* päivitetty ii - loppuosan linkkilistaa
Piispa-setä on hyvin, hyvin vihainen aikuisille, jotka seurustelevat hetken siellä ja sitten tuolla. Kuin lapset. Se ei sovi Eero Huovisen tapamoraalille, että aikuiset, kaiken mittapuut, seurustelevat kuin nuoret ja tunnustelevat elämää erilaisten ihmisten kanssa. Elävät ehkä elämätöntä nuoruuttaan mutta ei, ei kelpaa selitykseksi
.
Piispa Huovinen moittii poliitikkoja,
jatkuva parinvaihto huolettaa piispaa
Poliitikkoja kovisteli keskiviikkona yllättävä taho, kirkko. - Ei ole hyvä, jos esimerkiksi poliitikot kertovat jatkuvalla syötöllä monista liitoistaan, eroistaan ja uusista ihastuksistaan. Huovinen muistuttaa, että irtosuhteet tekevät todella kipeää. Tämän hän toteaa "ihmistä puolustaakseen". - Aamulehti
Piispat elävät vielä armotonta vuotta 1950.
Kun itsemurhaajat haudattiin metsään eikä siunattua kirkkomaata saastuttamaan. Kun raskaana olleet naiset eivät saaneet astua maaseutukirkkoon ilman kirkkoherran puhdistavaa siunausta. Kun homoja ei ollut Suomessa, vain rikollisia. No, eivät piispat nyt ihan niin kaukana ajastamme ajelehdi mutta jotakin kummaa heidän maailmankuvassaan on.
He ovat niin tottuneet ajatukseen voivansa valtiokirkon "arvovaltaisena" patriarkkapiispana olla kulttuurin moraliteetteja määrääviä tekijöitä, että he eivät aina muista katsoa kalenterin vuosilukua. Joskus ihmisten yksityiselämä ja sosiaaliset valinnat eivät olleet heidän yksityiselämäänsä eikä toisaalta poliitikkojen toiminta ollut kenenkään arvosteltavissa. Piispat olivat silloin hiljaa kun Kekkonen ja ministerimme astuivat naisia ympäri Suomea ja viina valui ulkoministeriössä.
Piispatkin haluavat nyt oman osansa tosi-tv-kulttuurista ja jatkaa samalla kätevästi tuomarin roolia uudessa mediasirkuksessa.
Piispa Huovinen huolehtii nyt muiden ihmisten parisuhteitten kondiksesta, tavasta seurustella ja tunnustella. Hänen mielestään seurustelua kokeilemalla ei saisi etsiä sopivaa parisuhdetta. Kirkon miehillä on ikuisuusfiksaatio: ihanteellisen rakastumisenkin pitäisi olla aina ikuista. Salama taivaalta, yhdeltä silmäisyltä naimisiin, ilman turhaa vekslailua. Jumalan haltuun, kunhan vain ei esiaviollista seksiä harratettaisi.
Mutta onko sellainen aseksuaalinen
ihmisideaali, ihanne kokemuksia kaipaamattomasta ja esikuvallisesta kristitystä inhimillistä? Onko ideaali, siis unelma, järkirakkaudesta, vastuurakkaudesta ilman romanttista tsekkausta realistinen? Kun sä annat pusun nii me ollaan naimisissa. Järkiavioliitot ilman sydänsuruja? Sitäkö piispa kaipaa?
On varsin outoa, että piispa kokee niin vakavaa huolta ihmisten sosiaalisesta seurustelukulttuurista, että katsoo kirkon arvovallan olevan tarpeellinen sen kommentoimiseen.
Eikö olisi olemassa ehkä
hieman ajankohtaisempia eettisiä aiheita, kuten finanssialan,
laissez-faire-kapitalismin miehet, jotka pelaavat toisten ihmisten pörssirahoilla ja apuun huudetaankin sitten veronmaksajaa? Tai rotuerottelu kirkon sisällä, kenestä Jumala tykkää enemmän? Tai lasten huikea raiskausmäärä Suomessa
uuden kyselyn mukaan.
Ovatko oikeat ongelmat liian isoja piispojen ottaa kantaa?
Huovisen uusimmassa kiukunpuuskassa ei ole kysymys empatiasta vaan piispan julkiset reaktiot ovat aina harkitun opillisia, perinteisiä, kirkon arvovaltaa ja perinteistä turvamoraalia puolustavia reaktioita. Ihminen, joka haluaa piispaksi, näkee itsensä menneisyyden ja perinteen rohkeana puolustajana.
Kirkko oli viimeinen julkinen instanssi, joka vastusti 1970-luvulla poikkeavan seksuaalisuuden vapauttamista rikosoikeudellisista toimenpiteistä. Piispat halusivat homot linnaan hetero-Suomen uhkana.
Seksuaalisuus on kyselytutkimuksissakin iso ongelma ja ahdistuksen aihe juuri uskonnollisuutta elämässään korostaville ihmisille. Uskonnon lupaama aseksuaalinen rooli systeemissä tuntuu kiehtovan joitakin ihmisiä turvasatamana. Onko seurustelu piispasta turha rituaali, pitäisikö suvun vain antaa valita sopiva aviopari ja sillä niks?
Parisuhdekysymys on historiallinen, lähes esihistoriallinen. Sosiaalisen hierarkian kysymys, hierarkisen valtajärjestelmän ylläpidosta.
Eurooppalaisten kirkkojen käsitys parisuhteen pyhyydestä on kuitenkin kovin lyhytaikainen. Ja välineellinen.
Alussa oli synti - ja kirkkoisät
vihasivat alunperin seksuaalista liittoa eivätkä pitäneet avioliitto lainkaan pyhänä vaan jopa pienenä luovutusvoittona sielunviholliselle. Avioliitto oli vain sukujen sinetti ja siinä se. Varhaiskeskiajalla kirkko ei olisi voinut vähempää kiinnostua lihallisesta avioliitosta.
Sen jälkeen kirkosta tuli vähitellen keskiajan jälkeen pelkästään sukujen välisten taloudellisten sopimusten pyhä sinetti, varmentaja - ja siihen kuului lähes aina lapsen pakottaminen toisen suvun jäsenen kanssa avioliittoon. Tätä kauppaliiton uskottavuutta varten kirkko keksi sitten "ikuisen" liiton käsitteen. Siis jotta kirkon arvovaltaa tarvittaisiin ja arvostettaisiin liittojen ylläpitäjänä ja takaajana - ja jotta kirkko olisi tarpeellinen rahakkaile piireille hyvää korvausta vastaan. Apuna olivat sitten kaikki toisen ulottuvuuden helvetin voimat kadotuksen uhkailun muodossa liiton rikkojille.
Kirkon päämärä oli soluttautua jokaiselle yhteiskunnan vaikuttamisen osa-alueelle.
Yksilöllisyys on ollut uskonnollisille instituutioille aina vakava
uhka ja sen periaatteen todellinen vihollinen. Niinpä uskonnolliset arvopäämäärät ovat aina pyrkineet yksilöllisen ratkaisun väheksymiseen. Ja halventamiseen.
Piispa Huovinen unelmoi nähtävästi myöhäiskeskiajan tottelevaisuskulttuuria, jolloin yksilöt eivät etsineet omaa paikkaansa ja omia päämäriään vaan tottelemalla toteuttivat suvun, säädyn ja kuninkaan käskyjä. Nyt piispa Huovinen kokee julkisten aikuisten seurustelun ja parikokeilut uhkana. Uhkana mille? Että yksilö itse oivaltaisi rajoitteensa ja löytäsi oman elämänhallintansa oman elämänsä kautta.
Arkkipiispa on taas uskaltanut kutsua homoseksuaaleja jopa Jumalan luomiksi ihmisiksi. Mutta ei uskalla vielä nähdä heitä tasa-arvoisina pappeina kirkolle tai parisuhteen arvoisina kristittyinä olentoina.
Kysymys ei ole retorisista ongelmista tai väärinkäsityksistä.
Kirkon arvopohjaa on rakennettu toista tuhatta vuotta ja tarkkaan määritellyn ihmiskuvan arviointiin on otettu kaikki uskonnollisen vaikuttamisen suggestiiviset keinot. Kirkolle ja kaikille heimotyyppisile lahkoille on tärkeää määritellä toiseus eli erilaisuus, joka ei kuulu joukkoon "me".
Valta on aina kontrolla.
Korkeinta kontrollia on hallita ihmisten omakuvaa ja olla sen määrittäjä. Näin ihmisen olemassaolon salliminen riippuu täysin määrittelijästä, vaikkapa kirkosta. Kriteerit, joille me hyväksymme sinut ja voit sanoa turvallisesti Me.
Kirkko on tähän asti kannattanut tukevasti kasvatusväkivaltaa itsestäänselvyytenä, koska se kuvastaa myös kirkon jäsenideaalia ja auktoreitetin vapautta:
ehdotonta lasten/jäsenten
tottelevaisuutta. täydellisen hierarkian unelma ja muuttumattomien ideaalien pysyy kasassa vain väkivallalla.
Yhteisöllisyys yksilön turvana
Nyt ihminen valitsee laumansa. Hän ei ole etupäässä valtion kansalainen tai kuntalainen: hän on asiakas, joka shoppaa myös laumoja
- filosofi Maija-Riitta Ollila
Mitä on piispojen mielestä se etiikka, se kumma yhteisön vastuu lähimmäisistä ja vaikkapa vielä tasa-arvo? Kirkolle?
Olen kuullut ensikäden kertomuksia asianomaisilta, kuinka piispat ovat sakastissa rikkoneet pastoraalisen ripin vaikenemisvalansa ja tuominnut muiden kirkon työntekijöiden kuullen homotyöntekijän erilaisuuden uhaksi kirkolle ja heteroseksuaalisen ihmiskuvan turvallisille, perhekeskeisille "perinteille". Ja erottanut sitten erilaisuutensa ripissä tunnustaneen papin tehtävästään parin viikon päästä mukavilla tekosyillä, "seurakunnan säästösyillä". Vahinkoja sattuu.
Erityisesti minua ällöttää tämä piispojen jatkuva patriarkaattinen perusfundamentalismi,
siirappikäsite "pyhä avioliitto", jonka esim Luther kumosi ja kielsi oppina selväsanaisesti yksilön puolustukseksi - mutta se ei luterilaisia piispoja tunnu kiinnostavan. Pyhä avioliitto tuntuu olevan ainoa peruste, jolla piispat haluavat suojautua erilaisuutta vastaan ja puolustaa organisoitua syrjintää.
Yhteisö palvoo aina itseään pyhissä rituaaleissa, se onkin antropologinen uskonnon määrite.
Dogmatiikka, kirkon oppikäsitysten järjestelmä, on hauskaa. Kun sen niin osaa ottaa.
En ole niin nauranut millään luennoilla kuin aikoinaan dogmatiikan luennoilla, kun meillä oli maailmanluokan proffaluennoitsija, joka tiesi Kaiken kristinuskon historiasta ja sen paradoksaalisuudesta. Monty Python jää toiseksi dogmatiikan historian kanssa.
Dogmatiikkaa vähänkään tunteva tietää, että dogmatiikka on alunperin vapiseva ase. Hyökkäysase ja tuomionjulistus vääräoppisia kohtaan.
Ja että kirkko on ainoa "oikea" vene "Jumalan sanoille", joiden tulkinta on historian saatossa huojunut kuin ruorijuopon kapteenin ohjaama Silja Line-bilepaatti saaristossa. Natsi-Goebbels luki innokkaasti dogmatiikkaa ja katolisen kirkon inkvisition hallintakeinoja.
Kirkkoa verrataan ylpeästi kristukseen. Kirkko kristuksen sijaisena. What a joke. Jeesuksen omistusoikeuden omistajat.
Instituutiota verrataan ylimielisesti äärettömän persoonalliseen, kapinalliseen ja karismaattiseen henkilöön? What a killing joke.
Dogmatiikkaa, kirkon täydellistymispyrkimyksiä puhtaan opin määrittelyssä ei voi käsitellä ymmärryksellä ilman että sitä käsitellään totaalisen historiallisena ja täysin poliittisena ilmiönä, väkivaltakoneiston ytimeksi ja moottoriksi sunniteltuna väkivipuna.
Kirkon (valtio)opin tärkein instrumentti on ollut aikaisemmin erilaisten ja heikkojen halveksunta. Nöyrän köyhyyden ylistäminen yhteiskunnallista epätasa-arvoisuuden poistamista vastustaen. Vain samankaltaisuutta sai kannustaa.
Yhteisön arvostamia onnistujia kirkko instituutiona sai kannustaa hyvään mieleen ja sen ihmeellisen kelpaavuuden armon kokemiseen. Se, joka uskoo helposti kirkon julistaman ihmiskuvan ja onneen "vain uskosta" eikä ruuasta tai muusta hyvinvoinnista, on kirkolle otollinen jäsen. Joka näkee yksilölliset syntinsä suurimmaksi taakaksi, saa kirkolta helpoimin autuudenjulistuksen.
Systeemin tai perheväkivallan uhrit joutuvat nolosti pohtimaan kirkollisessa ihmiskuvassa omia syntejään mielummin kuin toisten syntejä.
Kirkon syntiopissa ihmisen on aina pohdittava enemmän omia syntejään kuin muiden. Peace! Yhteiskuntarauhaa!
Kirkon vaatimus yksilön tyytyväisyyten ja onneen kirkon ihmeellisten sakramenttien kautta torjuu sosiaalisen ja poliittisen muutoksen ensisijaisen tarpeen. Muutosta esittävät ihmiset, tyytymättömät, ikäänkuin vastustavat kirkon tyytyväisyyden ja nöyryyden oppeja. "Tyytymätön ei ylistä Jumalaa".
Poliittinen kirkko kaipaa siis epäpoliittisia jäseniä. Kunnon neutrikansalaisia, jotka eivät rettelöi luomakunnan ja kuninkaan järjestystä vastaan. Kirkko muuttui humanistiseksi armotehtaaksi vain ulkoisten voimien pakosta, yhteiskunnan muuttumisen myötä.
Suomi on selkein mallioppilas moraalivaltioista, siitä kuinka tarkkaan uskonto on määritellyt kulttuurisesti monomaaniset kasvatusnormit ja päämäärät. Lähes täydellisesti. Muutos on tietysti käynnissä mutta hitaammin kuin ihmiset kuvittelevat koska menneisyyden vaikutusta torjutaan ja vähätellään.
Mitä ei tunneta, sitä ei osata purkaa.
Minua häkellyttää, kuinka huolettomasti unohdetaan kuninkaan valtiokirkon ajamat kovat arvot, tyly työetiikka maaorjille ja syntikulttuurin kelpaamattomutta ja perushäpeää ruokkiva riittämätön ihmiskuva - ja nyt syytetään sokeasti vain ns amerikkalaista kulttuuria koventuvista asenteista, jotka ovat olleet täällä paavin lähetystyöntekijöiden toimesta 700-vuotta. Alkuperäinen kulttuurimme tuhottiin julmasti kuin intiaanireservaateissa eikä se näytä ihmeemmin hetkauttavan ketään.
Ei ole yhtään ihme
tässä häpeäkulttuurissamme, että maailmalla kuuluisat ihmelapset puurtavat pala kurkussa ja tunteet jumissa super-PISA-tuloksia välttääkseen huonommuuden häpeän ja voidakseen aina näyttää perheen maineesta huolestuneelle äidilleen olevansa naapurin Erkkiä parempi.
Agricola tallensi onneksi moralisointinsa pakanakansasta ja säilytti samalla ainutlaatuisen kuvan suomalaisesta "hippi"yhteisöistä, joissa ei avioliittoa, seksuaalista syntiä tai stressiä tunnettu.
