Ja hyvin perustellen.
Kirkko aiheuttaa itsekin jäsenkatoa
Taloussuhdanteet eivät kuitenkaan yksin selitä jäsenkatoa. Kirkon olisi suunnattava kriittinen katse myös itseensä - aiheuttaako se itse jäsenkatoa? Papin ammattikieli karkottaa kuulijan, joka on tullut kirkkoon laulamaan tuttuja virsiä. Samalla varmistuu, että nuori tapauskovainen toteuttaa aikeensa erota kirkosta. Saarnaajat vastaavat piintynyttä käsitystä, jonka mukaan suomalainen viestijä on jörö, ujo, sisäänpäin kääntynyt ja vaikeasti lähestyttävä. Harvat saarnaajat puhuvat vapautuneesti ja ilmeikkäästi.
* Huom. Mielenkiintoista tässä Vieraskynän nettiversiossa on se, ettäs siitä on poistettu muutama poleeminen lause, jotka paperi-Hesarissa on. Outoa sensuuria. Täytyy naapurilta lainata paperiversiota ja kopioida tänne poistetut - tai lähettäkää kommenttilootaan tuon kirjoituksen loppuosasta...
Itse olin aikoinaan teologisen tiedekunnan puheharjoituksissa (joita oli todella vähän) ainoa, joka puhui puheensa ilman papereita intensiivisesti kuulijoita katsellen, ns vuorovaikutuksessa. Ja tuomiokirkoissa pitämäni puheet olivat ilman mikrofonia. Monet julkkisuralle myöhemmin suuntautuneet opiskelijat ällistelivät paperitonta esiintymistäni. Heille kun oli tärkeintä pilkkujen ja lauseoppien tarkka suorittaminen äidinkielenopettajan mieliksi - ja siteerausten turpea tulva.
Teologiseen tiedekuntaan otetaan nykyisen matalaotsaisen ja kvantitatiivisen sisäänpääsytestisysteemin takia etupäässä lukiossa pärjääviä pänttäreitä, opintoviikkoja ahmivia hikkareita, joita ei esiintyminen, persoona tai auttajan rooli pahemmin kiinnosta, vain papin viran statusasema ja julistavan varma liturgiamagia. Pappeuteen kun ei persoonaa tarvita, vain dogmaattiseen oppiin uppoaminen.
Ihmistyöhön valittavat tulisi ottaa persoonansa, vuorovaikutuskykynsä ja soveltamiskykynsä takia, ei lukion pänttäämistaitonsa takia. Sisäänpääsysysteemissä psykologinen profiili tulisi olla tärkein kriteeri, jos kirkko haluaa paljon mainostamansa "kohtaava kansankirkko".
Kirkko instituutiona haluaa ylläpitää historiallista arvovaltaansa teologisen tiedekunnan keinotekoisella, pseudotieteellisellä olemassaololla mutta todellisuudessa se ei kouluta lainkaan pappeja ammatillisesti ja psyykkisesti kohtaamaan ihmisiä tämän maailman todellisissa ongelmissa ja elämänvaiheiden kysymyksissä. Näin linnottautuvassa "perinneajattelussa" pönkitetään tiukasti eristäytyvän, fundamentalistiystävällisen ja muutosvihamielisen kirkon suojamuureja.
Kirkko on jo nyt kirkkomuseo, tapojen ja maagisten liturgioiden kokoelma, jonne ihmisiä kutsutaan "kunnioittamaan" perinteitä ja kirkon tehtävää. Kirkko palvoo itse itseään pelastuksen vesselinä ja "muuttumattoman" totuuden säilykepurkkina.
Yksittäisiä pappeja voi ärsyttää kirkon mukavuuslaitos-maine harmittomana ja munattomana yleisinstanssina mutta siihen kirkon valta nyt nojautuu materialististen suomalaisten elämänvaihe- ja rituaalilaitoksena. Kirkko ei puutu jäsenien elämään tai arvoihin eivätkä jäsenet kirkon arvoihin. Kirkko kehottaa luottamaan Jeesukseen ja ehtoolliseen ja kaikki on hyvin.
Kirkolla on nyt yksi media-ane keinona, johon se turvautuu.
Köyhien ja velkaisten auttaminen. Kirkko koettaa korvata valtiota, mikä taas helpottaa korruptoituneiden poliitikkojen työtä hyvinvontiyhteiskunnan alasajossa ja suurfirmojen tuessa. Hyväksymällä valtion hylkäämät köyhät ja kehityssuunnan kirkko tekee yhteiskuntasopimukselle poliittista tuhoa ja myyräntyötä tällä hetkellä mediaseksikkäimmällä kirkon tehtävällä. Seurakunan kehittämisestä on jo luovuttu.
Ruotsalainen ohjaaja Roy Andersson oli kauhuissaan, kun hän kuuli, että 1990 jälkeen suomalaisissa kirkoissa rukoiltiin poliitikkojen puolesta Jumalan suojeluksen nimeen. Hänen mielestään se oli selvää poliittista lobbausta uskonnon varjolla. Kirkko suojasi poliitikkojen profiilia ja loi heistä kirkon tuen arvoisia johtajia - ja näin vaikutti aktiivisesti ihmisten poliittiseen käyttäytymiseen ja passivoitumiseen, alistuvaan hyväksymiseen. Ihmiset valitsevat vastuullisia poliitikkoja, ei kirkko. Poliitikot ovat vastuussa teoistaan ja ihmisten täytyy osata demokratiassa reagoida kriittisesti arvioiden poliitikkojen tekoihin eikä luottaa Jumalaan politiikan ohjaajana.
ii
Kirkkopolitiikka
Vuosi 2008 oli kirkon kannalta taas aikamoinen imagokatastrofi monen oudon selkkauksen ja keskustelemattoman taantumisilmiön kautta.
Aviolitto-oppaassa halveksittiin homoseksuaaleja lasten vanhempia epäkelpoina huoltajina, transseksuaali pappi sai pikatuomion piispan suusta (joka peruttiin toki), Tampereen seurakunta häiriköi vapaa-ajattelijoiden työtä matkimalla heidän verkko-osoitettaan ja sivujen ulkonäköään, seurakunnat käyttivät viidesläisiä avioliitto-oppaita, joissa kehoitettiin kasvatusväkivaltaan, piispat syyttivät toimittajia kirkon ongelmista, kirkon moninaisuuskampanjasta poistettiin vasta julkaisun jälkeen taiteilijoiden seksuaalisuutta pohtivia taideteoksia, naispappeja puolustetaan juridisesti tasa-arvolain mukaisesti vasta noin 22 vuotta jäljessä alkuperäisestä naispappeuspäätöksestä, kirkkoneuvostot eivät julkaise avoimesti ja selkeästi netissä päätöksiään ja tavoitteitaan, kirkollisvaaleissa äänestäjä ei voi tietää ehdokkaan poliittis-ideologisesta suuntautuneisuudesta, fundamentalisista ajatuksista eikä taloudellis-poliittisista kytköksistä (piispat kieltävät sinnikkäästi kunnallispolitiikan vaikutukset kirkkopolitiikkaan), pedofiiliksi paljastunut sylikummi pysyy sylikummina eli adoptiovastaavana tuomiokapitulin päätöksellä, Helsingin ikäloppu piispa ei suostu millään jättäytymään eläkkeelle fundamentalististen oppien esitaistelijana, kirkolliskokous on kuin eläkeläisten klubi - ja aina vaan lestadiolaiset saavat loisia ja pelotella lapsiaan liberaaleille tarkoitetulla helvetillä vielä luterialisissa kirkoissa aivan oman oppinsa varassa. Aivan, niin, tosiaan, eroaminen kiihty vuosi vuodelta.
Median valtavalla painostuksella saatiin ihmisoikeuksia sentään kirkossa jotenkin eteenpäin.
Mutta meneekö kirkko eteenpäin vai ovatko piispat vain runnomassa pakkia päälle?
Menneisyyteen, syrjintään, ennakkoluuloihin ja elähtäneisiin pakkomielteisiin mieltneet kirkon johtotason miehet ovat yrittäneet tarrautua epätoivoisesti, myös vihjeilevia tuomion sanoja on heitelty erilaisia ihmisiä kohtaan ja oikeastaan vain humanistinen lainsäädäntö ja oikeustoimien uhka on saanut ahdasmieliset johtajat perääntymään ja syrjinnän vähentymään kirkossa naistenkin suhteen - jossain määrin.
