi Suomen saadakseen maataloustukiaisia kannattajilleen enemmän.
Kamppailu ei ole kriisi.
Tätä Kekkosen myötäilijöinä kasvaneiden poliitikkojen ja sylikoirien, kolumnistikirjoittajien on vaikea käsittää aidossa demokratiassa.
Siksi pitkä hallitusneuvottelu on jo epäonnistunut ja sirkus kun ei ole Sanelijaa, jota populistisesti voisi uskoa pelastajaksi. Joka sanoo, koska "tietää" enemmän kuin muut.
Kekkosen tilaama Neuvostoliiton nootti on vain esikuva EU:n ja IMF:n järjestämän katastrofille.
Kekkonen vahvisti keisarillista mandaattiaan olla lohikäärmeen ainoa tulkitsija kun taas EU:n vanhojen aatelissukujen byrokraatit vaativat meitä purkamaan valtiojärjestelmän ja suomalaisen yksilön ainoan suojan, perustuslain.
Koiviston perustuslain vastainen nootti tapahtui Kekkosen hengessä ja totaalisesti perustuslakia vastaan. Koivisto käski tuomareita ratkaisemaan kiistatapaukset pankkien hyväksi yksityisiä ihmisiä vastaan.
Taloudellisesta lamasta tuli henkinen lama ja media pysyi hiljaa virallisuuden korruptiosta. Pitkä hallitusneuvottelu on merkki todellisesta eurooppalaistumisesta, mihin ei tarvita lainkaan EU:ta.
Eurooppalaisuus on suuri asia, EU taas byrokraattien järkyttävä visio keskusjohtoisuuden neuvostoliittolaisesta unelmasta. Neuvostoliittohan ei ollut sosialistinen utopia vaan maailman suurin byrokratia. Ja Suomi oli mini-Neuvostoliitto sensuurilla, joka oli vain jatkoa satojen vuosien eliittiaateliskulttuurille. Sanelijoille.
Joiden valta onnistuttiin kuitenkin murtamaan hyvinvonniksivasemmiston työtaistelulla, jota media ei onnistunut korruptoimaan. Vasta vasemmiston oman aateliskulttuurin eli ammattiyhdistysliikkeen mafiankaltainen olemus halusi matkia Kekkosen kontrollikulttuuria 80-luvun rahan korruptoivalla vuosikymmenellä.
Saavutettu jaettu hyvinvointi oli kuitenkin ideaalia, jota vaemmisto ei uskaltanut puolustaa oikeiston lamahysterian hyökkäyksiltä.
Vasemmisto lamaantui 22 vuodeksi ja Lipposen kaltaisen valevasemmistolaiset oikeisto-Kekkoset pääsivät riehumaan ja syyllistämään kansalaisten hyvinvointia kirkkoherran syntityylillä pörssi- ja pankkipelin aiheuttamista tuhoista.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti