Valkoinen
Ehkä Kieslowskin paras. Raflaava. Mielestäni kaikkien aiempien tuotantojen perusidean kiteytymä, yhteenveto Kieslowskin ihmiskuvasta ja vajaan maailman tarinankerronnan ydinteemoista.
Paratiisitarina nykyajassa: miehen taakkaa kuvaava syntiinlankeemustarina. Rakkaus vihassa, kaipaus naisen vaatimuksissa.
Ei kaikkien makuun, ei onneksi samaa siirappia kuin kaupallisesti menestynyt Sininen, huomattavasti realistisempi. Voi sanoa että etupäässä miehille tehty elokuva. Sinisessä sama tematiikka tavallaan viritetty naisille fantasmagorisen esteettisen kehyksen kautta. Sininen on elokuvana OK, mutta aivan eri viritykseen sävelletty.
Värien uusimmassa DVD-julkaisussa (ainakin brittiläisessä) on ekstrana Kieslowskin masterclass-osio mestarin omin selityksin.
.
Tekstit
4 kommenttia:
Hei hyvä Arhi,
Kiitos K:n filmin analyysistasi.
Minusta myös Dekalogi on hyvä.
Kieslowski avaa teemoja siinä kiinnostavasti. Myös Bergmanin
Seitsemäs sinetti on hyvä, vaikka
sen sanominen on ehkä klisee.
Mitä itse pidät K:n Dekalogista?
Entä Lars von Trierin töistä?
Puhun myös kuvaustavoista, enkä pelkästään substansseista.
Ystävällisesti Matti
Väri-trologia seisoo tuolla jossakin hyllyssäni. katsoin viime keväänä putkeen.
Sininen oli hyvä, ehkä vähän siirappinen kenties, ja myös liian alleviivaava.
Valkoinen on; totta kai(!) Arhin suosikki. Siinähän markkinatalouteen astuva Puola on maa, jossa kaikki on kaupan; ystävyys, rakkaus ja jopa ruumiitkin.
Jäljelle elokuvassa (sen lopussa) jää vain tunne menetyksestä ja suuri/polttava/syvä kaipuu menneeseen ja eikoskaan palaavaan rakkauteen!
"Rakkaus" tässä tapauksessa voidaan samaistaa kommunismiin, eli yksilöllisyyden ja vapauden tukahduttavaan, tasapäistävään elämänkatsomukseen, jota Arhi et. al. niin kovasti, niin kovasti kaipaavat....
Mutta mikä on Matin mainitsema Dekalogi??
No huh huh. Sininenkö siirappinen ja alleviivaava. Koskettava ja hienovarainen esitys elämästä vapaapudotuksena (sinisen väriteema: vapaus). Kehtaavatkin rienata suosikkiani, ja vihjata että on muka jotenkin "naisten elokuva". No, onhan siinä pääosassa nainen, joten tarjoaa naisille samaistumispintaa toisella tavalla kuin Valkoinen.
Kukahan tässä nyt fiksaatiomaisesti kommunismia liittää rakkauteen omassa näköalattomassa tulkinnassaan?.. hohhoijaa
Sinisessä on aivan samaa hyväksikäytön ja toisesta hyötymisen kritiikkiä ja symbioottisen rakkauden problematiikkaa kuin Valkoisessa, vain tyylitellyn siirappihunnun alla.
Päähenkilö Julie on tehnyt nimetöntä työtä säveltäjänä ja jonka työstä kunnian on hänen miehensä julkisuudessa ottanut itselleen kuin kasvot peittävä loisolento. Julie uskaltautuu vihdoinkin täydeksi ihmiseksi elämään omaa elämäänsä ylpeänä ja omaäänisenä ilman jumalallisen isähahmon turvallisen kaikenkattavaa manipulaatiota ja määrittelyä. Julie eli toisten ja ulkoisen kautta.
Valkoisessa on shakespearelaista ekstraa se koston teema mutta ydinskeemana kuitenkin sama, riippuvuudesta ja avuttomuudesta irtipääseminen.
Sinisessäkään ei itse asiassa ole täyttymyksen huipentumaa, vain vanhasta irtipääsemisen ekstaasia hyvin melankolisella ja pateettisella sävyllä ja musiikilla. Julien antautuminen uuteen suhteeseen himosta hiiltyvän ja lemmikkimäisesti antautuvan miehen kanssa on aivan samaa olosuhteiden heittäytymisen, voimantunnon kokeilua ja selviytymisen huumaavaa obsessiota kuin Valkosen lopussakin päähenkilön koston alakulo ja erillisyyden välttämättömyys.
Sinisessä ja Valkoisessa kumpikin päähenkilö "tappaa" oman rakkautensa ja menneisyytensä hylkäämistapahtuman jälkeen. Nuo elokuvat voi jopa nähdä kuvaelmina lapsen irtaantumisprosessina vanhemmista ja lapsen roolista.
Vanhoissa saduissa skeemana on ollut juuri sama selviytymistarina: päähenkilö on usein perheensä pettämä, hylkäämä ja halveksima poika, joka huiputtaa koetuksissa samalla mitalla niin piruja kuin kuninkaita ja saavuttaa koko valtakunnan kunnian ja prinsessan.
Valkoistakaan ei todellakaan tarvitse katsoa suorana moraliteetti-kostotarinana vaan vertauskuvana ihmisen psyyken kognitiivisesta uudistumisesta, kasvuprosessista, aggression, havaintotapojen ja omaehtoisuuden välttämättömästä prosessista hylätyksi tulemisen jälkeen.
Kriisi on aina väkivaltainen tapahtuma, kuten Valkoisen päähenkilön metaforisen koston elegia halvennetun rakkauden ja häpeän poisprosessoimisessa.
Vanhaan emootioon nostalginen juuttuminen olisi kriisissä yksilölle tuhoisaa, uudistumista estävää; toisen aiheuttamaan hylkäämistraumaan valheellisesti takertuminen estäisi uusien mahdollisten identiteettien mahdollisuudet tulevaisuudessa, toimivan yksilön uuden omakuvan.
Uuden identiteetin prosessi sokean ja turruttavan rakkaussymbioosin jälkeen.
Dekalog, Kymmenen käskyä, on todella hieno ja tunnelmallinen sarja moraalista, rajallisuuden ehdoista ja ihmiskuvan muuttumisen mahdollisuuksista. Voimakas.
Valkoinen on jo tyyliltäänkin ikäänkuin Kieslowskin jatko-osa Dekalogille, yhdestoista käsky: "Älä kiellä itseäsi", hyvin samantasoista kamaa. Dekalogin yksioikoinen moraliteettikerronta on Valkoisessa vedetty uusille metaforisille kierroksille amoraalisella prosessikerronnalla.
Lähetä kommentti