Mutta ahdistusta julistavat konservatiivit kiristävät kuitenkin järjestelmällisesti otettaan valtiokirkossa ja eroamistrendi tulee olemaan tänäkin vuonna siksi selkeä ja massiivinen.
Moralismi on kirkkokulttuurille tärkeämpää kuin sanoman ytimen ja ihmisyyden kirkastaminen.
Kirkko on hyvä bisnesmalli valtiollisella verotusoikeudella.
Vastauskone ja mielenrauhan helppo jäsenyyssystemi. Yhteiskuntarauhan sinetti?
Kirkko hamstraa omaisuudekseen ja koroikseen satoja miljoonia euroja joka vuosi sijoitustileille. Kirkon "salainen" vanhoillisten valtakeskittymä ja piispojen likaisen käytännön päätöstyön suorittaja, kirkkohallitus, on onnistunut pysymään toimittajien tutkan alapuolella. Kirkkopolitiikka tuntuu olevan aivan tuntematon ilmiö valtamedian toimittajille.
Helsingin papisto poikkeaa onneksi muusta maasta edukseen, täällä suurin osa papeista ymmärtää vähitellen, ettei luterilainen kirkko voisi jäädä keskiajalle eikä kuolleeseen syntikulttuuriin, jos kirkko haluaisi olla jonkinlainen sielunhoitosysteemi ja inhimillisyyttä edistävä järjestö, joka helpottaa tavallisten ihmisten ahdistusta, pelkoja, traumoja ja elämän ongelmia.
Luterilaisen kirkon oppia on kaiken lisäksi vedetty kaikessa hiljaisuudessa piispojen toimesta yhä lähemmäksi (takaisin) katolisen kirkon umpimielistä oppijärjestelmää "ekumeenisissa" neuvotteluissa, joissa Lutherin opetuksia on olan takaa vesitetty äitikirkon mielistelyn merkeissä.
iii
Kirkko ja haudattu poliittinen perintö
Suomen ev.lut kirkko voi milloin tahansa romahtaa takaisin 1917 poliittiseen asetelmaan valkoisen fasistiseksi uskontokoneeksi, ideologiseksi propagandamyllyksi.
Jos opetetaan kaikkivaltiaasta Jumalasta, turvaudutaan helposti kaikkivaltiaisiin ja fasistisiin politiikan ilmiöihin. Valtiokirkko on ollut alunperin kuninkaan moukari, sotajoukkojen ja valloituksen jatke, jolla tämä kansakunta käännytettiin pakolla synnin ja virkamiesten pelkoon. Kirkko rikastui köyhien pakkoverotuksella ja se on kirkon rikkauden pohja yhä tänäänkin.
Yksi selkein syy kirkon piilovalkoisuuteen ja oikeistolaisuuteen on se, että evankelis-luterilainen kirkko ei ole myöntänyt lainkaan omaa massiivista poliittista aktiivisuuttaan esim. sisällissodan synnyttämisessä sen edeltävässä poliittisessa kuohunnassa ja joukkomurhissa sodan jälkeen. Kirkkoherrat ja piispat saivat aivan vapaasti julistaa fastistisia oppeja lehdissä ja suojeluskuntien kiihotustilaisuuksissa sekä tukea keskitysleirien näännyttämistä sekä vangittujen pakkokäännyttämistä.
Vieläkin monissa maaseutukirkoissa valkoisten fasistien "vapaussodan" ja suojeluskunnan järjestötoiminta ja fasistisen ideologiset liput kirkon tiloissa on sallittu - mutta punaisten järjestöjen liput ja tilaisuudet ovat selkeästi kiellettyjä. Jatkosodan aikana kirkoissa rukoiltiin ilman empimistä Hitlerin puolesta, vaikka Mein kampfissa oli jo luettavissa puhdas fasistinen ja apokalyptinen päämäärä.
Opillinen etäisyys ja monimutkaisuus on kirkon varhaisin imperialistinen strategia. Ymmärtämättömät ja pakanat voivat saavuttaa pelastuksen vain luopumalla ymmärryksestä kirkon totuuden edessä ja nöyrtymällä oppineiden johdatuksessa. Nyt tämä kirkon dogma on jalostettu niin, että jäsenten opista ei huolehdita, kunhan jäsenet eivät kyseenalaista kirkon dogmeja. Kirkko ikäänkuin säilyttää puhdasta uskoa ja uskoo jäsentensä puolesta vaikka jäsenet uskoisivat ufoihin ja jälleensyntymään.
Kirkko on oleellinen osa suomalaista väkivallan ja aggression kierrettä. Kinkerikulttuuri on tärkeimpiä julkisen virkamiesväkivallan ja häpeäkulttuurin perinteitä. Enää pappi ei lyö tyhmiä ja sivistymättömiä seurakuntalaisia mutta suomalaisten tunnemuistista se ei ole hävinnyt minnekään. Kirkon arvovalta on pitkälle pelkoa herättävässä kunnioituksessa eli ilmaa on vielä paljon ulos päästettävissä "kansankirkon" kannatuksessa. Uhmakas itsetappo, itsetunnon ja itsehallinnan viimeinen keino, eli itse-"murha", on kristillistetyn häpeäkulttuurin tuote. Ei se ole itsestään osa suomalaisuutta.
Toinen syy poliittisen näkymättömään epävakaisuuteen on se, että sisällissodan jälkeen kirkko ajoi voimakkaasti tiedemiesten kanssa rankkaa rotuhygieniaohjelmaa "Jumalan kansan puhdistamiseksi". Äärimmäisen fasististen oppien varassa, koskaan sitä selvittämättä ja anteeksipyytämättä. Oppi vain piilotettiin natsi-Saksan häviämisen jälkeen valheilla, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kirkko keskittyi seksuaalisyntien moukaroimiseen köyhän kohdeyleisön kanssa. Kekkonen oli Jumala ja kunnon kansalainen nöyrä Kekkosen puolesta rukoilija.
Politiikka ja uskonto, ah. Niitä ei ole ilman toista.
Kolmas syy on amerikkalaistyylinen menestyksen fundamentalismi, mm. kirkon sisällä toimiva viidesläisyys, jossa Jumala on itsestäänselvästi voittajien ja menestyjien puolella. Kaikki annetaan anteksi, ahneus ja pörssikeinottelu kunhan yksilö julistaa Jeesusta. Lääkkeittäkin olisi parasta selvitä, jos luottaa uskon voimaan. Kirkossa viidesläiset ja lestadiolaiset nuorisotyöntekijät voivat vieläkin huolettaa julistaa kirkon nuoria jäseniä helvettiin ja kahteen kastiin, kuten sisällissotaa ennen.
Kuten jumalanpilkkaoikeudenkäynneistäkin voimme muistaa, kirkko on ollut voimakkaasti kaikkea yhteiskunnallista edistystä vastaan lähes joka vaiheessa valtion omana kirkkona. Yleistä oppivelvollisuuttakin kirkko yritti aikoinaan torpata rikkaiden maanomistajien tulonvähentymisen takia.
Ei valtiokirkko muutu ytimeltään, ellei se ole rehellinen oman historiansa ja oppiensa kanssa. Virallisesti kirkko ideologiana on äärimmäisen hierarkinen laitos ja kunnioittaa auktoriteettiajatusta siekailematta joka historian vaiheessa ilman mitään eettistä pohdintaa. Kirkko haluaa olla auktoriteetti auktoriteettien puolella.
Täytyy olla ideologinen syy valehdella omasta ideologisesta taustasta ja perinnöstä.
Historiallisesti katsottuna kirkkohan on alussa Jeesuksen veljen Jaakobin perustama organisaatio - eikä opetuslapsi-Pietarin. Valtaosa kristityistä tuomittiin Jaakobin kirkon ulkopuolelle kirkoisien toimesta - gnostilaisia lopuksi teloitettiin valtiokirkon toimesta. Kirkon omien uskomusten mukaan ajateltuna kirkko on siis epäpyhä, kaapattu ja perusteeton organisaatio, koska historiallisesti Jaakob tylysti kaappasi vallan Pietarilta ja muilta aidoilta opetuslapsilta Jeesuksen opetusten vastaisesti.
Suomi pakotettiin kristikunnaksi kuninkaan käskystä.
