torstaina, lokakuuta 15, 2009

Oliko Luther hullu?


" Paavi on yksi lämmin ja haiseva paskaläjä."

Martti Lutherin pöytäpuheista saa selvän kuvan Lutherista. Oidipus-Luther.

Luterilaisen kirkon nykyisistä sunnuntaisaarnoista taas ei saa mitään kuvaa mistään ajattelun päämäärästä. Ei ole mitään tehokkaampaa kirkosta eroamisen mekanismia kuin kehottaa ihmisiä menemään lähimpään kirkkoon sunnuntaina. Menkää.

Luther?
Mikä kaljaa kittaava ja opiskelijoita liehittelevä vallankumouksellinen oikein oli?

Lutherin teologiassa ei ollut mitään homogeenistä oppia vaan poleemista hahmottelua, hän puhuu ajassaan, retorisesti ja vain miehenä, kuten saksalaisessa kulttuurissa silloin miehen oletettiin puhuvan.

Luther vihasi uskonnollista monimutkaisuutta, neuroottista syntikeskeisyyttä ja uskonnollisia fantasioita; sitä turhaa teologiaa ilman elämänhallinnan ja arjen näkemystä, siis kaikkea katolista.

Luther inhosi vahvaa kirkkoa, uskonnollista teatteria. Totaalista instituutiota.

Usko voi olla vain yksilön uskoa. Instituutio voi vain tuhota.

Lutherilla oli Buddhan ja Jeesuksen kanssa sama käsitys ontologiasta: ihmisen täytyy avata silmänsä todellisuudelle eikä ruinata instituutiolta kiiltokuvia.

Tästä käynnistyi moderni maailma.

Vapautta ajatella ja tulkita, hyvässä ja pahassa. Luther ei yrittänyt kumota "paratiisin lankeemusta" ajatusmallina ihmisen hämmentyneisyydestä - kuten katolilainen kirkko yritti halveksimalla ja demonisoimalla aktiivisesti painaa mutaan seksuaalisuutta ja ruumiillisuutta.

Katolinen häpeä tarkoittaa häpeävää ihmistä, joka haluaa muiden määrittävän oman ruumiinsa toiminnot ja valinnat. Suomalainen ev.lut kirkko on toteuttanut tätä epäluterilaista, katolista ruumisoppia ja häpeän kaksoissidosta. Puhutaan armosta mutta armottomasti.

Luther vastusti kahtiajakoa ihmisen omassa elämässä, elämänhallinnassa.

Katolinen piispa varoittaa luterilaisia homoliittojen siunaamisesta


Ei ollut syntistä ruumista ja erikseen "Jeesuksen verellä" puhdistettua sielua. Oli vain ihminen armossa, itsehyväksynnässä. ( Tietysti Luther oli monen aikakautensa asenteen vanki mutta puhunkin nyt Lutherin kapinan peruslinjoista ).

Jotta ihminen ei olisi dualistinen, oli yhteiskunnan oltava dualistinen: siihen tarvittiin Kahden regimentin oppi.

Yhteiskunta ja elämisen muodot eivät saaneet olla kirkon hallitsema totaliteetti, monoliitti, jossa uskonto ja magia kahlitsivat elämän organisoitumisen lahledituksi yhteiskunnaksi. Uskonnonvapaus oli Lutherin toive - josta hän valitettavasti luopui omaa vakaumustaan vastaan.

Kahden regimentin oppi on siis alunperin totaalista olemuksen kahtiajakoa vastaan.

Ihminen sai Lutherille olla ihminen ja systeemi systeemi.



Vasta vanhuudenhöperönä Luther kehitti fasistisen uskollisuuden uskontoa verojen kerääjää kohtaan unohtaen omat oppinsa täysin.

Katolinen ihmisen olemuksen kahtiajako monokulttuurissa oli pitkälle suunniteltu systeemi ihmisen subjektiivisen itsellisyyden tuhoamiseen, sanelun totalitarismia, tahdon valinnan kieltämistä ja masokismin glorifiointia, riittämättömyyden ja ilottomuuden ritualisointia.


Kahden regimentin oppi taas salli subjektin olemassaolon takaisin kreikkalaisten yksilön vapauteen. Valtio ei saisi puuttua yksilön uskomuksiin ja valtion sääntöjen tuli olla kaikille samanlaiset vain organisaation toimivuuten liittyen.

Katoliset olivat protestantismin kapinallisille sielun vihollinen, koska dualisti-katolilaiset demonisoivat kaiken ruumiillisen ja armoton systeemi hengitti vain yksilön häpeän kautta. Luther otti elämän tosi rennosti oluen vaahtoa puhallellen. Elämä on vain elämää. Idolit ja pyhimykset demoneja, vääriä kuvia.

Armo edellytti suostumuksen hyväksyvälle jumalalliselle ideaalille, armolle mutta ei (katolista) kieltäymystä.

Tämä on luterilaisuuden timanttiluoti. Elämä on Lutherille valintoja, tahto jumalallinen ihmisen ominaisuus mitä ei käskystä pomppivilla "enkeleillä" ole.


Systeemi on ihmistä varten, ihminen ei ole systeemiä varten.

Mutta katolilaisuuden perusvisio on aloittaa viimeinen tuomio jo täällä ja tänään.


Kondomi on heille vieläkin jumalanpilkkaa, koska Jumalan tulisi päättää ihmisen puolesta, milloin nainen tulee raskaaksi. Aids rangaistus ja pikatuomio huvittelijoille, seksin "väärinkäyttäjille". Subjekti ei saisi kapinoida edes yhdynnässä maagista maailmanjärjestystä, kohtaloa kohtaan - eikä ennenkaikkea sillä saisi olla vapaata tahtoa valtakoneistoa kohtaan. Paavi on katolisessa opissa vieläkin Jumala, "erehtymätön" Paavi.

Hitler vetosi ideologiassaan nimenomaan katoliseen "Viimeinen tuomio"-skenaarioon ja ritualistiseen puhtausmalliin sekä excommunikaatioon, "rituaalista erotettavien joukkoon".

Hitler kehitti satoja puhtauteen liittyviä syntisäännöksiä katolisen kirkon malliin natsien sisäpiirille ja kansalle. Kansan puhdistus oli katolisen ja kalvinistisen kulttuurin toiviokuva. Luther itsekin sortui tähän malliin takaisin puuttuessan poliittiseen sisällissotaan.

Hitler halveksi tuimasti kahden regimentin oppia, se esti totaalisen kontrollin; ihmisten täytyi rituaalisesti pyhittäytyä johtajan ideologiaan, antautua henkilökohtaisesti systeemin valtaan kaiken muun yli. Hitler oli lukenut inkvisition historiaa tarkkaan ja ihasteli organisaation voimaa ihmisten mielen yli.

Lutherin alkuperäisen, terveen ajattelun idea, yksilöllisyyden vallankumous, edellytti jatkuvaa vallankumousta ja yksilön systeemivapaata ajattelua, sillä muuten seuraamuksena olisi katolinen kirkko, jatkuva taantuminen.

Sakramentaalisuus on kahle, jota vastaan Buddha, Jeesus ja Luther valistuneesti taistelivat. Hurskauttamisoppi armossa tai perinteen katkaisevassa nirvanassa on itsensä kohtaamista, riisuuntumista jäykistä ja mahdottomista täydellisyysvatimuksista. Inhimillisyyden hyväksymistä, suhteellisuudentajua.

Nykyinen paavi, Jumalan rottweiler, todistaa toimenpiteillään pitkälle sen, että katolinen kirkko ei voi muuttua. Valta ja korporaatioidea on uskon ainoa liima katolisessa systeemiajattelussa. Katolinen oppi hajoaa, jos armorealismi voittaa ja korporaatio hajoaa - ja suloinen valta Jumalan edustajana häviää.


Lutherille oli tärkeää kieltää avioliiton sakramentti ihmisten naurettavana tärkeilynä. On uskomatonta, että näennäisen luterilaisessa kirkossa hautajaiset ja häät ovat "kansan sakramentteja", rituaaleja, joilla ihmiset jäsentävät itsensä instituution hyväksymiksi olennoiksi. (Ne eivät ole Lutherin mukaan sakramentteja vaan harhaoppia).

Suomalaisia häärituaaleja ja hääpuheita pidetään niin katolilaisella otteella että ei mitään rajaa. Häät tavoittavat eniten aikuisia suomalaisia ja tärkein julistus juuri silloin on hyvin epäluterilaista ja katolilaista puhetta: pyhästä avioliitosta, tarkkailevasta ja palkitsevasta Jumalasta, avioliitosta seurakunnan esikuvana ja onnellisuuden ehtona, avioliitosta elämän itsestäänselvänä täyttymyksenä, maagisesta kohtalosta, sielunystävästä ja muusta harhaoppisuudesta.


Katolisen sakramentalismin röyhkeimmän äpärän, avioliiton ylpeyden sakramentin, mahdottomaksi julistaminen, on avain kirkollisen vallan kuristusotteesta irti pääsemiseen. Kirkko, instituutio tai suku ei saa olla yksilön elämänhallinnan totaliteetti, keskus.

Avioliitto on vain kahden yksilön sopimus ja halu. Siihen ei saa sotkea tuonpuoleisia tai jumalia. Millekään Pyhälle Hengellekään ei voi jättää vastuun taakkaa ihmisen valinnoista ja elämänhallinnasta.

Ihminen on itse valinnoistaan vastuussa ja nimenomaan puolison valinnassa; joku Pyhä Henki ei voi vaikuttaa ihmisen mieltymyksissä, tarpeissa ja sitoumuksissa. Eikä suku. Pakottaa voi vain ulkokohtaisuuden vankilaan ja omistussuhteeseen.

Jokaisen on elettävä omaa elämää, Luther julistaa kumoten valtavan häpeäinstituution. Ihminen kelpaa itsenään.

Lutherin mukaan kirkolla ei saanut olla mitään valtaa, mikään ei saanut orjuuttaa ihmistä - ei koronkiskurit, ei taikauskoiset maagikot, kansan viholliset, pelot.

Viimeinen Tuomio ei ollut Lutherille uskon vapauttamiseen lainkaan tarpeellinen kuten paaville.

Ihmisen tuli lähestyä totuutta oman kasvamisen, "sielun kohtaamisen", tähden. Ei pelastuakseen rituaalien tai alistumisen kautta vaan kohdatakseen itsensä. Todellisuuden näkemisessä on jo tuomiota tarpeeksi.

Jumala sai vaikka pelastaa kaikki, jos halusi, sillä ei olisi mitään merkitystä ihmisen uskoon luterilaisittain. Tuomio ei ole vastuullisen ihmisen predikaatti tai puhdistavaa armoa luova entiteetti.



Lutherille Jumalan erityisen läsnäolon ja ihmeiden todisteleminen oli pahinta Jumalanpilkkaa.

Ihmeiden metsästäminen ja verifioiminen oli saatananpalvontaa - kielilläpuhuminen ja ihmeparantumiset, kaikki tyynni Jumalan antaman elämän halveksuntaa. Luther oli hyvin lähellä Bonhoefferin Jumala-kuvaa. Tunnetusti Jeesuskin kutsuu Markuksen evankeliumissa ihmeparantumista toivovia ihmisiä vähäuskoisiksi.

Lutherille Jumalan määrittelyhalu oli pahinta nihilismiä. Jumalalle ei ole nimeä eikä määrittelyä, vain ihmisen kaipausta ja hyvän etsintää. Hengellinen satumaailma tappaa henkisen - vain luterilainen uskontokäsitys on voinut vapauttaa Jumalan katolisesta talutusremmistä.

Jumalan kaikkivaltius merkitsi Lutherille aivan jotain muuta kuin kyyläävä kohtaloiden shakkimestari. Jumala ei tarvitse ihmisen sakramentalistista voitelua. Jumalaa ei voi palvella.

Hiljainen Jumala on lempeä Jumala, jotain muuta kuin katolisten helposti loukkaantuva maailmankaikkeuden shakinpelaaja. Mestari Eckhart oli selkeästi Lutherin edelläkävijä - suosittelen tututumista (vieläkin paavin kirouksessa).

"Ei kukaan, joka ei ensin opi itse itseänsä tuntemaan, voi oppia jumalaa tuntemaan. Jos minä tuntisin itse itseni, niin kuin pitäisi, minulla olisi mitä syvin tieto kaikista luontokappaleista." (Eckhart)

Katolinen kirkko lähestyi 50 vuotta huimasti Lutherin reformaatiota - kunnes nyt rottweiler-piispa huomasi, että päätepisteenä olisi todellakin sama kuin Lutherin uskonpuhdistus ja niinpä pyhimysten kelloa väännettiin hartiavoimin taaksepäin paavin diktatuuriin ja sokeaan magia-fundamentalismiin.

Kalvinistien Calvin kehitti suoritushulluuden ja työhulluuden Jumalan näin ollessa superkyttä.

Calvinin mukaan lepo oli jumalanpilkkaa, Lutherille taas työn tulosten kunnioittamista, täyttymystä ja oikea paratiisi.

Kalvinistit karkoitettiin amerikkaan kalvinistien  teloitusoperaatioiden takia (Calvin hukutti 200 naista Geneve-jokeen liiallisen seksuaalisuuden takia) - ja niin Euroopan ulosteesta tuli koko maailman syöpä.

Amerikkalainen politiikka perustuu kalvinistiselle kirkkovaltioajattelulle ja ennaltamääräämisoppiin. "Tehkäämme kaikista samankaltaisia, saman brändin alle sillä samankaltaisten on maa ja taivas". Our way of life. Ansaitse olemassaolosi korkeimman kriteerin ja menestyksen mukaan, kelpaat vain ulkoisen määrittelyn kautta. Jumalasta puhumalla voi olla autuaan välinpitämätön jumalallisille ideoille.

Elämän onnelliset osatekijät, yksilön omassa hallinnassa, olivat Lutherille kuitenkin aika tärkeä osa ihmiskuvaa. Arkea pakeneva ihminen oli hänelle katolilainen tai juutalainen koroilla eläjä, joka halveksi kansaa, "Jumalan todellisia lapsia".

Mitä vahvempi kirkko, sitä heikompi usko, oli Lutherin iskusääntö alkuseurakunnan hengessä.

Lutherille yhteys Jumalaan, hyvään, oli kirkkaasti yksilökeskeinen juttu ja ikuinen arvoitus ilman magiaa. Luther etsi luostarissa mystistä Jumalaa, joka on hylännyt tämän maailman. Vain ekstaattisella kokemuksella kirkkaassa pimeydessä voisi kohdata Jumalan maallisen rakastajan sijaan. Siksi maailman hylkäävä munkkirooli ja maaninen puhtausneuroosi sekä työhullu uupuminen tuntui aluksi mainiolta ajatukselta. Sitten Luther ymmärsi, että pyhittäytyminen oli vain pakoa, näennäistä oman ihmisyyden kieltämistä.

Luterilainen asenne muutosvoimana (kuten Lutherin omassa kapinassa suurta kirkkoa kohtaan ja Jeesuksen kapinassa synagoogasysteemiä kohtaan) on loputonta kapinaa, etsimistä, oivalluksia ja jatkuvan muutoksen kohtaamista ja sen sallimista.

Muutos, elämä - elämänmakuinen armo, suhteellinen kypsyys hyväksyä oma kehitysvaihe ja kaiken muuttuvuus.

Siksi avioliittokaan ei voi olla koskaan katolisen harhaopin mukaisesti jotakin ikuista, "jumalallista" ja peruuttamatonta, vaan vain ihmisten väliaikainen sopimus ihmisten taitojen ja voimien mukaan. Elämän hengellistäminen oli Lutherille sielun korruptiota.

Kun puhutaan eurooppalaisen luterilaisuuden järjellisyydestä ja yksilön vastuusta (oman uskonkin määrittelyssä), puhutaan subjektiivisuuden ehdottomuudesta - ja objektiluonteen mielettömydestä. Pyhimyksen kautta ei voi elää omaa elämäänsä, pyhimyksen palvominen ei pyhitä elämää. Katolilaisuuteen kuuluu absoluuttinen objektiominaisuus, kuten viihdekulttuuriissa. Idolit määrittävät puhtaan ihailun ja siten uskon todellisia objekteja, kuluttajia.

Lutherille katolinen kirkko pyhimyksineen on samanlainen karja-aitaus kuin nykyinen kuluttajien idoleita kuolaava viihdeteollisuus.

Kirkko ei voi määrittää ihmisen uskoa. Kirkko on seurakuntana vain kokoontumispaikka ihimisille, jotka nyt sattuvat haluamaan uskonsa ja toiveittensa jakamista.

Lutherin protestanttisen protestin tosi ydin oli se, että yksilön usko määrittelee uskonnon tärkeyden eikä instituution tarpeet ja perinteet. Ei tarvitse olla yhtä ainoaa tarkkaa lakimaista uskoa, jonka kirkko muuttumattomasti määrittää, koska kirkko ei pysty olemaan muuttumaton tai pyhittämään kenenkään ihmisen uskoa tai pyrkimyksiä.

Lutherin mukaan kirkkoa ei oikeastaan tarvita mihinkään, sillä Jeesuksen seuraajat ovat toinen toisilleen pappi (yleinen pappeus) ja seurakunta, missä tahansa valitussa muodossa - ilman paavillisten hierarkioiden taakkaa.


Vanhurskauttamisopissa Luther ei oikein lukenut Markuksen evankeliumia, historiallisen Jeesuksen lähintä kuvausta. Luther uskoi automatisoituun Pyhään Henkeen ja aggressiivisten, seksuaalivammaisten kirkkoisien lanseeraamaan lasten pakkokasteeseen. Jeesuksen masokismi Johanneksen evankeliumin romanttisena, uhrautuvana poikana kiihotti Lutheria, sillä hän ei halunnut kokea omaa munkkiaikaansa turhaksi vaan jonkinlaiseksi tarkoitukselliseksi imitatio Christi-vaiheeksi.


Protestanttinen uskonpuhdistus jäi pahasti kesken, koska uudistusprosessi jäädytettiin katolilaiseen tyyliin teologien palvomiin Tunnustuskirjoihin.Teologit alkoivat kiihkeästi etsimään yhteneväisyyksiä katoliseen uskoon, "damage controlliin". Protestantismi on itse itselleen ollut ongelma sen perinnekapinan takia. Luther ei voinut lopulta olla varma kaaoksen jälkeen, oliko hän ollut Jumalan asialla vai Jumalan kirkon repijänä. Hän pystyi olemaan varma vain vastustajistaan.

Luther ei käynyt elämässään omaa isäkapinaansa oikeaa isäänsä kohtaan rehellisesti vaan suuntasi kaiken prosessoinnin keinotekoisesti saatanaan, sitten paaviin ja omaan uhrautuvaan kapinanjohtajarooliinsa. Lutherille isäsuhteen alistumissuhteesta jäi psyykkinen pakkomielle, käsittelemätön mielenmalli, jota uhraava Jumala puhdisti rankaisemalla.

Siksi Luther nautti Hitlerin lailla juutalaisten ja talonpoikien vainosta. Luther jätti kapinoimatta biologista isäänsä vastaan eli psyykkisesti aitoa kapinaa ei tapahtunut eikä persoonallista erillistymistä. Luther ei onnistunut toteuttamaan haavettaan juutalaisten käännyttämisestä ja tunsi tulleensa Jumalan pettämäksi - Menestys ei jatkunutkaan raamatullisen suurena suunnitelmana.  Siksi Luther lopulta samaistui vain vahvoihin auktoriteetteihin, jotka "puhdistavat" isällisesti uhkaavia vastustajiaan.

Lutherin sortuminen ja hänen uskonpuhdistuksensa ovat hieman eri tarina.

Luther vapautti Jumalan ihmisen määrittelystä vaikka itse ottikin lopulta Jumalan aseeksi paavilliseen tyyliin. Moderni hyppy oli kuitenkin liian huikea Lutherille, Luther ei voinut hyväksyä inhimillistä, kärsivää Jumalaa vaan palasi takaisin katoliseen viimeisen tuomion ekstaattiseen odotukseen ja draamaan.

Lutherin dikotomia uskonnon eristämiseksi valtiosti oli kuitenkin aluksi täydellisen erilaista kuin nyt käsitämme fundamentalismin tai vaikkapa katolilaisuuden kaksijakoisuuden, demonisen dualismin.

Uskonto ja valtio oli pidettävä erillään.
Usko ja elämä erillään.
Aikomus ja teko.


Ihan modernia. Mutta.

Luther oli juntti. Luther ei suostunut kasvamaan oppiensa mittaiseksi.

" Juutalaiset ansaitsevat tulla hirtetyiksi seitsemän kertaa korkeammalle kuin tavalliset varkaat"

Demagogi, joka näki kansan viholliset, katolilaiset ja koronkiskurit, "juutalaiset", rappeuttajina. Luther tunsi velkavankeudessa olevia ihmisiä, jotka oli houkuteltu ottamaan suuria lainoja, jotta olisivat lopun elämäänsä koronkiskurien elättäjinä.

Vapaan tahdon sekasotku liittyi Lutherin omaan uranhallintaan. Hän oli halkaissut maailmankaikkeuden mutta silti ikääntyessään tarrautui vanhan maailman konventioihin. Luther oli modernisti, vaikka ei lopulta toteuttanut omia uskomuksiaan.


Augustinus teki häpeästä ja itsesäälistä taiteen lajin - mitä yksityiskohtaisemmin hän dissasi itseään, sitä selkeämmän tuomion hän pystyi julistamaan jumalattomille ja vääräoppisille. Luther sai taas uhmasta voimaa, häpeän neutralisoimisesta. Luther ei osannut lopettaa vihaansa, jota ilman hän ei olisi vapautunut alkuperäisestä paavin inkvisitiosta.

Lutherin kompastuskivi oli suuruudenhulluus. Hän kuvitteli saavuttaneensa profeetallisen ja vastustamattoman aseman protestanttisessa utopiassa ja maallisessa vallassa - ja ryhtyi protestanttisten sotaruhtinaiden paaviksi. Lutherille tapahtui aivan sama fanaattinen turvallisen maailmankuvan transmutaatio  vihaksi ja tuhovimmaksi  järjestystä uhkaavia kohtaan kuin Suomen oikeistolaisille papeille, jotka kannustivat ja siunasivat suojeluskuntalaisia teloittamaan aseettomia ihmisiä ilman oikeudenkäyntejä, "puhdistamaan kansakuntaa syöpäläisistä".

Hän oli kumonnut elinpiirissään maailmankaikkeuden mahtavimman maallisen voiman - siinä voi pipo pyörähtää pahalla tavalla.

Hän ei pystynyt suhteellistamaan omaa rooliaan vaan ryhtyi poliitikoksi. Hänen kokemusmaailmassaan katolilaisen mitättömyyden häpeän jättämän tyhjiön korvasi yksinkertainen narsistinen suuruudenhulluus, Jumalan tuomarin rooli, viimeinen tuomion maistiaiset sormenpäittensä kautta. Juutalaisviha ja talonpoikaiskapinan tuomitseminen poliittisesti herkullisena jännitelähteenä ja jumalallisena arvovaltana sai ruhtinaiden huomion ja kiitoksen.

Luther suoritti isänmurhansa paavin kautta ja jäi sen oidipaalisen hybriksen vangiksi.

Jumalan armo ei sitten loppujen lopuksi narsistisesti riittänytkään Lutherille vaikka kuinka siitä oli saarnannut. Luther ei toiminut opetustensa mukaan vaan etsi isää poliittisesta vallasta ja perheen koossapitävää paavia ruhtinaista. Luther ei voinut käsitellä sitä modernismin ja kapinan tulikettua jatkuvuuden ohi, jonka hän oli vapauttanut.

Kuten niin moni narsistiprofeetta, joka palvookin Jumalassa "Jumalan edustajana" lopulta vain omaa jumalisuuttaan ja vaikutusvaltaansa. Ahneudessaan.


Luther toimi kuin profeetta mutta ei hyväksynyt profeetan kohtaloa. Tästä seurasi tragedia.

Aivan kuten Polanskin pahuutta tarkastelevia elokuvia ei kannata, hylätä vaikka hänet tuomittaisiinkin nyt härsinä raiskaajana, niin Lutheria ei voi ohittaa mitättömänä ilmiönä vanhan Lutherin protofasismiin lankeamisen takia. Lutherin harteilla oli koko maailmanjärjestyksen muuttaminen. Raukka ei kestänyt kaaoksen varjoa luullessaan kaiken järjestyvän uskonnollisen vallankumouksen myötä.

" Jos paholainen tahtoo kiusata minua yöllä, annan sille tällaisen vastauksen: Paholainen, minun pitää nyt nukkua. Se on Jumalan käsky ja järjestys. Päivällä tehdään työtä ja yöllä nukutaan. Mutta jos se yhä itsepäisesti ahdistaa minua ja syyttää minua syntisenä ja riittämättömänä, silloin minä pilkkaan sitä sanoen: ’Sancte Satan, ora pro me.’ - ’Rakas paholainen, rukoile puolestani, sillä sinä et ole milloinkaan toiminut huonosti’. Sinä yksin olet pyhä, syntymätön. Mene siis Jumalan luokse ja hanki itsellesi armo (äläkä kiusaa perfektionismilla vajavaisia ihmisiä). "

Lutherin käsitykset ja määritykset muuttuivat koko ajan, Luther oli ennakkoluuloinen tärkeilijä. Kukaan ei voi "totella" ja palvoa Lutheria, ei ole yhtä Lutheria vaan voidaan vain tulkita, kuten Luther suhtautui Raamatun teksteihin. Modernisti. Aineistona.

Hyvän jakaminen, ihmisyyden toteutuminen, ei synnin tarkkailu.



" Uusi elämäkerta selvittää, mitä sanottavaa uskonpuhdistajalla on nykyajan ihmisille. Martin Marty seuraa häveliäästi, miten varmuutta etsinyt vallankumousmies likasi omat aatteensa. Meininki ei voisi olla reilumpaa: vapaa ihminen kohtaa vapaan Jumalan. Mutta mihin tässä tarvitaan kirkkoa, luterilaistakaan? " - Pertti Julkunen VOIMA Lehti




- Teologia, evankelis-luterilainen kirkko.

2 kommenttia:

Juhani kirjoitti...

Tosi mielenkiintoinen kirjoitus!

http://koti.phnet.fi/petripaavola/Katolisen_kirkon_ja_paavin_viran_juuret

Arhi Kuittinen Finnsanity kirjoitti...

Luther muutti ja venkoili koko ajan ajatuksiaan puolustaessaan protestanttista ajatusmallia katolisen teologian terminologialla, joten on vaikea sanoa mikä Luther olisi ollut järjellisin pohtiessaan ihmisen ratkaisuvaltaa Jumalan ratkaisuvallan alla.

On kuitenkin aloitettava Lutherin protestanttisten paradoksien tarkastelu siitä faktasta, että kirkko instituutiona ja papit menetti kaiken ratkaisuvallan maagisena toimijana - esim. avioliitto ja synnintunnustus ei ole pyhä protestanteille.

Lutherin pirunnyrkki oli se, että hän tasapainoili kaikessa uuden ja entisen välillä, jotta häntä ei olisi pidetty hulluna ja neuroottisten saksalaisten rituaalikaipuun vihollisena.