Kirkko on nyt tärkeä monelle ihmiselle "humaaneista" ja hurmaavista kirkkohäärituaaleista eivätkä he ymmärrä sitä vieraannuttavaa aivopesuprosessia, jonka kautta meidät on ehdollisettu nimenomaan pelolla ja uhan välttämisellä vieraan kirkon vapahdettaviksi. Hautajaiset ovat kuitenkin tuoreen gallupin mukaan tärkein rituaali suomalaisille. Way to go.
Instituution uskonmäärittelyssä ei ole mitään ajatonta.
Jos unohdetaan dogmatiikan poliittinen historia ja pidetään sitä vain uskonnollisena ja jumalallisen inspiroituna sanailuna, ei voida ymmärtää kirkon alkuperäisiä, todellisia valtapyrkimyksiä ja kilpailijoiden poliittista vainoa.
Jos aikoinaan kirkolliskokouksissa ratkottiin tappelemalla ja nyrkin voimalla oppikysymyksiä, niistä keinoista voi paljonkin päätellä dogmatiikan todellisista perusteista. Dogmatiikan tärkeimpiä päämääriä oli antaa pohja inkvisitiolle, joka perustettiin valtiokirkon statuksen saavuttamisen jälkeen, jotta kirkko olisi ainoa uskonto valtiossa - ja siis valtiota tehokkaimmin tukeva ja yhdistävä uskonto.
Ja jos ei ymmärretä, kuinka suuri osa kirkkoisistä oli seksuaalisuutensa hellenistisen ylimistöperhekulttuurin ja taloudellisen perintökulttuurin takia kieltäneitä kaappihomoseksuaaleja ja siis siksi ahdistuksessaan aktiivisia seksuaalisuuden vihaajia, ei voi ymmärtää lainkaan uskovaisuuden neuroottista perusolemusta ja "puhtausoppia" tänäkään päivänä mm suomalaisessa viidesläisyydessä ja kirkon viidesläisten nuoristotyöntekijöiden nuorisotyössä.
Historiallisen Jeesuksen vääristäminen oli jo Paavalin pääpointti, mitens se Paavali sen väänsi että ettei hän "halua tuntea mitään muuta, paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna".
Hittoon siis historiallinen Jesse.
Paavalihan ei pitänyt Jeesusta lainkaan originaalina jumalolentona vaan adoptoituna superprofeettana, joka tahdonvoimallaan lumosi Jumalan, mikä taas on niin vastoin katolisen/luterilaisen kirkon perusdogmaa että.
Luterilainen kirkko on toki löytänyt originaalin Jeesuksen sanomaa nyt uudestaan, toki - kunhan se käärii 100 miljoonaa puhdasta voittoa valtiollisella yhteisöverotusoikeudella, sijoitustoiminnalla ja alunperin kymmenysperiaatteella väkivaltaisesti köyhiltä suomalaisilta pakkolunastetuilla maaomaisuuksilla.
Suomalainen kirkko kieltää historiansa kaikin tavoin, törkeimmin juuri fasistisen valkoisen kirkon ajankohdan sisällisodan aktiivisena toimijana ja valtioterrorin, mm. fasististen uhkailuryhmien ja jääkäriliikkeen kannustajana ennen sotaa, osana sodan synnyttäjiä.
Aivan kuin menneisyyttä ei olisi, haihtuneen historian jäljiltä on vain kirkon rentoutunut nykytyyli haalia hiljaisia kastettavia veronmaksajia hempeällä armon julistuksella.
Katolilaisuus vallan teologiana sen sijaan tuntuu piispoja taas aivan erityisesti viehättävän päivä päivältä enemmän. Joka vuosi luterilaisia pappeja ja piispoja käy polvillaan ja kirjaimellisesti suutelemassa paavin rubiinisormusta Vatikaanissa.
Aivan käsittämätöntä - toisaalta historiallisesti täysin ymmärrettävää.
Kirkon viimeviikonlopun teema oli uskonpuhdistus. Kappale Historiaa. Puhdistusta kirkossa kyllä diggaillaan rituaalimielessä mutta uskonpuhdistuksen periaatteiden, jatkuvan uudistumisen, kanssa hannataan käsijarru päällä ja filtterit korvissa.
Matti Myllykoski: Uskon vastakohta
ei ole epäilys vaan uskottelu
Kulttuuri määrittelee häpeän
- Ben Malinen: Häpeän monet kasvot
Kun anteeksianto johtaa pahaan
Anteeksiantoa ja armoa pidetään olennaisina asioina kristillis-humanistisessa
perinteessä. Kuitenkin auttaja voi tehdä pahaa myös julistamalla
(häpäisevää) anteeksiantoa. Paavo Kettunen A-klinikka
Häpeäprojekti
Väitöskirjatutkimus: Seksuaalisuus,
häpeä ja uskonnollisuus
Avioliitto keskiajalla
Piispojen konflikti
ja fundamentalistien uskonpuhdistusta väistelevää vallankäyttöä piispatasolla - perinteisen angstinen ja kaunopuheinen heteroseksuaalisuuden opas, "Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen sosiaalieettinen kannanotto Rakkauden lahja - Piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta" julkaistiin Helsingissä ennen piispain virallista mietintöä seksuaalisesta poikkevuudesta. Kuuntele piispa Wille Riekkisen haastattelu jossa hän kertoo, 
miksi jättäytyi pois piispojen kannanotosta.
Kotimaa haastattelu Riekkinen kuuntele:
Torstaina ilmestyvässä Kotimaa-lehdessä, miten arkkipiispa Jukka Paarma, piispa Kari Mäkisen ja piispa Wille Riekkinen kommentoivat lehdelle perhe- ja seksuaalieettistä kannanottoa ja sitä, mikseivät kaikki piispat allekirjoittaneet sitä.
Vihdoinkin, Riekkinen! Vihdoinkin uskallat puhua omalla äänelläsi ja rohkeasti. Hyvä. Älä hukkaa enää ääntäsi vaan kerro aina selkeästi omat mielipiteesi. Olethan ihminen? Ensisijaisesti ihminen etkä neuroottinen valtiokirkon pystyssä pitäjä? Mikä on tärkeämpää kuin inhimillisyys ja rehellisyys? Hienoa että uskallat vihdoinkin vastustaa edes hiukan piispojen jengiä ja piispa Huovisen diktatuuria. Joko tunnustat, että fundamentalistit käyttävät aika härskejä keinoja rakkaassa kirkossasi? Joko huomaat, että fundamentalisteja vastaan on taisteltava pelottomasti ja julkisesti.
Liian protestanttinen seksiopas
ja keskustelun vastarannan kiiski piispojen mieleen:
"Ateistiblokki torpedoi keskustelun uskonnosta" - Kotimaa
KEYWORDS:: piispojen lausunto homosuhteista kirkon kanta homoseksuaalisuudesta avioliitosta ihmisarvosta tasa-arvovaltuutettu tuomiokapituli piispain kokous piispainkokous kirkkohallitus päätökset stipendi konservatismi alkuseurakunta Johannes markuksen evankeliumi susan sontag kafka franz beckett samuel epäluulot projektio projisoiminen toiseus alter ego torjunta dissosiaatio sosiologia fundamentalismi herätysliikkeet teologinen tiedekunta eksegetiikan laitos systemaattisen teologian dogmatiikan tyt keskustelu keskustelutilaisuus tuomio kotimaa lehti tuomitsi keskustelupalsta psykologia perversio jumalanpalvelus seurakunta identiteetti kirkon identiteettikriisi eristäytyminen psykoanalyysi sigmund freud jung anima animus persoonallisuus transferenssi tutkimusprojekti persoonallisuuden piirteet psykopatia Helsinki, Helsingin Espoon Tampereen Turun persoonallisuushäiriöt kirkkopäivät 2009 kirkko kaupunki työryhmä komitea mietintö toimittaja kanta pääkirjoitus keskusrahasto perverssi kirkkovaltuusto kirkkoneuvosto vaalit nuhtelee uskomukset neuroosi uskontokeskustelu näkökulma onnellinen vaihtokauppa suojautuminen vuorovaikutus vuorovaikutuksettomuus anglikaaninen anglikaanien kriisi fi net nuorten keskus kirkkopalvelut arvio lausunto kommentti.
Tekstit