1100-luvulla alkoi hyvin järjestelmällinen pakkokastaminen ja alkuperäisasukkaiden pyhien paikkojen tuhoaminen. Shamaanien teloitukset alkoivat jo pari sataa vuotta sitä ennen. Mitään vapaaehtoisuutta kristinuskoon ei liittynyt pakotusoperaation edetessä. Kastata itsesi ja lapsesi tai tulet valtion kiroamaksi ja menetät kaikki omistus- ja metsästysoikeudet. Ehkä joudut myös teloitettavaksi Jumalan vastustajana varoituksena muille.
Jokaisella lapsella tulisi nyt ehdottomasti ikään katsomatta olla oikeus kieltäytyä nykyisestä uskonnonopetuksesta ja tunnustuksellisesta opettajasta milloin vain ja siirtyä ET-opetukseen.
Niin ei vain ole ihmisoikeutta nuorilla kuin on jo aikuisilla. Lasten pakkojäsenyys kasteeseen vedoten vasten lapsen tahtoakin ei ole kirkolle ongelma koska kirkkohan vain tahtoo hyvää pelastaessaan sieluja, vaikka puoliväkisin.
iv
Imagoarmo
Arkkipiispakin siunaa kuluttamisen
Kirkko on toki imagosyistä 1960-luvulta lähtien vähitellen ottanut muodikkaan ”armon ilman helvettiä”-opin ohjelmistoonsa mutta etupäässä uuden ”kaikkea hyvää edustavan” -imagovallan muodostamiseksi, totaalisen käskyvallan menetyksensä takia, mielistelymielessä. Kirkon todellisen mutoksen "itsekorjaavuus" on ollut ohut illuusio, vain kulttuurin muutoksen aiheuttamaa ulkoista painetta, ei Jeesus-liikkeen protestanttista itsetutkiskelua ja kirkon/miesten "syntien" tunnustamista.
Valtiokirkko myötäilee valtion ihmiskuvaa mutta aina mahdollisimman paljon viivytellen. Kirkkoa vastaan on helppo hyökätä koska se on kuin rannalle jäänyt laiska, röyhtäilevä valas, joka vaatii muistellen mahtiasemansa ihailua.
Kirkko on ilman omaa kehitysprosessia.
Kirkon kosmeettinen maastoutuminen "mahdollisimman monen" jokamieskirkoksi, periaatteessa modernina laitoksena ei ole tosiasioiden tunnustamista ja sen perinteisestä tuomiovaltaa luovasta syntikulttuurista luopumista.
Kirkko istuu skitsoidisti kahdella jakkaralla, perinteisen vanhatestamentillisen eli patriarkaalisen raippamoralismin ja siirappisen keinotekoisen armon jakkaroilla. Minusta olisi rehellistä, jos fundamentalistit palaisivat suoraan katoliseen kirkkoon tunnustaen katolisen oppinsa kieltäessään protestanttisen jatkuvan kehityksen idean.
Pienen vähemmistön, oikeastaan juutalaista puhtausoppia edustavan moralistiarmeijan, korkeakirkollisen klikin sallitaan terrorisoida varsin liberaalin kirkkojäsenjoukon edustajina valtavaa rahasampoa, joka on nyt tehoton ja rahaa jemmaava organisaatio. Kirkolliset fundamentalistit yrittävät lymytä hipihiljaa arvoineen ja vedota suojaaviin perinteisiin kun kieltäytyvät julkisesti kertomasta ideologisia mielipiteitään puhessaan vain "hyvää tarkoittavasta toiminnasta". Onneksi välillä media pistää valospotin paljastamaan piilofundamentalistien ihmiskuvan tuomiomielialan, kehitysvastarinnan, jyrkkää ennakkoluuloisuutta ja angstia.
Ruotsalaisten nuorten enemmistöllä on vähän tai ei lainkaan luottamusta Ruotsin kirkkoon. Tällä tavalla vastasi 60 prosenttia kyselyyn osallistuneesta 10 000 nuoresta. -Kotimaa
Monelle suomalaiselle kirkko on tärkeä, on toki, koska se on polttomerkitty kulttuurimme ytimeen "toivon" ja pelastuksen julistajana, kuoleman prosessoijana ja "ainoan" toivon julistajana, toivosta kirkon ehdoilla ja kirkon kautta. Hyväksynnän koneistona.
Helvettiä ei enää ole kirkon julistuksessa (julkisuuskuvan tahriintumisen pelosta) mutta helvettiä yms ei silti uskalleta poistaa uskontunnustusdogmeista. Kirkko julistaa paradoksaalisesti yhä keskeistä pelastusta vaikka helvetti on feidattu käytännössä kokonaan kirkon sanomasta.
