Tanskalainen How to Get Rid of the Others on hurja raina.
Espoo Cine on korvaamaton festivaali, siellä näkee Euroopan parhaat filmit, joita Finnkino ei viihdeteollisuuden äänenkannattajana uskalla tuoda maahan. Viime vuoden Espoo Cinen fantasiafilmipalkinnon voittanut Adam´s apple:kaan ei tullut Suomen jakeluun. Ja tuskin tämäkään leffa. Liian kova kamaa, eksistentiaalista kyselyä ja kyseenalaistamista onnen tavoittelusta ja länsimaisen historian pimeistä nurkista.Kuvittele Guantanamo bay ... Tanskassa.
Koko Tanskanmaan kokoisena.
Tanska julistettuna sotatilana, jonka turvin
vasemmistosta ja vammaisista hankkiudutaan eroon. Bushin sotatila
laajennettuna versiona, skandinaavisten ihanneunelmien korostettuna irvikuvana.
Jotakin mätää Tanskan maalla - Hamlet ja Danten helvetti samassa paketissa. Nihilististä ironiaa. Ahdistava mutta mahdollinen.
Mahdotonta?
Tämä on hyvässä ja pahassa selkeä esimerkki elokuvasta, jonka teksti on ennemminkin teatteriteksti. Hyperrealismia.
Vaikka suosittelenkin tätä leffaa DVD-tilaukseen joka ajattelijan kaverileffakerhon piiriin, niin rohkean otteen lisäksi elokuva ei tyylillisesti ontumatta pääse loppuun saakka. Rohkea ote anteeksi pyytelemättä, kyllä, säkenöivä, mutta esimerkki tekstistä, joka on vielä kirjoittajan päänsisäistä keskustelua ja selittelyä.
Sellaisenaan tyylikokeiluna ja päämääriltään rohkea tuotanto mutta... ihmetytti välillä miksi ylidramatisointia ja alleviivausta, kun olis voinut sovittaa hyvinkin realistisen toteutuksen. Dialogikin tuntui joissain kohdin Jeremian profeettakirjan julistukselta. Katsojan havaintoja ja näyttelijöiden reaktioita ohjailtiin kuin ylihuolehtiva äiti lässyttäisi lapselleen.
Ehkä sitä koomista anglea saatiin aikaiseksi ja yleisökin nauroi sopivissa kohdissa mutta välillä vain meni liian kömpelöksi kaiken mahdollisen kontrastin korostamisen takia. Ohjaaja on toinen käsikirjoittajista ja niin tässä tapauksessa omahyväinen itsekritiikin puute dialogitekstien uskottavuudessa kirskui välillä liian ilkeästi. Vaikka fiktiossa hahmot olisivatkin karikatyyrejä, silti katsoja etsii uskottavuutta elämyksen pohjalle.
Huimat asetelmat ja kekseliäät viritykset eivät itsekseen luo hyvää dialogia.
Dialogin kirjoittamisen taito on aivan eri taitolaji. Ei riitä, että käsikirjoitus on loogisesti kasassa ja struktuuriltaan perusteltu, jännitteinen ja hiottu. Valitettavasti eurooppalaisen elokuvataiteen alalla tarinan kehittäjät eivät usein ylpeys- ja taiteellisen "originaliteetin" syistä tohdi käyttää erikseen dialogikirjoittajia - vaikka se veisi tuotannon laadullisesti aivan eri asteelle.
Tuli kuitenkin mieleen Camusin näytelmät. Ilahduttavaa, että eksistentialistinen taide voi pulpahdella elokuvankin puolella. Ja yllättäviä yhtenevyyksiä hollantilaisen NTGent- teatteriryhmän Platform-esitykseen, joka oli Tampereen kesässä! Vain Tanskassa uskalletaan tehdä näin sumeilematonta elokuvaa kulttuurikritiikkinä. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos elokuvataide ja teatteritaide lähentyvät toisiaan.
Eikä tämä ole pelkkä elokuva.
Natsi-Saksa vain päivitettynä omaan turvallisuushakuiseen lähitulevaisuuteemme.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti