Häntä heiluttaa kirkkoa
- ja tämä koira olisi jo kuollut kuin kivi, jos häntä ei olisi niin vahva.
Kirkon syvin ongelma on metatasolla: kirkon sisältöjohtajat kokevat ylpeänä, että heillä on hallussaan "muuttumaton totuus", suurimman meta-auktoriteetin siunaus ja ajaton sanoma, joten miksi hankkia itselleen kirkkosysteemissä ongelmia ajallisena "kapinallisena", muutosjohtajana vaatimalla muutosta firmassa, jossa valtaa haalineet eivät missään tapauksessa halua muutosta eli piilotetun ja perustelemattoman vallan menetystä.
Muutos vaatisi keskustelua vanhoillisten ja viidesläisten vähemmistövallan käytöstä mutta kirkossa valta perustuu juuri keskustelemattomaan status quo -totuuteen, konsensukseen ilman analyysiä, piilotettuun virkamiesvaltaan (kirkkohallitus) ja itsetyytyväisyyteen jäsenistön laajuudesta "kansankirkkona" valtion virallisella siunauksella.
Rakenteellista demokratiaa kirkossa ei ole, koska valtasysteemin organisaatiolonkerot ovat niin monimutkaisia ja ideologisesti suojattuja, että asian päättäjää ei usein tiedetä nimeltä.
" Kirkkoherra on samaan aikaan seurakuntansa korkein virkamies ja luottamushenkilöiden esimies eli kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja"
Esitellään ainoa päätös ilman vaihtoehtoja - kirkkoherra esittelee omia päätöksiään "valmisteluina", jotta seurakuntaneuvosto tukisi hänen auktoriteettiaan. Matti Vanhanen siis käytti vain vanhoja kirkollisia keinoja valtakaudellaan.
Seurakuntaneuvostot ovat pullakahviseuroja, jotka voivat vain hyväksyä kirkkovaltuustojen hallinnoimien johtokuntien, talouspäälliköiden ja kirkkoherran "valmistelevat" esitykset - jos eivät halua helvetillistä riitaa ja tyytymättömän vihaista kirkkoherraa isällisellä paatoksella.
"Näin on päätetty, näin on paras, amen."
Mediajulkisuus ja humanistinen yhteiskuntavaltio on ollut
ainoa taho, joka on muuttanut kirkkoa.
Kirkonmiehet suhtautuvat ensin laiskanpulleasti ja toppuuttelevasti soraääniin mutta pelästyvät sydänjuuriaan myöten aina sitä vihan voimaa, joka nousee nopeasti räikeimpien ongelmien takia.
Jos olette huomanneet, piispat eivät koskaan kerro muuttaneensa mielipiteitään ja ilmaise perusteluita muutosprosessiin vaan mielipide vain muuttuu uuteen paavilliseen itsestäänselvyyteen.
Piispallinen
itsesensuuri romahti sentään kaksi viikkoa sitten, kun mafiatyylinen vaikenemisen sääntö piispojen erimielisyyksistä romahti ja jotkut piispat ilmoittivat rakastavansa homoja ihmisinä, ei eheytettävinä tuhlaajapoikina.
Kirkon johtamiskulttuuri on täysin halvaantunut monestakin syystä.
Kirkon johtajat ovat eksyneet kaikkien mielistelyn kulttuuriin ilman suuntaa, jonka taustalla on väistelevä eetos;
- "Meillä menee hyvin koska meillä täytyy imagomme takia mennä hyvin emmekä tarvitse turhia muutoksia"
- "Puhukaa vain armosta ettei tule mistään kiistoja"
Kirkon jäsenyydestä on luotu suomalainen
identiteetti-itseisarvo-statusbrändi eikä ideologinen valinta. Kaikki puhe ja eksistentiaalinen pohdinta siis uhkaa labiilin systeemin stabiilisuutta ja sen paradokseja.
Työpaikkakiusaamistakaan ei kohdata koska johtajat "loukkaantuvat" esilletulleista vaikeuksista;
- "Miten meillä voisi olla mitään ongelmia kun meillä on niin hieno sanoma ja onnellisuuden levittämisen tehtävä".
Seurakuntien ongelmat ovat usein hyvin yksinkertaisia: huono johtaja saa vastuunkantajan muhkeaa palkkiota mutta
ei ota vastuuta mistään. Usuttaa vain passiivisena ihmisiä lisää toistensa kimppuun, jotta saa kauhistella vieressä ja jeesustella anteeksiannosta.
Huonot, teflonpintaiset johtajat on siirrettävä pois virkapaikaltaan.
Tämä on toki suurin tabu kirkossa, koska jumalallinen ja erehtymätön valta on kirkossa pyhintä mitä voidaan kuvitella. Ei tasa-arvo, uudelleenarviointi tai demokratia.
Ei ole mitään muuta ratkaisua jos halutaan nopeita muutoksia. Harva ihminen soveltuu moderniksi johtajaksi. Harvoin koulutus muuttaa vanhaa ylipainoista hevosta.
Jäljelle jää vain raivoisa painostaminen, jolla kirkko onkin muuttunut. Jos ihmiset tulevaisuudessa enää uskontoa haluavat.
Voi olla, että tulevaisuudessa ihmiset valitsevat elämänvaiheisiinsa vain
rituaalit ilman ideologioita ja kirkkoja.
Kirkko on nyt ensisijaisesti rituaalikoneisto, ei arvoyhteisö, mutta esiintyy kuitenkin jyrkan ideologisesti "pelastuksen" tuojana.
Gallupin mukaan jäsenetkin tietävät tämän:
tärkeintä ihmisille kirkossa ja kirkkoverossa on omat hautajaiset kirkon toimesta (Kirkon tutkimuskeskus)
Kuitenkin ihmiset alkavat heräämään, että auktoriteettien antama siunaus rituaalien kautta ei ole se tärkein pointti, mitä he haluavat elämän ja kuoleman kysymysten yhteisöltä.
"Mitä Jeesuksen opetuksia seurakuntani toteuttaakaan?.."
Kirkkopolitiikka on ollut yhtä ja samaa kaksinaamaista
välirauhaa 50-vuotta Hannu Salaman ajojahtioikeudenkäynnin jälkeen ja väkinäistä modernisoimista vanhoillisten suojelun ollessa usein naurettavan primääristä - nimenomaan rahankäytössä. Kirkon perinteisiin rahaa haihtuu valtavia summia kun diakoni saa taas usein tehdä minimipalkalla 60-70-tuntista työviikkoa kuuden eri toimikuvaroolin alla.
Kirkko ei siis halua selvää profiilia ja haluaa olla kuitenkin kaikille kaikkea.
Toimiiko se?
Sitäkö ajatteleva suomalainen haluaa? Onko hyssyttelyssä rasismin suojelu ns välirauhaa? Onko profiiliton kirkkopolitiikka yhä hiljaisella hyväksynnällään vahvistamassa radikaaleja ääriliikkeitä?
Miksi piispat eivät yritä päästä roomalais-katolisen kirkon opeista, magiauskomuksista ja hierarkiasta?
Luther käytännössä katkaisi successio-auktoriteetin kirkolta kapinoidessaan instituution valtaa vastaan järjellä - mutta silti kirkkoherrat rakastavat yhä room.kat. successio-ajatusta kirkon olemuksen tärkeimpänä perusteena.
Heillä on siis Jumalan kanavoimaa valtaa ja kukaan ei saa siihen puuttua.
Jeesuksen opetusten ydin oli kuitenkin selvä. Älkää toimiko auktoriteettien vaatimusten mukaan. Teillä on elämä ja rakkaus keskenänne ilman temppeliä ja kirkkoa.
Tylsän teologisesti ensimmäinen opillinen käsiteltävä todellinen aihe kirkolle olisi yleinen pappeus. Onko sitä ollenkaan protestanttisesti evankelis-luterilaisessa-kirkossa - vai jatketaanko vain katolisen kuninkaan antamaa aatelissäätyoikeutta papeille?
Jos on vastuuasemassa eikä hoida vastuukuvan tarkoittamia moderneja tavoitteita, silloin on otettava oikeasti vastuu ja jätettävä työ toiselle tehtäväksi.
Vallan pitäminen itseisarvona ja tuhoamalla ihmisiä ei ole vastuuta.
Kirkkoherrat eivät tunne vastuuta, koska heille itse statusasema on elämän tarkoitus.
"Tulkaa minun tyköni niin minä annan teille..."
- Heikki Hiilamo
- " Tämä näkyy muun muassa siinä, että kirkkoherra on samaan aikaan seurakuntansa korkein virkamies ja luottamushenkilöiden esimies eli kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja. Toinen esimerkki on arkkipiispan asema kirkkohallituksen täysistunnon puheenjohtajana. Nämä tarkoittavat melkein samaa kuin että kaupunginjohtaja olisi oman virkansa ohella kaupunginhallituksen puheenjohtaja tai että jonkun ministeriön kansliapäällikkö toimisi pääministerinä - tai että valtakunnallisen järjestön pääsihteeri olisi myös sen hallituksen puheenjohtaja." - SOMA
Tässä havainnollisesti polaarinen kirkon tilanne hauskan dikotomisesti kahdella eri lähtökohdalla
( http://www.tulkaakaikki.net/puheenvuoroja.html ) :
| Vesa Hirvonen, TT, systemaattisen teologian tutkija
|
| Henrietta Grönlund, TM, tutkija, Helsinki |
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kirkkovaltuusto
.
Tekstit