Tavallisilla ihmisillä on kuitenkin vielä alitajuisesti kirkon satoja vuosia manaama pelokas pelastuskaipuu rituaalien kautta. Kirkkoa kunnioitetaan elämän pohjana - vaikka kirkon jäsen usein opetuksiin uskookin kovin sattumanvaraisesti ja täysin opeista piittaamatta. Tämä ei jostain syystä piispoja ollenkaan häiritse valtiokirkon instituutioluonteen takia.
Useimmissa seurakunnissa talousjohtaja on ottanut totaalisen pomon paikan munattomalta kirkkoherralta ja määrää käytännön toiminnan, miten rahat käytetään mm. sijoitusmielessä "pahan" päivän varalle. Talousjohtajat inhoavat tuhlaamista kehitysneuvotteluissa - eli diakoniatyötä, mielenterveystyötä, nuorten työn eri muotoja, bändimusiikkityötä ja uutta nuorisotyötä mutta rakastavat kauniita kiinteistöjä, kirkon näkyvää kunniaa, joille voi määrittää rahallisen arvon ja sijoitusturvan.
Talousjohtajat haluavat intohimoisesti ehkäistä kaiken elävän toiminnan, varsinkin kokeilevan toiminnan, varsinkin taiteeseen vivahtavan toiminnan. Toiminta merkitsee tuhlaamista. Muutos julistavasta ja tarkkaan mitattavasta uskonnollisuudesta merkitse heille kaaosta ja anarkiaa, kirkon tiiviin perinnekulissin repimistä. Perinteiden pönkittäminen on heille instituution pönkittämistä. Urkuihin voidaan toki laittaa huoletta miljoona euroa. Ja ylikansallisten firmojen osakkeisiin.
Kirkko petaa itselleen oman taantumisen ja hajoamisen pahoja päiviä, koska ei osaa lupauksista huolimatta elää tässä ajassa ja ihmisten tarpeissa.
Hylätyt jäävät hylätyiksi koska kirkko haluaa olla etupäässä perinnettä toisintava, itseriittoinen rituaalikoneisto. Kaikki tarjoillaan valmiina aivan kuten ehtoollisella. Jäsenen tärkein tehtävä on tytyväisyys ja kiitollisuus. Kirkon ydin, mm. kirkkohallitus, ihailee neuroottisesti yhteiskuntahierarkiaa toteuttavia kiipijöitä ja omaa verotusoikeuttaan sallimatta sitä kaikille uskonnollisille yhteisöille.
Eihän lukioonkaan palkata jälkeenjääneitä ihmisiä opettajiksi mutta kirkolle labiilin ja maastoutuvan opettajan rooli näyttää passaavan hyvin ilman mitään itsekritiikkiä.
Tasapainoilua ilman henkistä kehitystä.
Uskonnollisuutta ilman valaistumista.
TOTAALINEN SOTA JA VILPITTÖMYYS
Kreationismi on opetusviranomaisille kuuma peruna
Osassa Suomen kouluista opetetaan opetussuunnitelmaan sisältyvän evoluutioteorian rinnalla luomisoppia eli niin kutsuttua kreationismia. Opetusviranomaiset hyväksyvät Jumalan luomistyöstä kertomisen, mikäli se tapahtuu uskonnontunnilla.Kristillisille järjestöille yli kolmannes valtion kehitysyhteistyötuista
KEYWORDS:: Kirkkopolitiikka kirkon tulevaisuus toimikunta kirkkovaalit 2009 2010 etiikka filosofia sosiologia kirkkososiologia kirkkoneuvosto jäsenet rippikoulu ripari riparikokemukset tutkimus eroakirkosta.fi uskonnottomus ateistit ateismi etnografia antropologia uskontotiede uskontotieteellinen tiedekunta helsingin yliopisto teologinen teologia dogmatiikka tuomiokapituli agnostismi agnostikot pelastakaa lapset Mikkelin hiippakunnan kymmenes piispa Seppo Häkkinen vihittiin virkaansa sunnuntaina kynttilänpäivänä Mikkelin tuomiokirkossa. perinnekulttuuri maailmankuva et opetus kulttuuri kirkkopäivät 2009.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti