Onko olemassa yksi oikea ja puhdas kristillinen kulttuuri?
Perinne, jota täytyy puolustaa Jumalan tahdon mukaan ja joka tuo pelastuksen Suomen kansalle ahdistuksesta ja köyhyydestä?
Mitä on korruptoitunut kulttuuri, "maallistunut" kulttuuri? Kristillisten perinteiden ja tapojen hylkäämistä?
Elämmekö nyt epäkulttuurissa, koska olemme hylänneet perinteisen kirkon edustaman institutionaalisen ja pakotetun uskontokeskeisyyden? Olemme siis siunauksen ulkopuolella, kun kaikkia asioita ei käsitellä uskonnollisesti?
Kuka on sanonut, että kristillinen kulttuuri on perinteessä, toisten ihmisten moraalisessa piikittelyssä ja uskonnollista sanastoa käyttävissä liikkeissä, poliittisten pisteiden ker(j)uussa?
Alkukristityille hiljainen maanalainen kapina oli itsestäänselvyys ja perinteistä luopumista. Jatkuva muutos. Muutoksen kulttuuri. Ilman vallanhalua.
Kun puhutaan fundamentalistien huudosta puhutaan kristillisen tai muslimi-kulttuurin puolesta ja moralistisen ulkokohtaisen kontrollin lisäämisestä, on mietittävä, miksi uskonto haluaa kulttuurin määrittäjäksi.
Onko "uskonto" säädöskokoelmana ja tapakulttuurina enemmänkin vain keino kuin sisältö? Tämä on ollut kaikille valiistuksen ja humanistisen demokratian ajajille tärkeä avainkysymys.
Nykyinen vielä periaatteessa vapaa yhteiskuntaperiaatteemme, jota Raamattua heiluttavat veljemme kutsuvat "kristilliseksi", yhteiskunnaksi, on vasemmistolaisten todellistunut unelma.
Vasemmisto lunasti Suomessakin alkuseurakunnan vision köyhien ja heikkojen auttamisesta ja yhteiskunnallisesta empatiasta ja loi tämän "suomalaisen reilun" yhteiskunnan.
Jos usko on vapaus toimia ja valita uskonsa yhteiskunnassa, se ei saa olla vaatimus, yhden uskonnon sooloilua.
Kun paaville uskolliset ylläpitivät keskiajalla paavin näkemyksen mukaista kristillistä kulttuuria ja uskon vaatimuksia, ihmisuhrit olivat jatkuvia vallan jatkumisen edellytyksenä. Pyhän määrittäjä ja Jumalan suojelija sai murskata toisinajattelijoita kirkkovaltiossa. Vapaus oli rikos kirkon ylläpitämää "Jumalan järjestystä" ja kristittyjen ruhtinaiden keskinäistä korruptiovaltaa vastaan. Köyhät palvelivat vain rikkaiden rikastumista ja paavi julistautui kristuksen sijaiseksi timanttien välkehtiessä.
Protestanttisten kirkkojen pimeä lahko oli kalvinistit, joka loi paavia totaalisemman kirkkovaltion Sveitsiin.
Calvin tappoi julkisessa juhlassa 200 kaunista ja liian seksikkäästi pukeutunutta "huonoa" naista kirkkovaltion perustamisen kunniaksi siveettöminä ja uhkana yleiseille moraalille Geneve-jokeen. Avioliiton ulkopuolista seksiä harrastaneet miehet sen sijaan saivat armon annettuaan kolehtia uuden kirkkovaltion johtajille ja (naisten) kristillistämiselle, seksuaalisuuden kontrolloimiselle.
Calvin halusi tuhota keinoja kahtamatta "epäkulttuurin", kaiken epäpuhtaan, joka ei alistunut uskonnolliselle johdolle.
Kuinka epäkulttuuri määritellään todellisen kulttuurihistorian kautta?
On olemassa:
a) pakkokulttuureja ( mm. perinnekulttuureja, sotilaskulttureja, uskonnollisia normikulttuureja)
ja sitten on elastisia, b) demokraattisia kulttuureja, joissa yksilöt tuumivat ja sopivat avoimesti muutoksista, luopumualla turhista säädöksistä ja säätämällä tarpeellisia tarpeita turvaavia säädöksiä hyvän ja pahan seuraamuksien punnitsemisella.
Pienet heimot yltäkylläisen ravintoympäristön keskellä ovat yleensä hyvin demokraattisia ja elastisia. Heille selviytyminen eli elämä ja ryhmätyöskentely on itsestäänselvästi dynaamista, vuorovaikutteista ja tarpeisiin sekä muutoksiin joustavasti reagoivaa, monella tasolla.
Muutos on jatkuvaa ja välttämätöntä aivan joka kulttuurissa. Vaikka sitä peiteltäisiinkin. Koko ajan.
Näkymätön muutos esiintyy jännitteen lisääntymisenä ns pakkokulttuureissa, joita ohjataan tiukan hierarkisesti uskonnon ja tai despootin johdosta. Muutos on kontrolloidussakin kulttuurissa jatkuvaa vaikkakin osan ajasta "näkymättömissä" ja julkisessa propagandassa tahallisesti väärin tulkittuna.
Äkilliset muutokset ovat sitten "yllätyksiä" pakkokulttuureissa, jossa muutospaineista on valehdeltu itsepetoksena.
Esimerkiksi Suomen ev.lut. kirkko on muuttunut hurjasti 90 vuoden aikana ja aina vastentahtoisesti mutta se onkin ottanut käyttöön ovelan julkisuuskuvan hallinnan politiikan. Aina kun kirkossa tapahtuu muutos, niin kirkko esiintyy muutoksen voimana ja muutos esitetään kirkon kristillisyyden hienona ilmentymänä vaikka onkin vain mukautunut pakon sanelemana humanistisen ja vasemmistolais-demokraattisen avoimuuden kulttuuriin.
Parisuhdekeskustelussa "kristillistä kulttuuria ja moraalia" edustavat eivät tunne historiaa.
Avioliitto kirkon kontrolloimanakin on ollut etupäässä yhteensopivaa suvun/yhteiskuntaluokkien taloudelliseen politiikkaan ja statuskulttuuriin, hyötyajattelua suvun mahdin kasvattamiseksi.
Neitsytnaisen merkitys on ollut kirkon aikana valuuttaa, arvoa suvulle, ei etupäässä moraalinen aihe hyvän ja ihmisen onnen etsinnässä. Puhtausajattelu on noussut suvun miehen valtaa hyödyntävista totaliteeteista.
Ruotsin historia on esimerkillinen, kuinka "kristilliset" käsitteet" ja arvot ovat historian aikana muuttuneet ja syntyneet".
Kirkko oli Ruotsissa aluksi todellisen vallan ulkopuolella, kunnes kirkonmiehet älysivät (kuten muuallakin Euroopassa) että kirkon on omittava sukujen avioliittoinstituutio.
Kirkko oli siihen asti julistanut avioliiton ja seksin syntiseksi turhamaisuudeksi, nyt se keksi yht'äkkiä julistaa avioliiton pyhäski ja päteväksi vain, jos aviopari pyytää kirkolta siunausta ja piispalta syntien määrittelyä ennen kirkon tärkeintä tuotetta eli kirkon julistamaa armoa (pientä lahjaa ja alistumista vastaan).
Ennen kirkon märittelemää seksimoralismia ruotsalaiselle suvulle ei ollut oleellista, oliko nainen neitsyt. Kokenut nainen sen sijaan oli suvun ylpeys ja miesten innostuksen kohde, seksuaalinen aktiviteetti todiste naisen vitaliteetista ja tyydytyksen tuottajana tulevalle miehelle.
Roomalais-Katolinen kirkko on kristillisen vallan perikuva ja sen selkä tulos.
Kirkon vallalle uskonnollinen demagogia (kaiken uskonnollistaminen) on muodostunut tässä eurooppalaisen kirkkovallan prosessissa uskomattoman arvokkaaksi arvojen määrittelijäksi ja "perustelijaksi" arkijärjen ohi tukemaan klaanikulttuurien ja kuninkaiden yhteiskuntaluokkakulttuurien "arvomaailmaa" eli keinoja hierarkiakontrolliin.
Kirkko muovautui ruhtinaiden ja aatelisvallan parhaaksi ystäväksi. Emme saa unohtaa vallan ja alistamisen historiaa, kun puhmme ihanteellisesta "kristillisestä kulttuurista" ja "Jumalan tahdosta".
Fundamentalistien käsitysten ja mielikuvien takana on suoraan kirkon 1970-vuotta kestänyt pakkomielteinen prosessi uskonnollisen moraalivallan rakentamisessa ulkoiseksi valtarakenteeksi ja verotusoikeudeksi pois alkuseurakunnan tasa-arvoisesta, hiljaisen eettisestä kapinasta ja gnostilaisten yksilöiden sisäisestä vallankumouksesta. Ennen kaikkea yksilöiden löytöretkestä, ei fundamentalististen lammaslaumojen tunnottomaan yhteishenkeen alistumisesta.
Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten puhtaan kristillisen valtion aatepropaganda on kuolleen kanan heiluttelua. Puhdas kristillinen valta on oksymoron.
Valtion päämäärä tulisi olla kansalaisten hyvinvointi eikä katolisen kirkon historiallisen kirkkovaltiofantasian uudelleenlämmittelyä pakotettuina "elämänarvoina".
Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten kristillisen kulttuurin hysteria johtuu siitä, että puolueet eivät uskalla ottaa selvää poliittista kantaa hyvinvointiyhteiskunnan oikeistolaiseen tuhoamiseen eikä siihen uskonnollinen fanatismi todellakaan ole lääke vaan vain pakoreitti vastuusta.
Kummatkin ovat piilo-oikeistolaisia puolueita, jotka eivät uskalla tunnustaa kokoomuksen olevan pienen ihmisen suurin vihollinen varakkaiden verovapautusten ja pankkien tukipolitiikalla. "Kristillisen kulttuurin" puolustajat ja ristiretkeläiset eivät kehtaa tunnustaa vasemmistolaisten ihanteiden alkukristillistä voimaa. Kirkko on jyskyttänyt syvälle tajuntaamme hyvin oikeistolaisia mielikuvia "kristillisen kulttuurin" peruselementeinä ja patriarkaalisina turva-ajatuksina.
Seksi on parhain uskontopoliittisen retorinen keino välttää oikeaa poliittista keskustelua tärkeistä aiheista.
Seksin "kristillisellä" määrittelyllä ja syntimääritelmillä on hallittu yksilöitä ja yksilöiden mielikuvitusta ja pelkoja. Yksilön arvo on ollut pakkokulttuureissa ainoastaan suvun ja heimon päämäärien mukaan määriteltävä asia ja kirkko vain kohotti yksilön hallinnoimisen uudelle karmealle tasolle.
Hierarkia ja eliitti on historiassamme määritellyt yksilön arvon, ei ihmisarvon ja itsetuntemuksen idea.
Historiallisesti ja poliittisesti emme ole vielä päässeet eroon omasta lähihistoriamme paavista.
Meillä Kekkonen oli valtionkirkon johtaja piispojen nimitysoikeudellaan ja kirkon verovirran säätelijänä ja niin kirkko oli liiton takia äänekäs, ennenkaikkea kritiikitön valtion suojelija ja suuren isän, Kekkosen rituaalinen esirukoilija. Lasten mielikuvituksissa Jumala olikin usein itse Kekkonen.
Ihmiset, jotka eivät ole eläneet Kekkosen aikaa, eivät ymmärrä kuinka keskiaikaisesti valtionkirkko ja valtio olivat Suomessa liitossa. Tätä liittoa ei ole vielä täysin purettu ja se voi aktivoitua keskiaikaisesti tai sisällissodan kaltaisella laittomien teloituskomppanioiden uskonnollisella siunaamisella milloin tahansa, jos superlama jyrää Suomen.
Lama-aikana (n.1989 - 2002 ) kirkon tuhoava vaikutus oli saarnata ihmisille nöyryyttä poliitikkojen vallan alla.
Ihmiset eivät nousseet poliittiseen kapinaan laman aiheuttaneita poliitikkoja vastaan.
Kirkko passivoi omalla myyräntyöllään ihmisiä epäpoliittisiksi uhreiksi, korotti poliitikkoja vastuuttomiksi johtajiksi ja jatkoi Kekkosen ajan henkistä tuhoamistyötään. Suomalaiset eivät vieläkään ymmärrä, että poliitikot ovat vastuussa tekemisistään kansalaisille, että politiikka on äänestäjien julkinen asia eikä puolueiden salaisten komiteoiden asia.
Presidentti Tarja Halonen ei suostu avaamaan Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston arkistoja, koska vallan ruumiinavaus voisi herättää kansalaisia ihmettelemään vallankäyttäjiemme keinoja ja salaisuuksia.
Johannes Kastaja, Sokrates ja Jeesus aloittivat aikoinaan projektin vapauttaakseen ihmiset perinteistä ja murskatakseen klaanien ja temppelien ohjaaman pikkumaisen ja julman pakkokulttuurin. He avasivat ihmisten silmät näkemaan totaalikulttuuria tuottavan uskomuksien epäkulttuurin, jonka päämäärä oli alistaa ja luoda epätasa-arvoa eikä vapauttaa ihmisiä.
Siksi heidät tuhottiin nopeasti systeemin toimesta, koska he onnistuivat kyseenalaistamaan systeemin perinteisiin nojaavia perusteita ja uskomuksia.
Avoin kulttuurin muutos on kulttuuriprosessien rehellistä tunnustamista.
Naisten oikeus määrätä oma pukeutuminen on selkeimpiä havaintokeinoja kulttuurihistorian dynaamisen ja demokraattisen toiminnan lisääntymisessä.
Nyt jos uskonnolliset puolueemme alkaisivat puhua kirkon alkuperäisestä naisten huivikulttuurista perinnearvona, ihmisten reaktiot voisivat olla aika voimakkaita.
Väkivalta lapsia kohtaa on myös selkeä mittari: mitä tiukempi, uskonnollismpi ja hierarkisempi pakkokulttuuri, sitä "hyveellisempää" ja rankempaa on aikuisten väkivalta lapsia kohtaan.
Pakkokulttuuri on epäkulttuuri sillä sen operaattorit ja valvojat kieltävät kaiken kulttuurisen muutoksen ja aaltoilun vaikka historia todistaa aivan jokaisen kulttuurin olleen jatkuvassa muutostilassa.
Kulttuuri on prosessi. Aina.
Vaikka pakkokulttuurissa kieltäminen on voimakasta ja määrää ihmisten ajatuksenkulkua ja "oikeaa" asioiden perustelua menneisyyden pyhittämisellä ja valheellisella nostalgisoimisella, niin se ei ikinä lopeta vapautumisen ja muutoksen prosessia ja joka kulttuurissa aina tapahtuvaa ihmisten tietoisuuden muutosta.
Libya on yksi esimerkki.
Uskonnollisuus on siellä saanut kapinan funktion kun useimmissamuissa maissa uskonto on kontrollin ja muutosvastaisuuden käytössä. Gaddafi yritti esiinytä uskonnon suojelijana ja muslimina mutta se ei estänyt nyt kapinallisia rukoilemasta muutoksen Allahi.
Taloudelliset ja sotilaalliset kriisiromahdukset tuottavat aina pakkokulttuureja, joiden perintöä despootit pyrkivät kaikin keinoin säilyttämään ja nostalgisoimaan. Ehkä Libya onnistuu valitsemaan oman tiensä ja kehittämään omaa kulttuuriaan rohkeasti ja realistisesti ihmisen perustarpeiden mukaan ilman murskaavaa ja ylhäältä pakotettua epäkulttuuria? Ehkä ei.
Teologina ja sukontotieteilijänä voisin väittää että oikea kristitty on aina altavastaaja, ei vallan sanelija. Usknnollinen valta ja pakko eivät ole alkuperäisiä alkukristillisiä sanoja.
Moraali ja uskonto politiikkana ovat aivan eri asioita. Sen todistaa historia.
Uskonnolliset mielikuvat eivät saa sanella yksilöiden vapautta ja hyvinvointia.
Valtion ainoa tehtävä on turvata ihmisten kansalaisuus toisten hirmuvallalta ja suuryhtiöiltä. Historia todistaa kauhistuttavalla voimallaan, kunka kristittyjen hirmuvalta on mahdollista. Natsi-Saksan valta ei olisi ollut mitenkään mahdollista ilman kristittyjen ja kirkkojen fanaattista kuin myös hiljaista tukea.
II
Gnostilaisuus oli ensin laajemmalle levinnyt mietiskelevän ja sisäisen etsinnän se kristinuskon muoto, joka erosi perustavanlaatuisesti roomalaisten ja paavalin ehtoollisveri- ja marttyrilahkosta.
Gnostilaiset korostivat, että Jeesuksen seuraaja ei saanut kerjätä hyväksyntää yhteisöltä.
Paavali ja katolisen kirkon alkumuoto marttyyrilahko taas vaativat että yksilön on kerjättävä ja saatava yhteisön hyväksyntä yhteisön johtajan tiukoilla ja ulkopuolisilla ehdoilla.
Kaste oli myös uusi keksintö yhteisöä rajaavana ja ylistävnä rituaalina, jota gnostilaiset eivät hyväksyneet lapselle, koska lapsi ei voi pohtia hyvän ja Jumalan olemusta.
Ero arvomaailmassa oli siis huikea.
Paavali ja marttyrilahko hylkäsivät Jeesuksen opetuksen sisäisestä ja jatkuvasta eettisestä punnitsemisesta, joka ei saa riippua trendeistä, johtajakultista ja rituaaleista. Marttyyrilahkossa varmin tapa päästä taivaaseen oli uhrautuminen ja kuoleminen julkisesti jopa tahallisella antautumisella vainottavaksi. Tämä oppi oli tietysti ennen valtiokirkon kontrollisääntöjä, jolloin virkavallan vastustamisen ihannoiminen muuttui totaaliseksi virkavallalle alistumiseksi. Paranoidinen muutos ja fasistiseen toisten uskontojen halveksintaan johtanut kehitys.
Marttyyrien verestä tuli julman itsesäälin ja vainojen aloittamisen peruste hyvin oudolla logiikalla.
Katolisen kirkon edeltäjälahko korosti valtaa ja hierarkiaa yhteisössä, mikä oli aivan päinvastoin kuin gnostilainen näkemys yksilön etsintäretkestä tiedostamiseen ja sisäiseen kamppailuun.
Roomalainen lahko Paavalin opetuksilla maustettuna voitti lopulta rumasti ja materiaalisesti liittoutumalla roomalaisten viranomaisten ja aatelisten kanssa, jotta Rooman supo-gestapo kastettaisiin Rooman marttyyrikirkon jäseniksi ja se pyyhkisi väkivaltaisesti kilpailevat lahkot pois tieltä.
Ehtoollisoppi "veren juomisena" syntyi roomalaisten marttyyrien palvonnasta eikä Jeesuksen alkuperäisten seuraajien muistotapaamisista.
III
Perisyntiopin voi tulkita monella tapaa teologisesti mutta on selvää, että Luther kumppaneineen ei osannut päästä selvästi eroon katolisen kirkon teologiasta ja ihmisten syyllistämisestä.
Kasteopetuksen takia ja kirkon kastevallan takia protestanttiteologit halusivat korostaa painotetusta perisyntiopista syytä kirkon rituaalien olemassaoloon.
Lutherkin kuitenkin puhuu olutpuheissaa lapsen puhtaudesta yms.
Filosofisesti taipumus pahuuteen on sitten eri keskustelun aihe (kuin katolinen lihan halveksunta) ja teologiassakin sitä kannattaisi tuumia, jos halutaan selventää ihmisille protestanttista teologiaa joka uskoo järkeen ja tieteeseen.
Jeesuksen opetuksissahan ei ole perisyntiä vaan lapsen puhtausoppi.
Isien pahat teot ovat Jeesuksen eettisen opetuksen yksi mielenkiintoinen pointti - se ei ole metafyysistä perisyntioppia kuten katolinen ja vanhaluterilainen opetus .
Vaan buddhalaista seuraamusten oppia.
Jeesuus kuuli Buddhan opetuksia työskennellessään
Sapphorin kaupungissa.
Sapphor
http://en.wikipedia.org/wiki/Sepphoris
IV
Jälkikirjoitus
Luterilainen kulttuurihistoriakin on aika surkea.
Lutherkin taipui alkoholisoituneena ja dementikkona lopulta väkivaltaisen totalitaristisen kristinuskon kannattajaksi ja sen ajan sotalordien, ruhtinaiden hovipapiksi ja saarnaasi kristillisen diktatuurin ja aateliskulttuurin turvaamista verenvuodattamisella, talonpoikien teurastuksella ja juutalaisten vainolla.
Vanhalle Lutherille kristillisen aatteen "menestys" olikin lopulta teokraattista valtaa ja perinteistä paavin valtaa ja alkuperäisten protestanttisten vapauden aatteiden ja valinnanvapauden hylkäämistä ja pyhää vihaa toisuskoisa kohtaan, jotka eivät vastanottaneet "armoa" ja uskoa "oikeaoppisilta".
Lutherin vihapuheet olivat sitten natsien arvokkain propagandakeino painostaa kirkkoja.
Luther alkoi unelmoimaan fundamentalistisesti, että koska hän edusti oikeaa kristillistä kulttuuria, se käännyttäisi automaattisesti ihmisiä puolelleen. Sen täytyisi käännyttää. Unelmat ovat vaarallisia, jos ne liittyvät toisten ihmisten muuttamiseen.
Teokratia:
- http://en.wikipedia.org/wiki/Separation_of_church_and_state#Ancient_history
Tekstit
