Kylliäisen harha-armo

Pastori Antti Kylliäinen on saanut vuoden vaihteessa runsain mitoin myönteistä mediajulkisuutta uuden kirjansa julkaisun tueksi.

Mielenkiintoa tätä uskonnollisesti maallisia yhteisöjä tarkkailevaa konsulttipastoria kohtaan riittää maailman yhtenäisimmän kirkkokulttuurin nurkkauksessa. Missään muualla maailmassahan ei yhdellä kirkolla ole näin kattavaa ja valtion lainsäädännön takaamaa monopoliasemaa ja suhteellista jäsenmäärää kuin Suomessa.

Kulttuurimme ja odotuksemme ovat muotoutuneet tiukasti kirkon holhouksessa 900-vuotta.

Kaikki muistavat, kuinka Kylliäinen elvytti osittain kirkkoisien muinoin tuhoamaa kristillistä oppia nimeltä markionilaisuus ja lupasi suomalaisille kaikkien pääsevän taivaaseen. Tämä nosti hymyn kareita yhden jos toisenkin huulille. Positiivisessa mielessä.

Kylliäisestä tuli uskonnon otteesta liukuneille peruskristityille urhoollinen yksilöpappi, kaikkien janoisten sankari, joka ihmisten mielestä taisteli kirkon taustalla hehkuvaa helvettiopetusta vastaan ensimmäistä kertaa julkisesti.

Kylliäinen on tehnyt hyvin tärkeää raivaustyötä potkiessaan kirkon seiniä ja varsinkin purkaessaan kirkon perinteistä helvettiopetusta "Kaikki pääsevät taivaaseen" -iskulauseella. Hän on vakavasti koetellut piispojen armokäsitysten ja uskonnon tulkinnan raja-arvoja.

Teologisesti Kylliäinen toimi aluksi rohkeasti. Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat eivät lupaa "pelastusta" jokaiselle seurakunnan jäsenelle automaattisesti, mutta silti käytännössä kirkko nykyisin vihjailee kaikille kirkon jäsenille mielenrauhaa ja pelastusautomaatiota jo lapsen kasteen kautta.

Piispat eivät voineet siis julkisuuden valokeilassa hyökätä opillisesti Kylliäisen poikkeuksellisen selvää pelastussanomaa vastaan, sillä kirkon käytännön opetuksen kehitys helpon kirkkojäsenyyden takaamiseksi on jo itse ristiriidassa sen omia dogmeja eli "luovuttamattomia" oppikäsityksiä vastaan.

Kylliäinen paljasti näin kirkon sisäisen ristiriidan ja saikin yllättäen luvan opettaa "harhaoppiaan" viidesläisten fundamentalistien ällistykseksi.

Tuoreessa YLE:n Tosti tarina -dokumentissa "Armo" ohjaaja Kirsi Markkanen esitteli Kylliäisen näin: "Armo kuulostaa kirkon omaisuudelta, mutta pastori Antti Kylliäinen haluaa lisää armoa myös ihmisten arkeen ja erityisesti työhön". 

Mutta kuinka Kylliäisen opetuksia olisi tulkittava?
Voivatko uskonnollinen ihmiskuva ja kristillinen kilvoitteluihanne todella ratkaista stressikapitalismin tuomia ongelmia ja yksilön ahdistusta työyhteisössä?

Onko osoitettava vain kannustavaa sympatiaa, kun kohua herättänyt pappi lähtee kiertämään Suomen työhullua Siionia julistaakseen yhden kortin varassa hyvän tahdon armoa? Onko kyse huijauksesta, teologisten käsitteiden modernisoinnista, uudistavasta mielikuvataloudesta vai vain kirkon kepeän armo-propagandan uudelleen paketoidusta muodosta?


Uskonnollisen ihmiskuvan esittäjien perusongelma on ryhmän konfliktien välttäminen perusperiaatteena.

Ratkaisuiksi esitettyjä yli-inhimillisiä perusteita ja käsitteitä ei haluta perustella selväsanaisesti, vaikka käytetäisiinkin psykologista sanastoa. Kaava on perinteisesti yhteisöä kollektiivisesti vapauttava: ei tarvita yhteisöä rasittavaa konfliktia, siis ongelmien selvitystä, kun on tarjolla yhteisöä kohottava yli-inhimillinen armo, Jumala tai ihme.

Yksilön uhrautuminen yhteisön hyvänolontunteen takeeksi on kuitenkin ikivanha heimouskonnollisuuden perusmääre.

"Armo ei ole tekemisissä tunteen kanssa, vaan siihen tarvitaan vain vähän järkeä". (A.Kylliäinen)

Kylliäinen haluaa opettaa uudessa muodossa kirkkoisien lanseeraamaa yhteisösovinnaisuutta, armoa konfliktien ratkaisuna työyhteisöille. Armo-opin vakavin vääristymä on armon yli-inhimillisissä piirteissä. 


Armo ei ole pelkästään miellyttävä ajatus hyvän olon tuottamisesta toisille ihmisille.  Kirkon teologeille se on tiukasti teologinen käsite, suorastaan ideologinen väline. Teologisesti armoa ei saa ansaita, vaan se pitää vain vastaanottaa ja antaa jumalallisen voiman avulla eteenpäin.

 "Vaikka sen (armon osoittamisen) kanssa sais köniinsä, niin mun mielestä voi aina kuvitella voittaneensa jotakin arvokasta siinä -  koska kaikkein tärkeintä on se, että itse kykenee osoittamaan armoa eteenpäin."  (A.Kylliäinen)

Mitä "armo" tässä merkitsee? Mitä Kylliäinen itse asiassa markkinoi, kun ihmisten odotukset ovat kuitenkin ensisijassa emotionaalisia armo-käsitteen suhteen?

Tähän kuuluu ajatuskaavio: yksilön tavoitteissa on oltava ensin pyhittyminen ihanteiden mukaan, sitten vasta omat tavoitteet ja tunneilmaisu. Kutsun tätä syyllistävää paavalilaista armo-oppia yli-ihmisen armo-opiksi.

Kylliäisen puhe vetoaa käsitteillään sukupolvien ajan kristilliseen diskurssiin tottuneisiin suomalaisiin, joita vielä kiinnostaa jonkinlainen tuote nimeltä "armo työelämään". Ajatus on lohduttava, mutta ongelmana on vain se, että uskonnollisista ajatusmalleista yritetään rakentaa normaalin elämän hallintaa.

Kirkon armopuhe ei ole humanistista puhetta, koska se ei ole humanistisesti yksilökeskeistä ja suhteellista - vaikka sitä ihmiset ehkä toivoisivatkin. Sokean luottamuksen esittäminen ihanteena ilman luottamuksen selkeitä ehtoja ei ole terveen elämänhallinnan mukaista. Mitä seuraa sellaisesta ihmiskuvasta, jonka mukaan ihmisen toiminnassa on tärkeämpää jalostua kuin säilyttää mielenterveytensä?


Kylliäinen vastustaa yllättäen ihailunsa kohteen Aristoteleen oppia, "vihastumista oikealla tavalla". Näin Kylliäinen voi epäsuorasti (ja perinteisesti) vihjata yksilön reaaliaikaisen tunneilmaisun ja havaintoilmaisun olevan pakanaopettajien mukaista harhaoppia. Kysymys armo-opissa on jumalakuvasta: perinteisen teologisesti edes Jumala ei voi hyväksyä "syntistä" ihmistä ilman armoa.

Armo-käsitteessä on siis pohjimmiltaan kyse kelpaamattomuudesta Jumalalle. Tämä ei ole kovinkaan hyvä idea modernin työkulttuurin kehittämiseen.

Länsimaisessa psykologiassa esitetään selkeästi, että ihmisen mielenterveysongelmien keskeisimiä tekijöitä on itseilmaisun (opittu) torjunta. Kun ihminen häpeää omia tunnereaktioitaan, kokemuksiaan ja perusteltuja aggressioitaan, hän muuttuu tavallaan itse itsensä viholliseksi - ja vieraantuu itsestään. Tämä on yhteinen ihmiskuva niin kognitiivisessa kuin psykoanalyyttiseen ajatteluun pohjautuvassa psykodynaamisessa psykologiassa.

Kylliäisen mukaan armoa täytyy "riittää" myös psykopaateille ja työpaikkakiusaajille, "koska heistäkin löytyy ihmisyyden kipinä". Miksi puhua armosta kun puhutaan ihmisen perusoikeuksista ja työolosuhteista työpaikallaan? Valitettavasti työpaikkakiusaaminen tapahtuu usein tämän kiusattuja velvoittavan armohyveen varassa - ja varsinkin seurakuntatyöpaikoilla ja kouluissa.

Kiusaaja voi jatkaa projektiaan, koska hän vaatii tietoisesti itselleen muilta hyveellistä sietokykyä, ymmärrystä, armoa vaikka samalla kieltää kiusatuilta nuo samat oikeudet.


Uskonnollista armo-oppia humanistiseen tyyliin markkinoivat puhuvat armosta jotenkin tasaavana ja hyvää levittävänä elämänasenteena mutta sen teologinen velvollisuustematiikka on vaijettu sivuun sitä kuitenkaan kumoamatta. Armo-oppi ei nojaudu solidaarisuuteen ja yhteishenkeen, vaan "yksilön syyllisyyteen Jumalan edessä", niin sanottuun kilvoitteluun kelpaavuudesta Jumalan edessä.

Armo on selkeästi teologinen käsite, mutta Kylliäinen esittää sen lähes psykologisena käsitteenä ratkaisuterapian keinoin. Hän puhuu oivalluksesta mutta vetoaa ideologiseen ihanteeseen ihmisestä, joka tukahduttaa yksilöllisyytensä esimerkillisyyden vuoksi. Tämä on erittäin vaarallista ja harhaanjohtavaa, eikä ole vapautuksen, vaan sitomisen teologiaa.

Oikeuksista luopuminen sinnikkäimmän ja röyhkeimmän hyväksi ei ole oikeudenmukaisuutta tai tasa-arvoa vaikka sitä voitaisiinkin kutsua armoksi. Jos armon tulkinnasta tulee ihmisarvokysymys, armo-käsitteestä voi tulla siten työpaikan kehittämisen pahin este painostusaseena.

Kylliäisen opetus edustaa hyvin perinteistä hengellistävän ihmiskuvan mallia, jossa ihmisen on ensin hengellistyttävä, "ottaa vastaan järejn ylittävä armo", jotta voisi olla täysi ihminen (kristillisesti). Kylliäinen voi kehottaa ihmisiä olemaan ilmaisematta rehellisesti tunteita, "aggressioita" ja tarpeita, koska kirkkoisien mukaan seurakunnan jäsenen on haettava ihailun kautta toisiltä ihmisiltä hyväksyntää ja tunteiden vallassa ilmaistu suora mielipide olisi siten "epäkristillistä" toimintaa.

Kirkkoisät perustelivat pakanoiden vihaamisen ja vainot kristittyjen yhteyden uhkana. Puhdas oppi ja yksimielisyys loivat "Kristuksen ruumiin" pyhän yhteisön samanmielisista kristityistä. 


Kun puhutaan uskonnollissävytteisestä kilvoittelusta, puhutaan oikeastaan häpeän välttelemisestä sen yksinkertaisimmassa muodossa eli konflikti torjutaan alkumetreillä, jotta ehkäistään varmasti häpeän ja hämmennyksen kokeminen ristiriitatilanteessa. Tästä nouseva ihmiskuva ei kuitenkaan voi tuottaa tervettä työyhteisöä, koska jos konfliktien vältteleminen tulee itseilmaisun esteeksi, vain epäsuorat toimintatavat puskevat pintaan ja työilmapiiri tulehtuu varmasti.

Tämä on psykologisesti erittäin vaarallista ja vastuutonta, ihmiskuvaa uskonnollistavaa opetusta. Lähtökohtana eivät ole yksilön inhimilliset tarpeet ja hyvinvoinnin sekä vastuun jakaminen, vaan uskonnollistyyppinen toimintaideaali tai jumalaideaa palveleva, ns. kilvoitteleva henkilö.

Näin luotu "Henkisen työyhteisön" -malli on kuin jalojen periaatteiden luoma ansa, jossa keskipisteessä ei ole ongelmien avoin selvittäminen, vaan suomalainen perusjurnutus, vetäytyvä asioiden nieleskely satoja vuosia vanhan Suur-Ruotsin kirkon alistuvan seurakuntamallin mukaan.

Kun kuuntelee Kylliäisen puhetta teologina ja ennen kaikkea humanistina, niin hänen puheensa kuulostaa aivan samanlaiselta yli-ihmisopilta kuin seksuaalisuuden kieltävien kirkkoisien yksilön inhimillistä kokemusta mitätöivä puhe.

Ammattitaitoa ja uskonnollissävytteistä kilvoittelua ei saisi sotkea keskenään tai syntyy työyhteisö, jonka hierarkia voi perustua hyvin piilotettuun uskonnollisuuden mittaamiseen.

Uhrautumalla ja "yhteisöä säästämällä" osoitat pätevyytesi armo-opissa, joka perustuu teologiseen uhrautumisen ajatukseen. Tällä mallilla annetaan helposti painostavien psykopaattien hallita ryhmän sosiaalista toimintaa. Kiitettävä ryhmän jäsen, painostuksen kohde, ei näin ollen osoita aggressiota epäkristillisesti "omista lähtökohdistaan" ja "itsekkäästi", vaikka aihetta olisi.


Kylliäinen kyllä puhuu "Mikrotason vallankumouksista" mutta luentotilaisuuksien keskusteluissa hän suhtautuu hyvin torjuvasti ihmisten ratkaisukeskeisiin kysymyksiin ja kokemuksiin selvittämättömistä konfliktiongelmista. Kylliäinen osoittaa selkeästi, että hänen ihanteitaan ei saa kyseenalaistaa keskustelulla.

Kylliäinen ilmaisee dokumentissa "Armo", että "Emme tarvitse työnantajan osoittamaa armoa" eivätkä "instituutiot tarvitse armoa". Samalla Kylliäinen puhuu kuitenkin huolettomasti yksilön rohkeasta köniin saamisesta armon toteuttamisen jalona seuraamuksena. Yleisöstä nainen kommentoi tähän suoraan, että armolliseksi heittäytyminen vie työpaikalla alistuvan varmasti toisten hyväksikäytön ja halveksunnan kohteeksi. Kylliäinen kuittaa naisen aiheellisen pohdinnan tyrmäävästi: "Ei tarvitse olla typerä".

Kylliäinen siis ensin opetti yleisölle, että täytyy armollisesti ja sävyisästi uhrautua esimerkillisyyden tähden, mutta kun yleisöstä joku uskaltaa puhua uhrautumisen todellisista seuraamuksista työelämässä, niin Kylliäinen mitätöi sekä oman opetuksena sekä kysyjän tylysti.

Kylliäinen ohittaa mielenkiintoisella tavalla tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteen ja yhteiskuntasopimuksen yksioikoisesti armo-talouden teologialla. Tämä on suoraa kirkon omaa teologiaa. Teologisessa kielipelissähän armollinen ei voi olla oikeudenmukainen, vaan "oikeuden yläpuolella". Se ei ole mielestäni realistista eikä inhimillistä opetusta.

Kylliäisen sanoma ehdottomasta armotaloudesta uppoaa varmasti iäkkääseen työntekijäpolveen, jotka ovat uskoneet 70-luvun haaveeseen saavutetuista etuoikeuksista ja niin ikään omaan asemaansa etuoikeutetussa yhteiskuntaluokassa. Armo uhrautumisen ideologiana ja näennäisenä työpaikkatsemppaamisena huonompaan asemaan joutuneille työntekijöille on kuitenkin huono perustelu  etuoikeutetun ihmisryhmän turvallisuudentunteen pönkittämiselle heikkojen pätkätyöläisten oikeuksien hinnalla.

Kristillistä, "pyhittämiseen" motivoivaa armoa ei voi mielestäni tuotteistaa elämänhallintaoppaaksi, kuten Kylliäinen epätoivoisesti yrittää tehdä uransa hallinnan kautta. Kirkon viisauksien puolustajia riittää tässä maassa ja heidän pohjaperustelunsa on aina "perintö". Voi vain kysyä, milloin perintö muuttuu tekosyyksi, muuriksi, taakaksi ja yhteiskunnalliseksi tilannesokeudeksi.


Kylliäisen opetukseen pitäisi kuitenkin suhtautua sangen kriittisesti ja varsinkin armokonsultin opetustapaan puhua yleisölle käytännön ongelmista ideologisen ratkaisun kautta. Hänen valttikorttinaan on vapauttava armo, joka tietysti herättää ihmisissä odotuksia, mutta silti hänen opetuksensa on jäykästi sitoutunut kirkon perinteeseen, mitä moni hänen kuulijansa ei kuitenkaan tunnista odottaessaan vain mainostettua armon tuomaa helpotusta uudistetulta tulkinnalta.

Kirkon armo-oppi on ankkuroitu tuhansien spekulaatiovaiheiden muokkaamaan kirkkodogmatiikkaan, jolla ei ole mitään tekemistä elämänhallinan, psykologian ja mielenterveyden kanssa. Konsulttivetoisen ja papin omaan imagoon liittyvän armo-opetuksen taustalla on jopa kirkon kaikkia oppeja muokannut pyhimyskultti. Vain uhrautumalla heikko voi jalostua - ja kelvata seurakunnan johtajalle, pomolle.

Jos ajatuksena on se, että hyvää elämänhallintaa saa jumalallisesta ilmoituksesta ja sen tuotteesta, armosta, on keskeistä uskonnollisen ihmiskuva eikä tiedostavan ihmiskuvan kehittäminen.

"Uskonnon merkitys on
Suomessa luultua suurempi"

Ilmiötä selittää luterilainen kulttuuri, jossa uskonnollisen ja maallisen välillä ei ole jyrkkää vastakkainasettelua. Kallungin mukaan suomalaiseen kulttuuriin liittyvä uskonnon ja maallisen vuorovaikutteisuus luo myös edellytykset muissa Euroopan maissa nähtyjen konfliktien ehkäisemiseen. - Tiedeuutiset


Yhteisöllinen moraali on
olemassa uskonnosta riippumatta

 Uskonnot ovat syntyneet sivutuotteena ihmisen muista syistä kehittyneistä ajattelutoiminnoista, päättelevät Helsingin yliopiston tutkija, teologian tohtori Ilkka Pyysiäinen ja yhdysvaltalainen professori Marc Hauser. - YLE

Kolmannen maailman puheenvuoroja - Areena:
Henkisyyden kasvavat markkinat

Uskontojen merkitys vähenee yhteiskuntien modernisoitumisen ja maallistumisen myötä. Näin sosiologit ovat yleisesti väittäneet vuosikymmeniä. Väite on osoittautunut vääräksi, sillä tänään uskonnot voivat hyvin lähes missä maailman kolkassa tahansa. Intiassa uskonto ja talous kietoutuvat ´karma- kapitalismiksi`. Tapio Tamminen esittelee Intialaisen tutkija Meera Nandan uutta kirjaa ´The God Market - How Globalization is making India more Hindu´. Näytteet lukee Sasu Moilanen.

MIKSI USKONNOT EROTTAVAT IHMISIÄ?

FT Ilkka Pyysiäinen Helsingin yliopisto

"Onnellisuuden salaisuus"-testi

5.2.10 oli:

Uskontotieteen päivä
Uskonto ja muisti

Esitellään suomalaista muistitietotutkimusta, sosiaalisen muistin toimintaa ja kognitiivista uskonnontutkimusta

10:30   Mitä muistitietotutkimuksella ymmärretään? / Outi Fingerroos

11:00   Kansanuskonto kerronnan ja muistelun maisemissa / Karina Lukin

11:15   Uskonnollinen argumentaatio muistelukerronnassa / Kati Mikkola

11:30   Keskustelu (pj Outi Fingerroos)

11:45   Gradupalkinnon jako

12:00   LOUNAS

13:00   Sosiaalinen muisti ja uskonto / Tuula Sakaranaho

13:30   Sosiaalinen muisti varhaiskristillisyyden tutkimuksessa / Petri Luomanen

13:45   Ikääntyneet, uskonto ja yhteinen muisti / Jenni Spännäri

14:00   Ortodoksinaisten eletty ja muistettu uskonto / Helena Kupari

14:15   Keskustelu (pj Tuula Sakaranaho)

14:30   KAHVI

14:45   Uskonto ja muisti kognitiivisen tutkimuksen näkökulmasta / Tom Sjöblom

15:15   Ihmekertomusten epidemiologia. Tapaus: Nokia Missio / Outi Pohjanheimo,

15:30   Rituaalit ja muisti varhaiskristillisyyden tutkimuksessa / Risto Uro

15:45   Keskustelu (pj Tom Sjöblom)

16:00   Paneeli: Unohtuuko uskonto?
puheenjohtaja Terhi Utriainen Panelistit: Elisa Heinämäki, Teuvo Laitila, Tiina Mahlamäki, Peter Nynäs

* Filosofia psykologia teologia uskontotiede uskontotieteellinen artikkeli - kirjoitus Arhi Kuittinen.